”Ihmisen kokoinen” on varmaankin saman aikakauden fraaseja kuin ”elämää suurempi”. Inflaatiokin lienee syönyt suunnilleen yhtä paljon, mutta jos sallitte, käytän ajatusta silti: Raahen Rantajatsit on juuri sitä, sopivan kokoinen yhden pienen ihmisen nautittavaksi yhtenä kokonaisuutena.
Kaupunkina Raahen viehätys perustuu merellisyyteen, ja myös jazzfestivaali pysyy sitkeästi Pohjanlahden rannassa, vaikka perinteisestä Fantista tulikin lähtö. Toista vuotta perättäin pääkonsertit pidettiin Ruiskuhuoneen pihassa. Kokoluokka on nyt kohdillaan muutaman sadan hengen yleisölle, ja sijaintikin on Fanttia parempi ainakin ulkopaikkakuntalaiselle, jonka on nyt helppo käväistä välillä hotellilla vaikka lämmintä vaatetta hakemassa tahi huilaamassa.
Merellisyys toteutui hienosti myös lauantaipäivän ilmaiskonsertissa Iso-Kraaselin saarella. Sekin oli ohjelmassa nyt toista kertaa, ja ainakin meille maakravuille laivamatkan ja konsertin summa oli yksi festivaalin tärkeimmistä elämyksistä.
Ulkopaikkakuntalaisia kuljetettin kahdella pikkupurtilolla, raahelaisia oli osannut paikalle omin välineinkin. Konsertin piti olla viimevuotiseen tapaan pookin eli tunnusmajakan alla, mutta sade vesitti suunnitelmat, kuivaa alaa ei ollut tarpeeksi. Onneksi varapaikkana oli juuri passelin kokoinen katettu tila, jossa oli tulisijakin ja juuri artistien bäkkäriksi tai paremminkin multipuhaltaja Jone Takamäen soitinten säilytykseen sopiva liiteri. Paikan vaihtokin onnistui helposti kun äänentoistoa ei tarvittu ja yleisökin auttoi roudauksessa. Takamäki ja ja rumpali Markku Ounaskari vetivät siis duokeikkansa luonnonakustiikalla, ja osasivat sovittautua toisiinsa volyymimielessäkin täydellisesti. Setti oli täysin improvisoitu, soittajat kun ovat Takamäen mukaan löytäneet ”sellaisen yhteyden ettei musiikista tarvi puhua”.
Takamäki vaihteli puhallinta jokaiseen soittimeen, tenori- ja sopraanisaksofoni olivat matkassa, mutta pääpaino oli itäisillä soittimilla: rooleissa mm. japanilaiset hochiku ja shakuhachi sekä armenialainen duduk. Kaikkien näiden soitinten ääni on hauras, jotenkin luonnostaan haikea ja surumielinen, ja Takamäki heruttikin tunteella. Samalla kuulija sai alituiseen ihastella Ounaskarin kosketuksen herkkyyttä, ison bassorummun kruunaama setti ja monenkokoiset symbaalit soivat käsityöläisen tarkkuudella, mutta samalla impressionistisen taidemaalarin keveydellä.
Saarisoitanto oli kokonaisvaltainen juttu: matka, miljöö ja konsertti, varmasti ainutlaatuinen yhdistelmä!
Ruiskuhuoneen ohella festivaalin toinen keskeinen konserttipaikka oli Raahen Teatteri, jossa ranskalainen Ikui Doki sekä lastenkonsertin Senegal Drums esiintyivät sisätiloissa, Raoul Björkenheimin johtama nuorten soittajien workshop-yhtye ja Orchestra Nazionale della Luna ulkolavalla. Molemmissa sisäkonserteissa oli tupa täynnä, ulkolavan hulppeaan kesäteatterikatsomoon olisi väkeä enemmänkin mahtunut. Teatterin yhtyeistä Ikui Doki ja Luna nousivat festivaalisuosikkieni joukkoon päälavan OK:KO-yhtyeen rinnalle.
Kolmihenkinen Ikui Doki oli saanut inspiraationsa viime vuosisadan ranskalaisilta klassikoilta, etenkin Claude Debussylta. Säveliä Ikui Doki ei käsittääkseni suoraan soitteisiinsa lainannut, vaan imaisi teosten hengen ja lähti sitten omille teilleen. Improyhteyksissä tuiki harvinaista fagottia soitti Sophie Bernado, joka heittäytyi hetkittäin myös lauluun. Hugues Mayot soitti saksofonia ja klarinettia, Rafaelle Rinaudo harppua, myös sähköisin efektein koristeltuna. Debussyn aamusade innoitti Rinaudon perkussiiviseen punk-otteeseen, harppu sai kyytiä. Toisaalla matalien kielten rusikoinnilla synnytetty harppugroove loi pohjan, mutta yhtyeen päävire oli kuitenkin herkkä, intuitiivinen ja älykäs. Triolle oli tyypillistä jatkuva painopisteen vaihtelu soittajasta toiseen, ja samalla alituinen leikittely ”säestäjän” ja ”solistin” rooleilla. Rohkeaa runsautta ja mietteliästä minimalismia, mikrotonaalisilla liu’utteluilla leikittelyä, kokeellista räpistelyä, ylvästä kauneutta, tätä kaikkea oli Ikui Doki ja paljon muuta. Pari lyhyttä ja riemullisen yllätyksellistä välisoittoa pisti yleisön hörähtelemäänkin.
Teatterin ulkokonsertin pommi oli pianisti-moogisti Kari Ikosen ja saksofonisti-huilisti-bansuristi Manuel Hermian yhdessä johtama Orchestra Nazionale della Luna ”kuun italiankieliseltä alueelta”. Kuultiin hienoja ja hurmaavan hömelöitä tarinoita, sekä Ikosen spiikeissä että yhtyeen musiikissa. Yllättäen moog ei kuitenkaan ollut tässä yhtyeessä vitsikäs, vaan herkkä ja oudosti kaunis. Ikosen ja Hermian sävellykset ja etenkin bändin kehittelyt kolahtivat kovaa, mutta nyt on pakko nostaa esille kaksi muusikkoa, jotka tällä kertaa antoivat koko festivaalien mahtavimman näytteen yhteispelistä.
Basisti Sebastien Boisseau ja rumpali Teun Verbruggen löysivät toisensa ainutlaatuisella tavalla: mikä energia, kekseliäisyys ja todellakin täysin jalat irti maasta juostu yhteinen svengikäsitys. Ikosen teoksista on pakko erikseen mainita Luna 17B, Viktor Pelevinin Omon Ra -kirjan innoittamana syntynyt eepos, jossa Raahen Laulu pääsi antamaan ”venäläistä” väriä puhein ja lauluosuuksin rehevän free jazzin taustalla.
Jo paljon ystäviä hankkinut OK:KO-yhtye jatkoi mahtavaa menoaan myös Raahessa. Kun nyt kerran Raahessa oli tarjolla paljon eriasteisesti etnolla maustunutta menoa, tekee mieli niputtaa OK:KOkin samaan laariin. Olkoon siis haapavetistä etnojazzia, ei toki juuri ollenkaan kansanmusiikillista, mutta kun tuo Haapaveden henkinen maisema kuitenkin soi hienovireisellä huumorilla ryyditettynä. OK:KOn tarina on toivottavasti vasta alussa, mutta jo nyt sen monivärinen persoonallisuus on raikkaimpia ilmestyksiä suomalaisessa jazzissa. Mainioita soittajia, kiitettävästi uskallusta ja ennenkaikkea säveltäjä-rumpali Okko Saastamoisen hurmaavia musiikillisia tarinoita Suomen maaseudulta.
Tarinankerronnan ja kehittelyn taitaa myös rumpali Olavi Louhivuoren johtama Oddarrang. Yhtye on tehnyt jo pitkän taipaleen, ja miehistökin on pysynyt samana. Lasse Sakaran kitara ja Lasse Lindgrenin basso ovat yhtyeen sähköistä laitaa, Osmo Ikosen sello ja Ilmari Pohjolan pasuuna akustista settiä. Omaperäinen soitinyhdistelmä on kestänyt aikaa, sellolla ja pasuunalla on edelleen tilaa, vaikkakin bändin kokonaisilmeen sähköistymisen myötä huomattavasti vähemmän kuin yhtyeen alkuvaiheissa. Kiipparit, syntikat ja efektit ovat nykyään Lindgrenin, Ikosen ja Pohjolan työkaluja pääsoittimien lisäksi. Samalla myös Lindgrenin basisimi on mennyt aggressiivisenkuuloiseksi voimasoitoksi. Näin yhtye tavoittaa massivisia sähköisiä tehoja paisutteluissaan, ja onkin jo valmis astumaan myös rockfestareiden lavoille. Voimahymnejä ja koneromantiikkaa, mutta edelleen myös herkkyden häilähdyksiä löytyy Oddarrangin sekoituksesta.
Monikansallinen Ylva järjesti perjantain päätteeksi öiset tantsut Ruiskuhuoneen pihaan. Ryhmässä on ansioituneita tekijöitä, sellaisia kuin jazztrumpetisti Antero Priha, 22-Pistepirkon Asko Keränen ja saamelainen runoilija-muusikko-näyttelijä Niillas Holmberg, mutta valitettavasti kokonaisuutta hallitsi yksinvaltiaana korvanoppa-autoihin hyvinkin sopiva tasainen edm-biitti. Prihan lyhyet lämpöiset kommentit tai Holmbergin pehmeä lauluääni eivät konemiesten puuduttavalta jytkeeltä pelastaneet.
Lauantaina päälavalla jatkettiin Ylvan aloittamissa etnosfääreissä. Virolainen Maarja Nuut rakensi herkän sooloesityksen, jossa liveluuppaus oli avainasemassa. Nuut joko lauloi tai soitti viululla lyhyitä riffejä tai teemanpätkiä lähtökohdaksi, lisäsi joissain kappaleissa useampiakin kerroksia, ja pääsi sitten tälle pohjalle kertomaan tai laulamaan tarinaansa. Nimenomaan tarinallinen oli koko esitys. Virolainen kansanperinne lähtökohtanaan Nuutin välipuheet ja laulut veivät samaa, ajoittain synkänpuoleista ja surumielistäkin stooria eteenpäin. Hyvin jaksotettu esitys päättyi dervissityylisen pyörinnän jälkeen kahteen pelkistettyyn ja todella kauniiseen kappaleeseen. Nuut on sympaattinen ja läsnä tilanteessa, mutta lopulta luuppauksen kaavamainen käyttö vie tehoja esitykseltä.
Krakatau & Senegal drums oli esiintynyt Raahessa edellisen kerran vuonna 1996. Yhteistyön toinen tuleminen alkoi Tampere Jazz Happeningin keikasta viime syksynä, ja paluu Raaheen oli luonteva jatke. Rumpuryhmää johti pitelemätön talking drum – ja show-mestari Yamar Thiam, kolme muuta senegalilaista olivat kuin yhtä miestä. Suomi-osaston rytmiä räjäytteli Ilmari Heikinheimo, ja kun Eero Tikkanenkin välillä rummutteli bassonkantta ja Raoul Björkenheimin kitaran roolikin oli muutamassa kappaleessa puhtaan rytmiriffillinen, tuli varmaankin selväksi mikä oli etusijalla. Väkisin tuli mieleen Veltto Virtasen ammoinen sanailu: kun rytmi on riittävän raju, ryömii rammatkin mukaan. Olihan siellä hurmoksen seassa muutakin: Jone Takamäen kauniita saksofoniteemoja tai freejazzhuudatusta, Björkenheimin aggressiivisia sooloja ja freerockremellystä. Tärkeintä oli kuitenkin kollektiivinen soittamisen ilo, into ja draivi, tätä yhteistyötä kannattaa pitää elossa!
Kari Ikosen trion tehtävänä oli alustaa festarin päätösjamit. Ikonen soitti tällä kertaa sähköpianoa, Markku Ounaskari oli omalla paikallaan rummuissa, mutta bassossa poikkeuksellisesti Luna-orkesterin Sebastien Boisseau. Mukava jaminaloitussetti, jossa etenkin Ikosen omat kappaleet olivat hienoja ja Tähdet meren yllä -tango sai sekin upean tulkinnan. Mahtava oli myös varsinaisen jamiosuuden aloitus, kun saksofonisti Manuel Hermia liittyi hyvin latautuneena porukkaan. Sen jälkeen lava täyttyi soittajista ja punainen lanka katosi pikku hiljaa jonnekin yön pimeyteen.
Noin kokonaisuutta ajatellen langat ovat kuitenkin raahelaisilla ja festivaalipäällikkö Charles Gilillä erinomaisen hyvin näpeissä. Ensi vuotta on taas ilo odotella.
