23.10.2011
Espoon kulttuurikeskuksessa järjestettiin Martti ”Mape” Lappalaisen muistokonsertti ja samalla juhlittiin Espoo Big Bandin 30 vuotta kestänyttä uraa. Konsertin esiintyjiä olivat muiden muassa Iiro Rantala, Marzi Nyman, Jarmo Saari, Jukka Linkola, Peter Lerche, jokunen lauluyhtye sekä Espoo Big Band solisteineen.
Martti ”Mape” Lappalainen (22.10.1941-5.6.2011) oli yksi maamme merkittävistä jazzvaikuttajista. Hän oli kapellimestari, musiikinopettaja ja April Jazz -festivaalin johtaja. Hänen uransa alkoi Tapiolan lukion musiikinopettajana, jonka oppilaista hän kokosi Tapiola Big Bandin (myöhemmin tunnettu nimellä Espoo Big Band). Sitä hän johti kuolemaansa saakka. Lappalainen perusti myös Espoon pop/jazzopisto Ebelin vuonna 1996.
Ehkä parhaiten Lappalainen tunnetaan kuitenkin April Jazz -festivaalin perustajana ja johtajana. Vuodesta 1986 lähtien järjestetty April Jazz on yksi maan suurimmista jazzfestivaaleista. Lappalainen kuoli sairaskouhtaukseen mökillään 5. kesäkuuta 2011.
Muistokonsertissa esiintyi EBB:n lisäksi monia Mape Lappalaisen ystäviä sekä hänen perustamansa Ebelin entisiä ja nykyisiä oppilaita ja opettajia, näiden joukossa mm. kitaristi Marzi Nyman ja pianovelho Iiro Rantala.
Konsertin aloitti Iiro Rantalan ja Jonatan Sarikosken muodostama kaksikko, jonka ensimmäisenä kappaleena kuultiin Iiro Rantala New Trion Elmo-albumillaan tunnetuksi tekemä koominen ”Shit Catapult”. Lappalaiselle omistettu ”Mape” kuvasi hänen iloista ja humoristista luonnettaan ja musiikkimakuaankin. Kappaleen rytminen oloasu muistutti vanhaa jazzia, jossa oli mukana myös hiukka funk-elementtejä. Iiron puheessa ilmeni, että Mape Lappalainen antoi monille mahdollisuuksia toteuttaa omia musiikillisia pyrkimyksiä esiintymisen kautta: Vuoden 1988 April Jazz festivaali oli ensimmäinen Trio Töykeiden virallinen esiintyminen.
Seuraavana lavalle nousi Espoo Big Band johtajanaan Jukka Linkola ja laulajana Ulla Tapaninen, jonka esityksestä ei huumoria puuttunut. Mukana esiintymässä oli myös usean genren hallitseva pianisti ja säveltäjä Max Tabell.
Pitkän uran kitaransoiton opettajana ja studiomuusikkona tehnyt Peter Lerche, joka on myös Espoo Big Bandin entinen kitaristi, soitti hyvin tulkiten erään Pekka Pohjolan sävellyksen, jonka rikas harmonia ja levollinen tunnelma kaikuefekteineen toi osaltaan tilavuutta täyteen ahdettuun katsomoon.
Mapelle tehty blues-sävelmä antoi tilaa revittelylle, ja yleisö lauloi kiihkeään tahtiin bändin mukana. Savuista menoa ylläpitivät kitaristit Markus ”Marzi” Nyman ja Jarmo Saari mukanaan saksofonisti Markus Holkko ja pianisti Jukka Linkola. Marzin korvia huumaava kirkas ja läpitunkeva kitarasoundi ja omintakeinen soittotapa vetosivat yleisöön tehokkaasti. Mukaansatempaavasta kompista huolehtivat basisti Eerik Siikasaari ja rumpali Rami Eskelinen.
Väliajan jälkeen kuultiin pääosin Espoo Big Bandin soitantaa. Aluksi kuultiin traditionaalisempaa tyyliä edustava Bud Powellin ”Celia”, jonka bopahtavat big band -fraasit sekä Tero Saartin trumpettisoolo toivat hillittyä draivia. Kitaristina tunnettu Marzi osoitti big bandissä taitonsa myös lahjakkaana pianistina. ”French” oli groovaavampi 80-luvun tuotos, Eskelisen ja perkussionisti Jartsa Karvosen mittelö nosti jännitettä tuohon jo valmiiksi jännittävään moderniin big band -sävellykseen. Kaiken kruunasi Kannasteen napakka fonisoolo.
Kitaristi Jarmo Saaren sävellykset olivat syntyneet Mape Lappalaisen innoittamina ja tilaamina. Kaksiosaisen sävellyksen ensimmäisessä osassa jykevä big band -soundi, raa’at kitaraefektit ja selkeä pulssi olivat keskeisiä. Toinen osa oli tyynempi ja siinä keskityttiin enemmän puhaltimien ja syntetisaattorin tuottamiin äänimaailmoihin.
Piirpauke-yhtyeestä tunnettu Sakari Kukko oli Mapen hyvä ystävä ja tärkeä yhteistyökumppani. Hän sävelsi aikoinaan EBB:lle Kanarian saarilla etnovaikutteisen sävellyksen. Teos kehittyi loppua kohti monimutkaisemmaksi, mutta siitä sai silti runsaasti elämyksiä. Eero Koivistoisen ”En voi unhoittaa sua mielestäni pois” kuultiin konsertin viimeisenä sävellyksenä. Dunkelin tunteikas fraseeraus ja taitava äänenkäyttö soolossa olivat tämän balladin kohokohtia. Big bandin isoa sointiakin kuultiin Koivistoisen teoksessa parhaimmillaan.
