Kalott Jazz & Blues on pohjoisen helmi, jonka hyvä tunnelma rakentuu mm. näille vahvuuksille: pienimuotoisuus, laadukkuus, fiksusti käyttäytyvä yleisö sekä ulottuminen kahden kaupungin ja valtion alueelle.
Suomijazz otti urakakseen kahlata läpi festivaalin kaksi viimeistä päivää. Rankasta rupeamasta jäi hyvä maku ja tyytyväinen mieli: Kalott ei pettänyt tälläkään kertaa!
Festivaalin jazzosuuden taiteellinen linja on tiukan laadukas, mutta silti kokonaisuudessa tarjotaan viihdyttävämpääkin rytmimusiikkia moneen makuun. Pohjoismainen jazz on Kalotin pysyvä teema. Tänä vuonna olivat lisäksi vahvasti esillä pianistit. Lenni-Kalle Taipaleen konsertti veti Joentalon täyteen, vaativampaa pianomusiikkia edustivat Samuli Mikkonen, Alexi Tuomarila ja Carsten Dahl.
Koko festivaalin ehdoton huipennus koettiinkin lauantaina Pikisaaressa, jossa Dahlin keralla iloittelivat elämänsä vedossa oleva norjalainen konkaribasisti Arild Andersen sekä ranskalaisrumpali Patrice Heral. Improvisoinnin juhlaa, ja pelkästään tämä yhtye riitti hyvin perustelemaan vajaan tuhannen kilometrin ajomatkan!
Pikisaaren teltan pääkonserteissa olisi tänä vuonna ollut tilaa huomattavasti suuremmallekin yleisömäärille. Pikisaari joutui selvästikin kärsimään armottomasta jalkapallohysteriasta: MM-kisojen pronssi- ja kultapelit sattuivat juuri Kalotin pääkonserttien kanssa päällekkäin. Todelliset musiikinystävät löysivät kuitenkin paikalle, ja näin myös kuuntelurauha oli taattu (tosin Kalotissa ei yleensäkään ole sellaisia ongelmia häiriköinnin kanssa kuin monilla muilla jazzfestivaaleilla).
Samuli Mikkonen Trio
Aineen taidemuseo 29.6. klo 14
Samuli Mikkosen musiikki on äärimmäisen keskittynyttä, hiljaista ja jotenkin positiivisella tavalla vakavaa musiikkia. Se vaatii myös kuulijalta paljon, eikä allekirjoittaneen kuuden tunnin automatka varmastikaan ole paras tapa pohjustaa konserttikokemusta. Silti musiikki vakuutti ja puhutteli, vaikkei nyt ihan transsiin asti päästykään.
Paljon on puhuttu Mikkosen musiikin ja pianismin pohjoisesta soundista. Jos soundtrack-pohjalta ajatellaan, on tosiaankin helppo liittää musiikkiin pohjoista maisemaa, metsää ja erämaata, hidasta, jähmeätä liikettä, syksyn tai talven värejä, kaamosta. Ehkä voisi jopa puhua meditatiivisesta musiikista, kunhan ei sekoita asiaan helppohintaista new agea. Musiikissa annetaan aikaa ja tilaa, kuulostellaan rauhassa omia tuntoja.
Mikkonen joutui soittamaan pystypianolla, ja vaikka kunnon flyygelin tehoihin ei päästy, siitäkin ongelmasta Mikkonen selvisi voittajana. ”Kaikissa suomalaisissa pianotrioissa” soittava basisti Uffe Krokfors ja rumpali Mika Kallio olivat sisäistäneet Mikkosen kielen täydellisesti. Vähäeleistä, pelkistettyä, karunkaunista musiikkia, jossa jokaisella yksittäisellä äänellä on merkitystä.
Alexi Tuomarila Quartet
Terje Sundby Project
Arild Andersen Trio
Pikisaari 29.6. klo 16
Lauantai-iltapäivänä viehättävässä Pikisaaressa kuultiin koko festivaalin merkittävin jazzkonsertti. Kolme erinomaista yhtyettä, joista kaksi ensimmäistä, Alexi Tuomarilan kvartetti ja Terja Sundbyn yhtye, olivat ehkä vielä hakuvaiheessa, mutta tilaisuuden päättänyt Arild Andersenin trio oli jo sitä itseään: mestarismiesten mestarintyötä.
Alexi Tuomarila Pianisti Alexi Tuomarila on viime vuosina päässyt Suomessa esille lähinnä hyvien keskieurooppalaisten kilpailumenestysten kautta. Tuomarila on pitkään asunut ja opiskellut Belgiassa, josta myös yhtyeen muut muusikot ovat kotoisin. Yhtye soittaa selkeästi eurooppalaista, enimmäkseen tempoltaan rauhallista ja ololtaan lyyrisen kuulasta ilmaisua. Ei siis mitään hurjia poikia, eikä mitään teema-soolot-teema-musiikkia, vaan ajateltua, hyvin etenevää musiikillista tekstuuria.
Terje Sundby tunnetaan mm. Corpo-yhtyeen riveistä. Nyt hän oli kasannut omaa nimeään kantavan orkesterin jossa eri sukupolvien soittajat kohtasivat jäntevän nykyjazzin merkeissä. Göran Klinghagenia kehuttin festivaalin käsiohjelmassa Ruotsin ykköskitaristiksi, mutta ainakaan tällä kertaa hänen soundikäsityksensä ei oikein vakuuttanut. Muista soittajista loistavasta Entra-yhtyeestä tuttu trumpetisti Staffan Svensson erottui tuhinasoundeineen persoonallisimpana. Sundby itse oli myös mainiossa vireessä, kelpo rumpali mies on.
Arild Andersenista kuului keikan jälkeen pelkästään ylistäviä lausuntoja. Kyse ei kuitenkaan ole siitä miten loistava basisti hän on, tai miten hieno pianisti onkaan Carsten Dahl, vaan nimenomaan trion kokonaisuus toimii. He ovat yhdessä löytäneet magian, taianomaisella tavalla toimivan yhteissoiton, joukkuehengen, sukulaisuuden. Näillä miehillä on todella hauskaa, elämä on selvästikin ihanaa kun kaverukset vain saavat soittaa yhdessä, yllättää kerta kerran jälkeen toisensa ja itsensäkin, ja välittää tätä soittamisen ja leikkimisen iloa myös yleisölle.
Andersen oli juuri niin hyvä kuin merkittävä pohjoismainen konkaribasisti vain voi olla, Carsten Dahl aivan erinomaisen mielikuvituksekas ja taidokas pianisti, ja Patrice Heral juuri sellainen hullu ranskalainen, jota tarvitaan sotkemaan kuvioita jos skandinaavit meinaavat heittäytyä liian säntillisiksi. Tässäpä vahva ehdokas kilpailemaan vuoden jazzkonsertin tittelistä Suomessa! Toivottavasti muutkin festivaalit heräävät, tämä bändi ei nimittäin kulu kuuntelemalla puhki vaikka sitä tuotettaisiin Suomeen urakalla.
Sakari Kukko: Virret
Tornion kirkko 29.6. klo 22
Samuli Mikkosen trio joutui töihin toisenkin kerran lauantai-iltana. Mikkonen, Kallio ja Krokfors ovat mukana Sakari Kukon Virret-projektissa. JazzRytmit-lehden kriitikkoäänestyksessä Virret valittiin vuoden 2001 parhaaksi jazzlevyksi. Vaikka yleensä kuuntelen jazzini lähes poikkeuksetta mieluummin elävänä, Virret on juttu, joka toimii paremmin levyltä. Kirkoissa ei yleensäkään satsata istumismukavuuteen, saati näkyvyyteen. Myös akustiikka on lähes poikkeuksetta ongelma pyhätöissä, ihmeellistä kyllä. Ehkä puheen ja urkujen ehdoilla mietitty akustiikka ei hevin taivu tasapainoiseen yhtyekuulumiseen.
Tunnelma oli kuitenkin tällaisen pakanankin mielestä ajoittain harras ja henkevä, tosin erityisesti silloin kun Mikkosen trio soitti ilman Kukkoa. Sakarin soittaessa fonejaan tai huilua yhtyeen balanssi oli monesti pielessä. Etenkin ensimmäisissä kappaleissa Kukon saksofoni peitti muun yhtyeen tylysti alleen. Lisäksi osa Sakarin sooloista meni konsertin kokonaishengen kannalta hiemen liian freeksi, meluisaksi tuhellukseksi.
Levykuuntelun etuna mainittakoon sekin, että siinä välttyy myös Kukon huumoria tavoittelevilta spiikeiltä.
Siis: Virret-projekti jatkossa mieluummin kunnon konserttisaleihin kuin kirkkoihin (!). Ja toivottavasti Kukko jatkaa myös muita jazzaktiviteettejaan, freepuolella on tilaa ja tarvetta etenkin Kukon vahvalle tenorismille, juuri sille äärimmäiselle ilmaisulle, joka ei tähän konserttiin täysin istunut.
Lindha Svantesson
U-Street All Stars
Helsinki-Stockholm Funk All Stars
Pikisaari 30.6. klo 16
Sunnuntaiaamu valkeni synkkänä, tai oikeammin ei valjennut lainkaan. Ukkosmyrsky pudotti vettä jostakin saavia huomattavasti suuremmasta. Vedenpaisumus teki kaduista jokia, ja täytti muiden muassa hotellin kellarin. Sieluni silmin näin jo jazzteltan ajelehtivan pitkin Tornio-jokea. Rakeita kerääntyi paikoitellen kymmensenttisiksi valleiksi.
Kummasti vain iltapäivän lähestyessä Ruotsin puolelta tulvi kesäistä, helteistä ilmaa, aurinkoa, linnunlaulua ja kaikkea kansankodin ihanuutta, ja Pikisaaren konsertin alkaessa vallitsi jo mitä mainioin piknik-sää.
Pikisaaren sunnuntain profiili oli lauantaita juurevampi. Vain ensimmäinen esiintyjä, ruotsalaisen Lindha Svantessonin yhtye oli kokeilevaa jazzia, kun taas bopia modernisoiva U-Street All Stars ja Sami Saaren tähdittämä soul-funk-pohjainen Helsinki-Stockholm Funk All Stars edustavat jazzin yleisöystävällisempää, suuremmallekin yleisölle läpi menevää linjaa.
Itse asiassa Pikisaaren lauantain ja sunnuntain sisälmysten vaihtaminen olisi ollut ohjelmallisesti luontevaa. Stars-yhtyeiden bailujazz olisi käynyt hyvin lauantaihin, ja jos konserttia olisi voinut vielä vähän myöhentää, niin olisi päässyt saaresta suoraan bilekiitoon. No, järjestäjillä on varmaan ollut yhtyeiden aikataulutukseen liittyviä syitä tähän järjestykseen.
Äänitaiteilija Svantesson on mielenkiintoinen tapaus. Mistään perusjazzlaulajattaresta ei ole kysymys. Välillä ilmaisu ei ole jatsia lainkaan, vaan yleisemmin pätevää modernia vokaalimusiikkia.
Svantessonilla on käytettävissään melkoinen ääniala. Mieltymys todella korkeisiin ujelluksiin alkoi pidemmän päälle tosin syödä tehoja, yritystä taisi olla liikaakin.
Myös bändin kokoonpanossa oli kovaa yritystä. Rockabilly-jätkän näköinen kitaristi John Lindblom toi myös soitossaan billy-häivähdyksiä mieleen, nimittäin psycho-billyä, ja sieltä suljetun osaston puolelta. Hurjaa räpellystä, joka saattoi tuottajansa mielestä olla musiikillisesti perusteltua, mutta minusta ei oikein toiminut.
Vielä rankempaa kokeilua edusti kahden kontrabasistin käyttö. Tämä kaatui Torniossa soundiongelmiin. Toinen basso meni toistoon laulumikin kautta, ja kuulosti hirveältä. Toisaalta, sekään mitä kuminasta sai selvää ei innostanut. Arild Andersenin vakuuttavuuden jälkeen Hans Anderssonin ja Petter Winbergin tuplabasismi oli mielikutuksetonta ja näkemyksetöntä puuhastelua. Poikien yhteinen sooloyritelmä oli lähes vaivaannuttava kokemus.
Kovan luokan saksofonisti Thomas Gustafsonkaan ei pystynyt pelastamaan kokonaisuutta. Loppujen lopuksi hänkin soitti jotenkin innottomasti, ikään kuin olisi kokenut olevansa hieman väärässä paikassa.
Silti kokonaisuudessaan, kaikessa erikoisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan Lindha Svantessonin yhtye oli kuitenkin perusteltu valinta. Vaikka edellä olen ollut kovin negatiivisena, pidin kuitenkin kokonaisuudesta. Uuden etsintä on sinänsä arvostettavaa touhua vaikka kaikessa ei onnistuisikaan. Lindhan debyyttilevy kannattaa siis kuunnella jos käsille sattuu. Mielenkiintoista, mutta ei valmista tavaraa.
U-Street All Stars innosti sitten teltallisen vaatimaan lisää ja lisää, tosin aikataulullisista syistä jäätiin yhteen encorebiisiin. Voisipa sanoa, että tämä yhtye on juuri nyt elinkaarensa parhaassa vaiheessa. Juttu on vielä niin tuore, ettei kukaan soittajista ole vielä ehtinyt leipiintyä, toisaalta yhdessä on soitettu jo niin kauan että kaverit ja heidän kykynsä tunnetaan läpikotaisin, ja yhteispeli todella toimii.
U-Street on vahva bändi, jossa kaikki osat ovat hienosti paikallaan. Puhaltajat, tenoristi Timo Lassy ja altisti Markus Holkko, ovat maan eturiviä menojazzin parissa, samoin taitavat nuoret soittajat, kitaristi Teemu Viinikainen ja basisti Timo Tuppurainen. Ja rumpali Jussi Lehtonen taitaa olla hardbop-pohjaisen rummutuksen ykkönen maassa. Nuoresta iästään huolimatta tai juuri sen takia, sillä hardbopin sukuinen musiikki vaatii rumpalilta ennen kaikkea ehtymätöntä energiaa. Lehtonen veti illan aikana pari sooloa, mutta etenkin setin loppua kohti alkoi tuntua siltä että U-Streetin musiikki onkin itse asiassa riffittelyä, jonka tehtävä on säestää rumpali Lehtosen sooloilua. Tämä lievä kärjistys ihan positiivisessa mielessä, sillä kokonaisuus toimi ja potki hienosti. Hyvä, hyvä!
Konsertti päättyi Helsinki-Stockholm Funk All Starsin rytinään. Pitkä kotimatka vaati Äänekosken lähetystöä (Suomijazzin lisäksi Keitelejazzin tyytyväisinä myhäileviä edustajia) liikkeelle jo parin biisin jälkeen, Sami Saaren ottaessa lavaa ja yleisöä komentoonsa jouduimme starttaamaan etelää kohti.
Kalott Jazz & Bluesia suosittelee mielellään kaikille niille musiikinystäville, jotka haluavat kokea, nähdä ja kuulla jazzinsa lähietäisyyksiltä, intiimisti. Missä tahansa konsertissa oli nytkin mahdollisuus päästä todella lähelle esiintyjiä. Päänäyttämöllä Pikisaaressa on teltaksi poikkeuksellisen hyvin toimiva akustiikka, ehkä teltan pitkulaisesta muodosta ja materiaalista johtuen.
Paikallinen yleisö tuntuu festivaalilla olevan hyvin hallussa. Suosittelen lämpimästi, että myös ruuhka-Suomen jazzihmiset liittäisivät jatkossa tapahtuman lomasuunnitelmiinsa. Torniossa ja Haaparannalla on hyvä meininki, ja vuodesta toiseen takuuvarmasti hienoja konsertteja.
19. Kalott Jazz & Blues Festival Tornio ja Haaparanta 27.-30.6.2002
