Liekö kukaan suomalainen valokuvaaja kuvannut niin paljon jazzia kuin Maarit Kytöharju? Maarit on ollut mm. Tampere Jazz Happeningin virallinen kuvaaja 80-luvun lopulta lähtien. Lisäksi hänen kuviaan kotimaisista jazzmuusikoista ja yhtyeistä hyödynnetään jatkuvasti mm. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen FIMICin sekä Suomen Jazzliiton tiedotuksessa. Vuoden 2003 Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Maarit julkisti uutisen omasta verkkogalleriastaan. Festivaalin jälkeen Suomijazz kyseli Maaritilta sähköpostitse lisää galleriasta, Happeningistä ja vähän muustakin…
Hienot sivut on tehnyt Fragile/Seppo Laine. Siis kuka ja miten yhteys syntyi?
Tämä herättää kyllä kollegoissa kateutta, mutta minulla oli onni törmätä Seppoon Rytmihäiriö-klubin jonossa(!) viime talvena. Koska musiikkimakumme oli hämmästyttävän samanlainen, juttua riitti koko illaksi ja siitä projekti alkoi kehittyä. Seppo nimittäin tarvitsi materiaalia lopputyönsä tekemiseen Heliassa (Helsingin liiketaloudellinen ammattikorkeakoulu) ja minä sain tällä vaihtokaupalla itselleni hienot sivut! Nyt kun sivut ovat valmiit, jatkamme yhteistyötä muutaman muun projektin merkeissä. Sepolla on taitoa ja näkemystä, mikä on hyvä yhdistelmä.
Kuinka paljon itse käytit energiaa ja tuumausaikaa sivuston suunnitteluun? Vai heititkö kasan kuvia Sepolle ja käskit tekemään sivut?
Sivuja on koko ajan tehty yhteistyössä siten, että Seppo on tehnyt ehdotuksia ja minä kommentoinut niitä. Materiaali on valittu yhdessä ja uusia sarjoja on kehitelty yhteisen ideoinnin pohjalta. Eli Sepon osuus on laajentunut sisältöpuolelle ja minä olen puuttunut sivujen visuaaliseen ilmeeseen. Vain tekninen toteutus on ollut kokonaan Sepon heiniä. Minä olen vaan kysellyt, että onko mahdollista tehdä niin, että…
Oliko teillä nettigallerioiden joukossa esikuvia vai lähtikö suunnittelu puhtaalta pöydältä ja omista lähtökohdista?
Surffailimme toki aika paljon erilaisten valokuvaajien sivuilla ja kartoitimme lähinnä sitä, mitä emme ainakaan halua. Molempia viehätti selvästikin aika pelkistetty ja selkeä ilmaisu, jossa kuvat saavat olla pääosassa. Siis mahdollisimman vähän muodikasta ja levotonta flashkikkailua.
Kerro hieman koulutuksestasi/kouliintumisestasi valokuvaajana?
Opiskelin valokuvausta Lahden Muotoiluinstituutissa, mutta musiikin ja jazzin kuvaajana olen käynyt kouluni Tampere Jazz Happeningissa. Ja koulutus jatkuu yhä. Menin happeningiin eka kerran vastavalmistuneena vuonna 1989. Halusin tietenkin päästä kuuntelemaan musiikkia, mutta rahaa ei ollut, joten ainoa keino oli tyrkyttäytyä kuvaajaksi. Onneksi toiminnanjohtaja Aila Manninen, myöh. Sauramo, suhtautui suopeasti ehdotukseeni. Siitähän kaikki alkoi.
ImageKitchenissä näkyy varmaankin vain pieni osa Maarit Kytöharjua. Musiikin puolelta esillä ovat Jazz Happening ja Ultra Music. Mitä muuta olet esim. viime vuosina kuvannut? Miten ja missä näitä muita töitä pääsee näkemään jos ja kun kiinnostus ImageKitchenin pohjalta herää?
Viime vuosina en ole pitänyt valokuvanäyttelyitä (tarkemmin sanottuna viimeisenä kuutena vuotena, lasten syntymien jälkeen). Nyt, kun Oona ja Leo ovat jo vähän vanhempia, se ajatus on ollut useammin mielessä. Mutta olen kuvannut paljon esimerkiksi säveltäjiä ja muita musiikintekijöitä. Kuviani löytyy paljon mm. FIMIC:in ja Avanti!:n sivuilta, jonne ImaheKitchenin contact-sivuilla on linkitkin. Näyttely tai muu julkaisu voisi olla luvassa parin vuoden sisällä…
Tampere Jazz Happeningissä olit nyt kuvaajana jo 15. kerran. Nautit silminnähden sekä olosuhteista että musiikista. Miten festivaali on sinun näkökulmastasi muuttunut ja kehittynyt näiden vuosien aikana?
Tampereen festivaali on kiistatta yksi Euroopan parhaita jazztapahtumia. Joka vuosi ohjelmassa on jotain ennenkuulumatonta, hienoja yllätyksiä joita ei muualla kuule. Festivaalin tasoon on voinut luottaa – ja voi edelleenkin. Se on tapahtuman valtti, musiikin tasossa ei lipsuta, vaikka suurimpia tähtiä ei näillä budjeteilla voidakaan kutsua. Järjestelyt sujuvat, ja mikä tärkeintä, happeningissa paikalla on valtava joukko ihmisiä, jotka rakastavat tätä musiikkia, eivätkä ujostele sen asemaa taiteena.
Sinulla on Happeningissä mukana melkoinen arsenaali työvälineitä. Pystytkö edes arvioimaan kuinka paljon yhden festivaalin aikana palaa filmiä ja täyttyy muistitilaa?
Nykyään menee vähemmän filmiä, kun muistitilaakin täyttyy aikalailla. Karkeasti ottaen kuvasin tänä vuonna yli tuhat ruutua, jos molemmat menetelmät lasketaan yhteen. Nykyään en yritäkään kuvata sellaista, josta tietää jo valmiiksi, että lopputulos ei toimi.
Kuinka kauan käytät aikaa kuvien työstämiseen festivaalin jälkeen?
Filmien kehitystä, pinnakkaisten ja kopioiden tekoa mustavalkoisesta materiaalista, värikuvien kehitys ja valikointi, digitaalisen matskun katselu ja tarpeen mukaan käsittely… kyllä siihen aikaa kuluu, riippuu vähän mitä siitä haluaa tehdä. Hienointa olisi päästä tekemään isoja käsityökopioita mustavalkoisista. Niillä vain on nykyaikana aika vähän kysyntää. Ne eivät vain menetä viehätystään – kun tuijottaa päiväkausia kuvia tietokoneen ruudulta, on juhlavaa nähdä oikea, sävykäs suuri originaalikuva printattuna. Siinä on edelleenkin taikaa. Aivan kuin on mieltä ylentävää katsoa välillä livenä suuria maalauksia, joiden värit hehkuvat ja pinnassa näkyy tekijän siveltimenjälki.
Onko tämänvuotisia Happening-kuvia tulossa esille ImageKitchenissä tai Jazz Happeningin sivuilla?
Varmasti. Joukossa on joitakin herkkupaloja. Mutta koska sivut ovat ihan uudet, odotellaan vähän aikaa ja mietitään missä muodossa juttu toimii parhaiten. Ja Jazz Happeningin sivuille kuvia tulee tietenkin myös.
Mitkä olivat sinulle tämänvuotisen Happeningin musiikilliset kohokohdat?
Sunnuntai oli minun päiväni! Koko päiväkonsertti oli mahtava. Pidin Samuli Mikkosen esiin marssittamasta solistikaartista ja musikin sävykkäästä suomalaisuudesta, johon Sclavisin Napoli’s Walls vastasi välimerellisellä iskukyvyllään ja muistuttamalla, että eurooppalainen ja ranskalainen jazz ei tosiaankaan ole mitää yliälyllistä näpertelyä, vaan luovan hulluden ja huumorin höystämää musiikillista virtuositeettia. Hoidon kruunasi Chicago Tentet, jonka energiamäärällä elää jazzin ystävä hyvinkin kevättalveen saakka. Loppujameissa saa kuvaajakin jo hiukka rentoutua, mutta tällä kertaa kuvaamista ei malttanut lopettaa, kun ennennäkemätön huippujoukkue piiskasi jamit aina vain uuteen nousuun. Onnistunut lopetus onnistuneelle festivaalille, varsinainen loppuhuipennus!
Entä jos pitäisi valita vaikka viiden hienoimman kokemuksen kärki viidentoista vuoden ajalta, mitä on erityisesti jäänyt mieleen?
Tämä on jo vaikeampi pala, sillä eri tilanteissa esiin nousee erilaisia muistoja. Yksi kiistaton huippukohta kuitenkin oli heti ekana happening-vuotenani soittanut John Zornin Naked City, joka oli lopullinen niitti orastavalle kiinnostukselleni jazziin. Siitä konsertista ei ollut enää minkäänlaista paluuta…
Miehesi on Charles Gil, joka tunnetaan etenkin suomalais-ranskalaisista Vapaista äänistä. Soiko teillä kotona vain uusi jazz ja improvisoitu musiikki? …vai onko joku ihan muu musiikki lähinnä sydäntäsi?
Hmm, täytyy myöntää, että lapsemme ovat kyllä tottuneet kuulemaan kotona kaikenlaista, mikä ei ihan muistuta Titi-nallen soundeja. Mutta olemme molemmat suuria lattarirytmien ystäviä. Se on loistavaa vastapainoa kaikista vapaimmalle rapinalle ja suhinalle. Myös soul uppoaa hyvin. Ja joskus on hetkiä, jolloin mielentila vaatii klassista, tai jopa suomipoppia tai chansonia. Yhteinen suosikkimme on esimerkiksi Serge Gainsbourg, joka ei jää sanattomaksi missään tilanteessa.
Mihin kuvauskohteeseen roudaat kameralaukkusi seuraavaksi?
Seuraava festarikeikka taitaa olla tulevana alkuvuotena Tampere Biennale, sitä ennen ahkeroin täällä Helsingissä tavallisten leipätyöhommien parissa. Ensi viikon työlistalla on ainakin muutama henkilökuvaus , autokuormallinen instrumentteja musiikin oppikirjaa varten ja yksi jazzkonsertti…
Kysymykset: Pentti Ronkanen
