Summer Jazz -festivaalilla on harvinainen ongelma. Kaupungin oma musiikkielämä ja koulutusjärjestelmä tuottaa niin kovatasoisia yhtyeitä, että muualta tulevat vieraat jäävät suorastaan pimentoon. Vai onko se oikeasti ongelma?
Tasoa Jyväskylässä todella riittää. Minun makuuni tämänvuotisen Summer Jazzin kovimmat jutut olivat kaikki jyväskyläläisyyden kanssa tekemisissä: kohokohtia olivat Samuli Mikkonen & 7 Henkeä, Joona Toivanen Swedish Match, Ville Ojanen ja Olavi Trio. Näiden ohella norjalainen TINGeLING säväytti kunnolla, mutta muut ulko- tai kotimaiset vieraat eivät mitään unohtumatonta tarjonneet.
TINGeLING Jazz Bar 2.6.
Kvitretten-yhtyeestä tuttu Eldbjorg Raknes vieraili TINGeLING-yhtyeensä kanssa Jyväskylässä ensimmäisen kerran vuoden 2003 syksyllä. Silloin porukka joutui soittamaan lähes tyhjälle salille. Nyt oli meno jo toinen, vaikka vieläkin olisi toivonut enemmän yleisöä tälle sangen mainiolle kokeilevalle popjazzyhtyeelle.
Raknesin tummassa äänessä riittää voimaa, ja kun itseluottamus on kohdallaan, hänen ei tarvitse yrittää liikoja esiintymisen kanssa. Laulaminen riittää, ja musiikki puhuu puolestaan. Raknes käyttää uutta äänitekniikkaa sinänsä jo tutulla tavalla: livetallenne talteen ja looppina kiertämään uuden laulettavan pohjalle. Teknisen pelleilyn puolelle Raknes ei kuitenkaan haksahtanut, vaan hän käytti tekniikkaa sittenkin säästeliäästi ja perustellusti.
TINGeLINGin muillakin muusikoilla, kitaristi Nils Olav Johansenilla, kosketinsoittaja Steinar S. Nickelsenillä ja rumpali Per Oddvar Johansenilla oli nykytekniikka hallussaan. Per Oddvarkin taisi lopulta pelata enemmän samplerin kanssa kuin oikeilla rummuilla.
Farner’s Market -yhtyeestäkin tuttu Nils Olav Johansen ei ole mikään perinteinen kitaristi: sekä komppityöskentely että soolot olivat nyt ajoittain suorastaan kieroutuneita. Eipä siis ihme, että minä pidin kovasti! Nickelsenin vintagesoundiset syntikkasoolot olivat nekin harvinaisen hupaisaa herkkua.
Raknes ottaa mielellään sanoituksensa ”oikeasta” runoudesta. Esimerkiksi Lorca ja W.C. Williams ovat olleet monien laulujen innoittajina. Runolainat ovat kuitenkin lyhyitä, pari rivin pätkiä, ja Raknes vatvoo ja veivaa näitä lauseita yhä uudelleen kokonaisina tai eri tavoin jaoteltuina palasina. Metodi toimi hyvin, eikä toisteisuus häirinnyt, sillä tärkeintä oli musiikin eteneminen. Varsin pian Rakensin menetelmän sisäisti, ja sanat asettuivat omalle paikalleen, musiikillisen materiaalin asemaan. Hieno, omituinen yhtye!
Samuli Mikkonen & 7 Henkeä Taulumäen kirkko 3.6.
Välillä tuntuu, että kirkkokonserttien suhteen on mitta täynnä. Ehkäpä sittenkin olisi parempi soittaa kirkossa vain kunkin pyhätön opin mukaista hengellistä musiikkia, ja viedä kaikki muu musiikki otollisempiin olosuhteisiin. Samuli Mikkosen luoman, haastavan klassispohjaisen konserttikokonaisuuden olisin ilman muuta mieluummin kuunnellut hyvässä konserttisalissa. Pehmeät penkit ja hyvä akustiikka olisivat olleet namia.
Musiikki oli kyllä nytkin namia, ja koko Summer Jazzin kirkkokonserttien sarja on ollut musiikillisesti komea. Jyväskylässä nyt vain sattuu vain olemaan ongelmana korkeatasoisen konserttisalin puute, sellaisen jossa olisi ihanteelliset olosuhteet konserttimusiikille ja jazzillekin.
Samuli Mikkonen esitteli syksyllä 2002 ison huippuorkesterin, vähän hankalasti nimetyn ”Samuli Mikkonen & 7 Henkeä”. Orkesterin ensimmäinen levy julkaistiin keväällä 2003. Tuolloin kaikki sävellykset olivat Mikkosen omia, joko kokonaan tai orkesterin muiden soittajien hitusen avittamana. Tänä vuonna Mikkonen on rakentanut aivan uuden konserttikokonaisuuden, joka perustuu 1900-luvun alkupuolen kotimaiseen taidemusiikkiin.
Sibeliuksen Sydämeni laulu kuultiin ylimääräisenä numerona jo vuoden 2003 konserteissa kuin vihjeenä tulevasta. Ainakin Jazz Barin konsertissa Sibeliuksen musiikki Mikkosen tulkintana sai tuolloin yleisöltä ääripositiivisen palautteen. Sibelius tuntuukin olevan kotimaisista klassikoista kaikkein lähinnä Mikkosen sielua, sillä 17 teoksen kokonaisuudesta yhdeksän oli Sibeliukselta peräisin.
Mielenkiintoista on, että Mikkonen on valinnut mukaan paljon laulumusiikkia. Yksinlauluissa onkin sovittajalle haastetta kerrakseen silloin kun koneistona on kahdeksanhenkinen jazzensemble.
Orkesterin vahvuutena on viiden puhaltajan sektio: Kari Heinilä, Sakari Kukko, Pepa Päivinen, Pentti Lahti ja Jorma Tapio muodostavat lievästi sanottuna ilmaisuvoimaisen puhallinkuoron. Voimaa ja ekspressionistista väritystä oli musiikissa silloinkin kun sovitus lähinnä kuorrutti teeman, eikä improvisatorista ainesta lisätty. Moni kappale oli näin lyhyesti kaunis ja pelkistetty. Näitä välisoitoilta maistuvia pikkukappaleita oli lopulta turhankin monta kokonaisuuden eheyden kannalta.
Mikkosen taidemusiikin ja improvisaation fuusio on kieltämättä yksi täyteläisimmistä kuulemistani. Silti jäätiin osittain puolitiehen: tehtiin joko taidemusiikin hengessä, näitä lyhyitä ”an sich” -versioita, tosin silloinkin puhaltimien väritehoista tulkinnallista ytyä irrotellen, tai otettiin teos ”jazzin” pohjaksi. Silloin irtauduttiin teemoista sooloihin, jopa biitteihin parissa kappaleessa. Muutamassa jazzillisessa irtiotossa yhteys lähtökohtiin pätki jo melkoisesti.
Lievän hajanaisuuden takia en innostunut tästä konsertista ihan niin paljon kuin edellisestä 7 Henkeä -produktiosta. Kärjistäen voisi väittää, että Mikkonen on parempi säveltäjä kuin Síbelius, Kuula tai Hannikainen… No, oli miten oli, kuolleiden säveltäjien teokset eivät vain tunnu niin kiinnostavilta kuin se musiikki, joka syntyy tässä ajassa ja tästä ajasta.
Normal Jean Jazz Bar 3.-4.6.
Festivaalin klubeista ehdin käväistä vain Jazz Barissa Normal Jeanin yhden setin verran. Louhivuoren veljekset Kalevi ja Olavi olivat tämän yhtyeen valopilkut. Kalevista on tulossa Suomen ykköstrumpetisti, jos pää vain kestää, eli nöyryyttä riittää jatkossakin yhtä paljon kuin lahjakkuutta.
Olavi Louhivuori puolestaan osoitti viikonlopun keikoillaan (Normal Jeanin lisäksi Olavi Trio) semmoista muusikkoutta, että siihen ei ole paljoa lisäämistä. Itse en ainakaan keksi Olavi Louhivuoren tekemisille musiikin ihmeellisessä maailmassa mitään rajoja jatkossakaan, kaikki mikä kiinnostaa myös luonnistuu. Tie on auki myös kansainvälisiin karkeloihin ihan mille tasolle vain.
Normal Jean on kuitenkin soulpopjazzaava laulubändi, ja siinä kokonaisuus sitten onnahtaakin. Johanna Louhivuoren nasaali ilmaisu on kovin keskentekoista, ja välillä englanninkielen artikulointikin oli epämääräistä.
Sinänsä on hienoa, että jazzmuusikot ovat innolla tekemässä tällaista vähän fiksumpaa laulettua populaarimusiikkia, mutta Suomessa ongelmana on hyvien laulajien ja väkivahvojen lavapersoonien puute. Jyväskylän Voicing-festivaalilla on ollut esillä lupaavia kykyjä, mutta milloin näemme jonkun ihan oikeasti puhkeavan kukkaan jazzsävytteisen huippubändin riveissä, nousevan laulajana samalle tasolle esimerkiksi Kalevi Louhivuoren trumpetin kanssa? Tällä tasolla laulu taitaa sittenkin olla se vaikein instrumentti…
Joona Toivanen Swedish Match Aalto-sali 4.6.
Pianisti Joona Toivanen on opiskellut Göteborgissa nyt kolmisen vuotta. Aiemmin hän on käynyt sieltä käsin Suomessa Mt. Gomry -nimisen opiskelijayhtyeen kanssa.
Sekin oli mielenkiintoinen koostumus, mutta Toivasen taiteilijapersoonan kannalta Swedish Match oli vielä paljon kertovampi. Projekti on samalla Toivasen päättötyö Göteborgissa, joten yhtyeen sävellysvastuu oli yksin Toivasen harteilla.
Säveltäjän kannalta Swedish Matchin akustinen sekstetti on antoisa kokoonpano. Toivasen sävellykset ja sovitukset hyödynsivät hienosti yhtyeen monipuolisuutta: vaihteleva konsertti ylsi tyylikkäästi lyyrisestä maalailusta energisiin rullauksiin. Kokonaisuus olisi ehdottomasti levyttämisen arvoinen.
Värejä löytyi nyt etenkin Johan Holmbergin, Frida Thurfjellin ja Fredrik Ljungkvistin muodostamasta puhallinsektiosta. Solistisella puolella joukon ässä oli Ljungkvist raisuine klarinetti- ja saksofonisooloineen.
Varanasi, Improvokation Aalto-sali 4.6.
Maailmanmusiikki on astunut lattarin sijaan Summer Jazzin toiseen pääosaan, jazzin rinnalle siis. Se on tervetullut linjanmuutos, sillä latinalaisamerikkalaisen tanssimusiikin rajat olivat jo tulossa vastaan, ainakin noin mielenkiinnon ylläpitämisen kannalta. Maailmanmusiikissa, etnon ja improvisaation yhdistelmissä variaatiomahdollisuudet ovat rajattomat.
Tämänkertaisen festivaalin ulkomaiset päävieraat edustivat etnoa tai etnojazzia. Varanasi-duo soitti sitarin ja tablarumpujen voimin klassista ja puoliklassista intialaista musiikkia. Kolme ragaa, joista ensimmäinen perustui turhan paljon yksinkertaisen, riffinomaisen melodian toistamiseen, mutta seuraavat kaksi onnistuivat jo viemään syvemmälle intialaisiin tunnelmiin. Taitavan tablistin Mani Shankarin säestämänä J.N. Goswamin sitarin resonanssikielet ja melodiakielten venyttely loivat tenhoavasti väräjävän sointimaailman.
Englantilais-unkarilainen Improvokation pyrki yhdistelemään jazzin ja unkarilaisen kansanmusiikin, lähinnä mustalaismusiikin. Itse asiassa orkesteri piti sisällään kaksi yhtyettä: pienen kansanmusiikkiryhmän ja ison jazzyhtyeen, jota hallitsi neljän miehen puhallinsektio. Beáta Salamonin viulu ja Kálmán Baloghin cimbalom olivat puhdasta etnoa, etenkin Salamonin fraseeraus piti jatkuvasti kansanmusiikkivaikutteita pinnalla.
Setin alkuosassa jazz ja etno pysyivät vielä selkeästi erillään, ja etenkin puhaltajilta olisi odottanut edes toveittain liikettä kohti kansanmusiikkia. Konsertin loppupuolen kappaleissa saavutettiin vihdoin sellainen fuusio, jossa kansanmusiikki ja jazz löivät tasavertaisina kättä. Ajoittain hyvinkin toimiva keitos siis, ja tylsempinäkin hetkinä seurattavaa riitti hyvissä soittosuorituksissa. Omat suosikkini olivat rumpali Winston Clifford, pianisti Béla Szakcsi Lakatos ja orkesterin johtaja, erinomainen basisti Arnie Somogyi. Puhaltajista pisimmän korren vei verevästi revitellyt saksofonisti James Hunt, joskin trumpetisti Neil Yates pystyi hyvin vastaamaan monipuolisuudellaan.
Ville Ojanen Rautavaara Jazz Bar 5.6.
Summer Jazzin paras etnobändi edusti festivaalille tyypillisesti kaupungin omaa osaamista. Sekä intialaisduo että unkarilais-englantilainen etnojazzfuusio jäivät lopulta Ojasen yhtyeen herättämistä fiiliksistä.
Kaustisilta Jyväskylään joitakin vuosia sitten muuttanut Ville Ojanen oli koonnut bändiinsä kaupungin kermaa, muusikoita, jotka ovat soittaneet lähes kaikkea mahdollista. Myös tämä kotimaisen kansanmusiikin pohjalta maailmoja syleileväksi fuusioksi kasvanut Ojasen oma juttu sujui näiltä herroilta vastaansanomattoman upeasti. Henri Haapakoski (mm. saksofoni, bassoklarinetti), Riku Kettunen (kitara, mandoliini), Juha Kujanpää (piano, koskettimet, sello, melodica), Tero Tuovinen (basso) ja Jarmo Hovi (lyömäsoittimet) olivat lavalla koko ajan viulua soittaneen ja lauluunkin puhjenneen Ville Ojasen seurana. Lisäksi multi-instrumentalisti Pekka Nättinen vieraili lavalla muutaman kappaleen verran, soittimina tällä kertaa klarinetti ja pikkupasuuna.
Konsertti oli samalla Ojasen Rautavaara-levyn julkistamistilaisuus. Levyä voi todellakin suositella. Nyt on tarjolla sellaista etnofuusiota, jossa on sekä säilytetty suomalainen ydin, että onnistuttu luomaan uutta ja oikeasti toimivaa, mielenkiintoista musiikkia, rikasta sekä melodioiltaan ja harmonioiltaan että rytmityksiltään. Loistava yhtye, jota sopii buukata muuallekin kuin kansanmusiikkitapahtumiin, tämä toimii missä vain!
Olavi Trio Wanha Woimala 5.6.
Kauniilla paikalla virran keskellä sijaitseva Vaajakosken Wanha Woimala on oivallinen paikka myös musiikille. Isosta salista on vesivoimala aikaa sitten hävinnyt, suuret ikkunat tuovat valoa, kaareva katto on korkealla ja puulattiaisella huoneella on oma kaikunsa, joka nyt kohteli hieman kaltoin Teppo Hauta-ahon bassoa, mutta oli sitä armollisempi muille soittimille.
Hauta-aho on Olavi Trion nimekkäin muusikko. Free jazz on ollut Hauta-ahon suuri rakkaus 60-luvulta saakka, vaikka leipä onkin irronnut lähinnä klassisen musiikin puolelta. Pitkäaikaista yhteistyötä impron alueella Hauta-aho on tehnyt saksofonisti Seppo ”Paroni” Paakkunaisen ja pianisti Eero Ojasen kanssa.
Nyt 64-vuotias Teppo Olavi Hauta-aho on löytänyt uusia ystäviä improvisaatiossa. Olavi Trion täydentävät 45- vuotias pasunisti Jari Olavi Hongisto ja 24-vuotias rumpali Olavi Louhivuori. Kolmen sukupolven yhteistyö toimii hienosti, sillä mikään kuuntelukokemuksessa ei nostanut ikäkysymystä esille. Parhaimmillaan jazz on sittenkin rajaton riemu.
Olavi Trio edustaa free jazzin kamarimusiikillista laitaa: soittimien ja fysiikan rajoja ei testata äärimmäisyyksiin asti, vaan paino on ensemblen hyvässä balanssissa. Kokeilevimmillaankin, esimerkiksi Hongiston teknisesti upeissa vedoissa, tavoitettu sointi oli hauraan himmeätä, kaihoisasti kajastavaa, kuin syksyn musiikkia kesän keskellä.
Tälle yhteistyölle toivoo pitkää ikää, ja esillepääsyä myös taidemusiikkijuhlilla. Improvisointi on pikku hiljaa tehnyt paluuta myös länsimaiseen konserttimusiikkiin, ja vapaa jazz on tässä kehityksessä ollut merkittävässä roolissa.
