Keitelejazzin 19. vuosikerta jätti hyvän maun. Pääkonserteista torstain rytmimusiikki-ilta täytti jälleen tehtävänsä ääneseutulaisena kansanjuhlana. Perjantain naisäänten varaan rakennetussa illassa nuoret kotimaiset kyvyt kehystivät kauniisti norjansaamelaisen Mari Boinen loistavaa konserttia. Ylitsevuotavan runsaana lauantai-iltana koettiinkin sitten peräti neljän hienon yhtyeen voimin yksi vuoden parhaista jazzkonserteista Suomessa.
Enu’s Soulover featuring Maarit ja Sami Hurmerinta
Dr. Feelgood
YUP
Torstai 24.7. klo 19, Jazzteltta
Torstai-illan avasi letkeästi Äänekosken musiikkielämän vahvan miehen, Pertti ”Enu” Tikanderin kasaama iso orkesteri. Alun perin bändin oli tarkoitus ilahduttaa juhlakansaa pelkästään soulklassikoista koostuvalla ohjelmistolla. Harjoitusprosessin aikana suunnitelmat muuttuivat, sillä laulusolistiksi lupautunut Maarit Hurmerinta halusi tuoda mukaan myös omaa musiikkiaan. Loppujen lopuksi soulbiisit jäivät paikkakunnan omien solistien hoidettaviksi, ja Maarit tuli lavalle vasta setin puolivälissä omaa musiikkiaan tulkitsemaan.
Enu’s Soulover -nimellä kulkevassa orkesterissa oli mukana sekä seutukunnan muusikoita ja laulajia että helsinkiläisiä monissa liemissä keitettyjä torvensoittajia Antero Prihasta alkaen. Kaiken kaikkiaan kulki hyvin, mutta pieni yllätys oli, että lyhyellä harjoitusajalla omaksutut Maaritin kiperät kappaleet tuntuivat toimivan soulklassikoita paremmin. Ehkäpä ne vaativat sen verran skarppausta, että soittajille puhkitutut soulit jäivät vähemmälle panostukselle. Paikallisista kuorolaulajista koottu, Janna Hurmerinnalla vahvistettu enkelikuoro selvisi omasta urakastaan upeasti, ja toi Maaritin laulun taustalle täyteläistä sointia. Hyvä kokonaisuus, joka osoitti jälleen Enun taannoisen Dave Lindholm-Pepe Ahlqvist ”big bandin” tavoin että Äänekoski-Helsinki-akselin pohjalta voidaan rakentaa suureen yleisöön takuuvarmasti meneviä laatuprojekteja.
Dr. Feelgoodin Suomen kiertue sattui nyt Keitelejazzien aikaan, eikä tilaisuutta jätetty käyttämättä. Yhtye on pysynyt tyylilleen uskollisena, joten melkoisen pelkistetystä rhyhm’n’blues -räimeestä on kysymys. Mutta tärkeintä onkin se tapa millä juttu toteutetaan! Aivan armoton työmoraali näillä väsymättä tien päällä viihtyvillä herrasmiehillä näyttää olevan. Siellä missä Feelgood, siellä hyvät bileet. Alusta loppuun mennään täysillä, ja vaikkapa biisilistaan mahtuu vähän yhdentekeviäkin juttuja, kokonaisuus on kolmen soinnun viihdettä parhaimmillaan.
Perustrio mättää eleettömän tiukasti kitaristi Steve Walwynin johdolla, ja varsinaisesta showaamisesta ja yleisön innostamisesta vastaa laulaja (ja satunnainen huuliharpisti) Robert Kane. Legendaarisen, vuonna 1994 kuolleen Lee Brilleauxin paikalle ei varmasti ole ollut helppo tulla. Kane tekee kuitenkin oman juttunsa, ja selviää kunnialla. Ja lavan edus täyttyi onnellisista neli- & viisikymppisistä jammaajista…
Torstai-illan pättänyt YUP keräsi omat innokkaat faninsa. Musiikillisesti bändi taisi kuitenkin olla turhan kaukana illan muusta annista. Lattea maku keikasta jäi, YUPin nykytyyli ei oikein pure. Ainoa biisi josta tällä keikalla löysin musiikillisesti jotakin innostavaa olikin YUP-asiantuntijan mukaan aivan yhtyeen alkutaipaleelta. Tämä myöhempi säveltuotanto eli valtaosa settiä kuulosti yhdeltä pitkältä, vivahteettomalta pötköltä. Tylsää runttausta, joka ei innosta kuuntelemaan myöskään niitä fiksuina pidettyjä sanoituksia. Lisämiinusta keikka sai hillittömistä volyymeista.
Kvalda
Mari Boine
Quintessence
Perjantai 25.7. klo 19, Jazzteltta
Jyväskyläläinen Kvalda oli Keitelejazzin suurin yllättäjä. Vaikka bändi oli jo keväällä kotikaupunkinsa keikoilla ihan OK, nyt saatiin kuulla jo todella kypsäntuntuinen setti nuorelta yhtyeeltä. Tuoreelta maistuvaa omaa musiikkia herkkinä, mutta itsevarmoina tulkintoina.
Täytyy tunnustaa, että aika harvoin sitä nykyään pääsee sellaiseen kuunteluvireeseen, että ympäristö unohtuu ja musiikki vie mennessään. Mari Boinen kohdalla olin kyllä aika lailla myyty mies. Mikä äänimateriaali, ja mitkä teknisesti uskomattomat kyvyt sen hyödyntämiseen! Huh! Ei tullut konsertin aikana mieleenkään analysoida mitä kaikkea lavalla tapahtuu, siis miten yksittäiset muusikot hoitavat hommansa. Riittää kun musiikki kokonaisuutena toimii, ja sitten sitä vain kuuntelee mitä Mari Boinella on sanottavaa. Eikä edes niin, sanoistakaan ei ole niin väliä, kun ei tuo saamenkieli ole hallussa, riittää siis pelkistetysti se yleinen perusinhimillinen moodi ja tunnelma, joka välittyy Boinesta, hänen persoonallisuudestaan, olemisestaan ja upeasta laulustaan.
Mari Boine on yksi tämän ajan suurimmista äänistä, ei vähempää. Hänen konserttinsa jatkoi hienosti Keitelejazzin laadukasta etnoperinnettä.
Quintessencen musiikki istuu mainiosti myöhäiseen iltaan ja yöhön, mutta sittenkin paremmin tanssimiseen sopivalle klubille kuin tällaiselle isolle areenalle. Sielukas Emma Salokoski täydensi kyllä hyvin kolmen erilaisen naislaulajan illan. Bändinä Quintessence haluaa selkeästi olla ”cool”. Minusta voisi kuitenkin olla parempoi ratkaisu yrittää vääntää lisää voimaa ja energiaa, ehkäpä sieltä avautuisi persoonallisempi ote nu-souliin.
Arild Andersen, Patrice Heral
Jean Luc Ponty
U-Street All Stars
Auprès de ma Blonde
Lauantai 26.7. klo 19, Jazzteltta
Lauantain pääkonserttiin oli satsattu ”enemmän kuin oikeastaan olisi ollut varaa”. Rahalla oli haluttu ostaa nimenomaan jazzillista laatua. Sitä myös saatiin, vaikkei ihan täysosumaan päästykään. Illassa oli kolme loistavaa yhtyettä, mutta pääesiintyjä Jean Luc Pontyn setti kulki epätasaisesti. Parhaimmillaan yhtye ylsi loistokkaaseen virtuoositettiin, mutta ajoittain sorruttiin tylsään ja kaavamaiseen jankkaukseen.
Keitelejazzeille oli tilattu Arild Andersenin trio. Tanskalaispianisti Carsten Dahlin sairastuminen lähtöhetkellä vei trion muut soittajat haastavaan tilanteeseen, ja Andersen ja Heral päättivät esiintyä kaksistaan. Itse asiassa miehet olivat suunnitelleet duoesiintymisiä jo pitkään, mutta homma toteutuikin sitten näin yllättäen ja pakon edessä.
Näin edellisenä kesänä trion kokonaisuudessaan Tornion Kalottjazz & Blues -festareilla. Siellä Carsten Dahl osoitti olevansa yksi Pohjolan parhaista jazzpianisteista. Äänekoskella tapahtui kuitenkin ihmeitä, eikä Dahlia ensimmäisen minuutin jälkeen enää muistanut kaivata. Andersen ja Heral kehittivät täysipainoisen, upean setin. Arild Andersenin asema maailman parhaiden jazzbasistien joukossa on kyllä vankka tämänkin konsertin perusteella.
Lyhkäisennapakoita, kekseliäitä kappaleita, koukkuisia yhteisiä kuvioita, kauniita kamarimusiikillisia tuokioita, ja hienoja sooloja kummaltakin soittajalta. Ja huumoria, välillä viehättävän älykästä musiikillista leikittelyä, välillä hullunhauskaa revittelyä. Molemmilla muusikoilla on uusi teknologia täysin hallussa. Andersen loi soolojensa taustalle itse myös harmoniat kasaamalla samplerin avulla omaa soittoaan moneen kerrokseen. Samoin teki myös Heral ajoittain niin laulunsa kuin lyömiensäkin kanssa. Vokaalitaiteensa Heral on kehittänyt akrobaattisiin mittoihin, rapista innoituksensa hakenut räjähtävä soolo oli tästä huikea osoitus.
Jean Luc Ponty oli lauantai-illan toinen nimekäs vieras, legendaosastoa hänkin. Ponty on ollut välillä hieman sivussa, sillä fuusiomusiikki ei yleensäkään ole ollut pop. Viime aikoina on fuusiokin päässyt nousemaan syvimmästä alhosta, ja lisäksi Ponty on onnistunut luomaan oman tyylinsä, joka nojaa vahvasti afrorytmeihin.
Parhaimmillaan bändi olikin silloin kun basisti Guy Nsangué Akwa ja lyömäsoittaja Moustapha Cissé päästettiin kunnolla irti. Rumpali Thierry Arpino löi minun makuuni aivan liian kulmikkaasti, eikä kosketinsoittaja William Lecomtella ollut kunnon roolia yhtyeessä. Valitettavasti bändistä heijastui autoritaarinen pomopolitiikka kimppamusisoinnin ilon sijasta. Ponty haluaa selvästi pitää ohjat tiukasti käsissään. Näin bändi pääsi syttymään täyteen loistoonsa vain ajoittain, ja usein silloin kun tiukasti strukturoidut kappaleet antoivat tilaa muillekin kuin Pontylle.
Ponty on edelleen sähköviulun kingejä, ja ansaitsee kunniaa omista fuusiokehittelyistään, mutta pieni rentous ja vapausasteiden lisääminen musiikissa ei tekisi lainkaan pahaa.
U-Street All Stars on loistava jazzyhtye. Tuohon olisi mukava panna piste. Mitäpä selittelemään silloin kun kaikki toimii. Hyviä biisejä, mahtavia soittajia, hieno asenne. Keitelejazz oli jälleen yksi lisälenkki yhtyeen hienojen konserttien sarjaan. Pelimanniuden aste tuli esille konsertin jälkeen Irish Barin jatkoilla, joilla bändi innostui jammaamaan lähes yhden ylimääräisen konsertin verran.
U-Street on suomalaisen jazzin hienoimpia lukuja. Miksikö? Koska kaikessa yhtyeen tekemisessä kuuluu rakkaus soittamiseen, musiikin tekemisen iloinen pakko.
Ranskalainen Auprès de ma Blonde oli lauantai-illan erikoisuus. Hulvaton katusoittajisto työntyi esiintymään festivaalialueelle illan aluksi ja väliajoilla. Etelä-eurooppalaiseen kansanmusiikkiin pohjaava improvisaatio yhdistyi musiikkiteatteriin ja yleisöä hyppyyttävään temppuiluun ratkiriemukkaalla tavalla.
Keitelejazz 24.-26.7.2003
