Äänekosken Keitelejazz-festivaalista muovautui tänä vuonna aiempaa moni-ilmeisempi: jazz-tarjontaa oli hieman totuttua vähemmän, kun järjestäjille tarjoutui mahdollisuus vihdoin kiinnittää useita pitkään haaveilemiaan esiintyjiä. Kotimaiseen rockiin painottuneesta aloitusillasta päästiin afroamerikkalaisen perinteen pariin torstaina, kun rock’n’roll ja blues valtasivat festivaaliteltan.
Torstai 21.7.
Entinen Dr. Feelgood -kitaristi Wilko Johnson loihti illan alkajaisiksi takuuvarman shown trionsa nokassa. Miehen maaninen lavaliikehdintä on tallella, vaikka terävin särmä on jo hieman hioutunutkin. Soittajana Johnson liittyy Link Wrayn kaltaisten puhdaslinjaisten rock’n’roll-kitaristien perinteeseen toimivalla halki, poikki ja pinoon -tyylillään. Hän ei soita liian täyteen vaan on aina ymmärtänyt oikein ajoitettujen, pelkistettyjen likkien tehokkuuden.
Kipparikallemaisen karismaattisen basisti Norman Watt-Royn soitto taas oli alati kävelevässä liikkeessä. Hänen todella latautunut ja itseään säästelemätön soittonsa loi yhdessä asiaankuuluvan kaunistelemattomasti biittejä rummuistaan takoneen Dylan Howen kanssa täydellisen pohjan Johnsonille. Suuria biisiyllätyksiä ei kuultu, vaan Dr. Feelgoodin ja Johnsonin kappaleet maistuivat innokkaalle yleisölle. Vaikka trion brittirymistely toimisi parhaiten moottoripyörätallin bileissä, kesäinen festivaali sai keikasta oivallisen sykäyksen.
Seuraavaksi jazzteltan lavalle asteli nelimiehinen Hamburg Blues Band. Useita nimekkäitä artisteja isännöinyt, lähes 30-vuotias yhtye sai nyt riveihinsä kaksi erityisvierasta: Colosseumin kitaravelho Clem Clempsonin sekä dramaattisen laulajan Arthur Brownin. HBB ja Clempson aloittivat setin ilman Brownia. Laulaja-kitaristi Gert Lange, kosketinsoittaja Adrian Askew, basisti Michael Becker ja rumpali Hans Wallbaum soittivat tasavahvalla meiningillä. Langen karisma tai laulutaito ei yksistään kanna kovin kauas, joten Clempsonin läsnäoleva, harkitun dynaaminen soitto sekä lauluosuudet nostivat fiilistä selvästi. Kitaran ja koskettimien kisailu, hyvät lauluharmoniat, mukavasti valitut hitaat bluesit ja muutamat jytäkappaleet veivät tunnelmaa kohti Brownin näyttävää sisääntuloa.
Kaapuun ja naamioon pukeutunut Brown sauvoineen toi yleisön kummasteltavaksi virkistävän camp-henkisen rock-oopperan. Vanhan konkarin äänessä on yhä gospelin paloa ja vinkeää ylärekisterin käyttöä ja esiintymisessä kaikenkattavaa dramaattisuutta. Huumori ei peittänyt alleen tukevaa soittoa – etenkin Clempsonin ja urkusoundeja esiin hieroneen Askewin maukkaat kohtaamiset veivät ajatukset kauas arjesta. Yhdessä HBB:n ja Clempsonin kanssa Arthur Brown loi siis varsin täysipainoisen ja -60-lukuisesti groovaavan shown, johon mahtui mm. Dylania, Screamin’ Jay Hawkinsia ja huipennuksena kuultu ”Fire!”
Suomalaisen bluesin suurmies Pepe Ahlqvist päätti illan äänekoskelaisen Enu’s Blues Bandin vieraana. Yhteistyötä Pepe on tehnyt jo kymmenen vuotta tämän Pertti ”Enu” Tikanderin johtaman yhtyeen kanssa. Ohjelmistoon kuuluneet bluesstandardit soitettiinkin tuttavallisen fiiliksen vallitessa. Kitaristi Jaska Liimatainen sai hyvin tilaa Ahlqvistin herrasmieskitaroinnin rinnalla. Teksasbluesit, boogiet ja funkymmat palat saivat hyväntuuliset ihmiset tanssimaan. Yleisöllä on lämmin suhde Pepen ääneen ja musiikkiin, vuosikymmenten kova työ kantaa yhä hedelmää.
Perjantai 22.7.
Ennen illan jazzteltan kolmiosaista kokonaisuutta oli aika suunnata Äänekosken Painotalon Club Painikselle. Siellä Gnomuksen ja Jukka Gustavsonin lähes ennalta suunnittelematon äänimatka odotti uteliaita kuulijoita. Rentouttaviin ja samalla mielenkiintoa herätteleviin tunnelmiin saattelivat rumpuja ja monenlaisia symbaaleja soittanut Mika Kallio, kitaristi Esa Onttonen, koskettimia hallinnoinut Kari Ikonen sekä Jukka Gustavson, joka urkujensoiton lisäksi lausui muutamia runoja. Tekstit viitoittivat polkujen päitä improvisaation käymättömissä korpimaissa niin kuulijoille kuin soittajillekin. Kun Kallio käsitteli symbaaleja jousella, korvien kautta esiin piirtyi kesäinen hyttyssinfonia tai hyönteisperspektiivi, jossa saraheinäkin on pilvenpiirtäjä. Luonnon ja musiikin kohtauspinta on muotojen, massojen, rytmien ja liikkeiden loputtomassa vaihtelussa.
Gustavson ja Gnomus johdattivat myös urbaanin yhteiskunnan kahinoihin sekä ensimmäisten äänilevyjen vaihtoehtoiseen historiaan vokaali-improvisaatiolla ja efekteillä, joita etenkin Ikonen hyödynsi hauskasti. Onttosen kitara soi paikoin kanteleen sävyissä, Gustavson ajoi uruillaan kirkon kautta arktisen kylmään hiljaisuuteen ja sieltä saunan löylyihin. Koko nelikko löysi intensiiviset nousukohdat ja suvannot yhdessä ilman hierarkioita. Svengi oli kova ja soitto silti hallitusti kokoon puristuvaa, funkin ja progen kautta käyvää. Kun kuulija tämän ääniteatterin päätteeksi havahtui ikään kuin kohisevan -70-luvun televisiovastaanottimen sisältä, voi keikkaa pitää kutakuinkin onnistuneena. Lämpimät, rytmikkäät aplodit osoittivat, että leikkisä kokemus oli jaettu.
Ensi kontaktin loppuunmyydyn jazzteltan yleisöön otti kokeneesti Fairport Convention. Tämän folkrockin suuren yhtyeen huippumiellyttävät herrasmiehet taitavat erinomaisesti paitsi instrumenttinsa myös lämpimän tunnelman luomisen. Seesteisyys ei silti merkitse hyytymistä, sillä viisikon kappaleet potkivat lennokkaasti.
Viulisti Ric Sandersin taidokkaat sovitukset ja eläväinen esiintyminen saivat ansaitun huomion etenkin kelttivaikutteisissa instrumentaaleissa. Chris Leslie duetoi hänen kanssaan viululla esim. Sandy Denny -tunnusmelodiassa ”Who Knows Where the Time Goes” mutta pääosin Leslie rikastutti kokonaissoundia mainiosti mandoliinillaan. Vokalisti Simon Nicol tulkitsi vakaalla, tummahkolla äänellään ja lauluharmonioissa hän sai tukea Leslieltä. Fairport Convention soitti rytmisesti vahvasti. Basisti Dave Peggin ja rumpali Gerry Conwayn poljento oli paikoin huomattavan raskasta mutta aina kulkevaa.
Biisimateriaalina oli uutta ja vanhaa hyvässä suhteessa. Balladimuotoisia kappaleita kuultiin useita, kuten klassinen ”Mattie Groves” ja muutama meriaiheinen laulu. Dramaattinen, modernisti sävytetty ”Mercy Bay” olikin eräs hienon keikan huippukohdista. Fairport Convention soitti hyväntuulisesti ja vakuuttavasti. Oma, tuore materiaali ja yhtyeen soundit kertovat, että perinteenkantajat seuraavat edelleen aktiivisesti aikaansa.
Ristiriidattomia eivät sen sijaan olleet ne tunteet, joita seuraavaksi esiintynyt, legendaarinen Jethro Tull toi tullessaan. Ristiriidat eivät toki musiikissakaan ole huono asia niin kauan, kun lopputulos haastaa johonkin uuteen. Tunneside musiikkiin voi syntyä, vaikka musiikki ei avautuisi välittömästi. Ratkaisevaa on, että jokin keikalla kuultavassa vetää puoleensa.
Ian Andersonin johtama yhtye on ammattimainen. Kokeneet soittajat tuntevat kappaleet ja niiden monipolviset sovitukset tarkkaan ja lisäävät soittoonsa tietyn määrän tunnetta. Myös yleisö janoaa saada palata niihin fiiliksiin, joita ovat esimerkiksi 40-vuotisjuhlaansa viettävän Aqualung-albumin parissa vuosien ja vuosikymmenten aikana kokeneet. Lähtökohdat siis asettavat tiettyjä odotuksia, joihin Jethro Tull pyrki perjantai-iltana vastaamaan riskejä välttäen. Tutut biisivalinnat, mm. ”Mother Goose”, ”Hymn 43” ja ”Bourée”, saivatkin yleisössä aikaan liikahduksia. Sydämiä sytyttävä huuma jäi kuitenkin selvästi odotettua vaisummaksi.
Lavalla olleiden muusikoiden energia vaikutti imeytyvän Andersoniin, joka määritteli tarkkaan, miten se käytetään. Kitaristi Martin Barre sai sooloja kuten kosketinsoittaja John O’Harakin. Jokin kuitenkin esti heitä pääsemästä vapaasti siivilleen eikä täysin voinut välttyä ajattelemasta heitä vain työtä suorittavan koneen osina. Rumpali Doane Perryn ja basisti David Goodierin luoma raskaanpuoleinen pohja ei tällä kertaa toiminut yhtyeen hyväksi, koska musiikin kokonaisuus jäi hengittämättömäksi. Keikan alkua viivästyttäneet ja ensimmäisten kappaleiden aikana soundeihin vaikuttaneet tekniset ongelmat saattoivat hieman vaikuttaa soittajien tunnelmiin. Niin tai näin, ilon ja lämpimän läsnäolon puute teki keikasta melko kiusaannuttavaa kuultavaa.
Täyteen ahdettuun telttaan mahtui varmasti monenlaisia kokemuksia. Harhailevat katseet ja ihmisten kasvoille jähmettyneet ilmeet herättivät silti mietteitä siitä, onnistuiko Jethro Tull koskettamaan kuulijoita vai pakottivatko korkeat ennakko-odotukset pusertamaan huulilta sanat ”ihan mahtavaa” vaikka silmät eivät välkkyneet onnesta.
Perjantai-illan parhaat energiat taisivat olla pääkaupunkiseudun yhdeksänmiehisellä Frank Zappa Memorial Pancake Breakfastilla. Intohimo ja innostus Zappan musiikkiin välittyi ammattimuusikoiden vetävistä tulkinnoista. Pätevä laulusolisti Antti Koivula toi lavalle häivähdyksen hip hop -asennetta ja hänen kuvia kumartelematon ja rento olemuksensa saivat riemukkaan meiningin hetimiten käyntiin. Muiden muassa ”Inca Roads”, ”Montana” ja”Village of the Sun” osoittivat, että yhtye saa Zappan vaativat kappaleet elämään. Taitoa FZMPB:ssa todellakin riittää. Kitaristi Mikko Enqvist seurasi punaista lankaa ilmeikkäästi, kolmen puhaltajan yhteistyö oli sulavaa ja marimba ja koskettimet toivat mehevyyttä rullaavan rumpukompin päälle. Päähuomion vei silti vakiokokoonpanon ulkopuolelta tullut basisti Juho Kivivuori, jonka herkeämätön kuviointi nosti ryhmän grooven uudelle tasolle. Muutkin kuin paikalla olleet Zappan hardcore-fanit saivat siis nauttia erittäin kovatasoisen FZMPB:n verevästä showsta.
Lauantai 23.7.
Elifantree ilahdutti Äänekosken kaupungintalon yleisöä iltapäiväkonsertillaan – tämä leikkisä trio nimittäin kuulostaa vain itseltään. Laulaja Anni Elif Egecioglun luonnollinen ääni ja olemus sallivat vaivatta herkkyyden ja voiman vaihtelut sekä sulauttavat jazzin, popin ja klassisen laulun elementit persoonalliseen ilmaisuun. Erilaisten pikku soittimien ja efektien oivaltava hyödyntäminen sopivat laulajan kokonaisvaltaiseen pyrkimykseen löytää ääniä ja rytmejä.
Elifantreen rytmiikkakäsitys onkin keskeinen osa omintakeista soundia: se on kulmikas ja sykäyksittäin etenevä, jopa nytkähtelevä. Se ei ole vain rumpali Tatu Rönkön luomus vaan saksofonisti Pauli Lyytinen ja Egecioglu osallistuivat aktiivisesti ryöpsähtelevän sykkeen rakentamiseen. Melodiset ja harmoniset ainekset kulkivat unenomaisina tai kiivainakin sen päällä, kuitenkin niin, että suhteessa rytmiikkaan kokonaisuus pysyi hyvin kasassa. Välitön kontaktin ottaminen kuulijoihin näytti myös olevan osa Elifantreen improvisoivaa ja konventioita välttelevää luonnetta. Uteliaisuuden herääminen ja monenlaisille sävyille herkistyminen oli palkitsevaa läsnäolijoille, ja tyytyväinen yleisö saikin suunnistaa illanviettoon tuulettunein korvin.
Lauantai-ilta ei olisikaan juuri rattoisammin voinut alkaa. Jazzteltassa Tonight at Noon välitti kuulijoille heti olennaisimman: svengin. Suomen huippusoittajista koostuva kvintetti soitti Charles Mingusin klassista -50- ja -60-lukujen tuotantoa sellaisella otteella, että oli mahdotonta istua muovituolilla heiluttamatta useita ruumiinosia. ”To Mingus, with Love” -albumin hiljattain julkaisseen kokoonpanon tulkinnat mestarin kappaleista olivat soundillisesti ja hengessä melkoisen kuumaa kamaa. Biisit itsessään olivat toki selkeän tunnistettavia, mutta kokeneet muusikot olivat jättäneet sooloille hyvin kasvunvaraa.
Sooloja sitten kuultiinkin, tyylikkäitä ja ytimiin meneviä. Jukka Eskolan (trumpetti ja flyygelitorvi), Mikko Innasen (altto- ja baritonisaksofonit) ja Jussi Kannasteen (tenorisaksofoni) irtautumiset valloittivat tilan täyteläisesti. Yhtä lailla herkullista kuultavaa oli kaikkien instrumenttien mehevä ja yhteensopiva perustyö. Mikko Helevän gospel-sieluiset Hammond-kulut tekivät kunniaa suurelle basistille niin kävelyssä kuin sooloissakin. André Sumeliuksen svengi säilyi, olipa kyseessä second line -rummutus tai Innasen hyvin settiin istuva latinorytminen sävellys ”A Dream with Billy and Jacob”. Tonight at Noonin soundi oli niin taidokkaasti koottu, että tultiin jo lähelle big bandien tehoja. Mingusin inspiroiva henki oli varmasti läsnä tässä telttakokouksessa.
Svengi-iloittelun jälkeen ei äkkiseltään osannut aavistaa, että Colosseum veisi täyttymykseen. Ei, vaikka tämän hienojen musiikinrakastajien superyhtyeen kerrottiin olevan kovassa kunnossa ja vaikka Clem Clempsonin kitaran laajenevista äänikaarista oli jo torstaina saatu jonkinlaista mittaa.
Jon Hisemanin lempeän arvovaltaisesti johtaman, tasa-arvoisen ryhmän näkemys rytmimusiikista oli kerrassaan nautittavan sisäistynyt. Laulaja Chris Farlowen äänessä on yhä särmää eikä kuivahko huumori suinkaan vähentänyt hänen lavasäteilyään. Clempsonin mielenrauhaa huokuva tyyli osoitti nostattavan voimansa, olipa käsittelyssä sitten T-Bone Walkerin hidas blues, niukan jäsennellysti toimiva boogie ”Walking in the Park” tai taiturin oma, lämpimästi keinuva ”Tomorrow’s Blues”. Jumalainen Barbara Thompson saksofoneineen oli soitossaan samanaikaisesti tulikuuma ja jääkylmä. Urkuri Dave Greensladen uljas soitto oli yhtä juhlaa, Mark Clarken basso jytisi energisesti ja tarkasti ja Hisemanin hengästyttävä rumpusoolo kruunasi erinomaisen rytmityöskentelyn.
Sanoilla on mahdotonta kuvailla sitä toisiaan ruokkivien, yhteen kietoutuvien harmonioiden ja rytmien synnyttämää virtausta, joka lähes parituntisen keikan loppupuolella hiljensi kaikki teltassa olleet ”Valentyne Suiten” hartauteen. Kovin paljoa lähemmäksi pyhän kokemista ei musiikin kautta taida päästä. Tällaiset harvinaiset hetket synnyttävät kuulijoissa täyteläisen onnen ja syvän kiitollisuuden.
The Bad Ass Brass Bandilla ei ollut kadehdittava paikka esiintyä edeltäneen kolossaalisen hurmoksen jälkeen. Iso orkesteri veti kuitenkin balkan-/dixieland-henkisen settinsä omalla tyylillään. Näkyvimpiä hahmoja olivat levoton laulaja-haitaristi Janne Masalin ja viulisti Ari Poutiainen. Erno Haukkala hoiti tukevat soundit miellyttävä-äänisestä sousafonistaan. Mittavasta joukosta erottui selvästi myös konkari Antero Prihan trumpetti. Yhtyeen bilemeininki viihdytti ja tanssitti etenkin nuorempaa yleisönosaa, joka jaksoi nauttia Keitelejazzin monipuolisesta tarjonnasta myöhään yöhön saakka.
—–
