Kaisa Kulmala Trio: Tribute
2009 Texicalli Records IMPALA018
Cover: Vesa Huhtala/VSQ.
1.Aamu Ankkalinnassa (Kulmala)
2.Maaviljeliä (Kulmala)
3.Martti (Huhtala)
4.Hämmentynyt (Kulmala)
5.Huli Pariisissa (Kulmala)
6.Epic song (Huhtala)
7.Kevätpiirrelmiä I & II (Kulmala)
8.Armin laulu (Kulmala)
9.Somero (Huhtala)
Kaisa Kulmala (p), Jori Huhtala (b), Ville Pynssi (dr)
Recorded 11/2008 at Finnvox by Miikka Huttunen
Mixed by Miikka Huttunen, Neomusic
Mastered by Henkka Niemistö, Chartmakers
Jazzpianistin näkökulmasta oman pianotrion vetäminen on se kaikkein luonnollisin juttu. Soolokonsertit vaativat jo melkoista itseluottamusta, varmuutta siitä että on löytynyt jotakin ainutlaatuista annettavaa. Triossa saa vähintään henkistä tukea kahdelta muulta soittajalta, ja silti piano on se joka kantaa suurimman vastuun, ei jää alle eikä taustalle. Trio on turvallinen tapa lähteä etsimään ja toteuttamaan sitä ominta pianismia.
Kuulijan näkökulmasta hankaluus syntyy siitä, että trioformaatilla toimivia yhtyeitä on jo pelkästään Suomessa kyllin, puhumattakaan maailmalla toimivista sadoista ja tuhansista kilpailijoista.
Massasta erottuminen on näin riisutulla soitinnuksella vaikeata. Piano kun ei anna valtavan suuria mahdollisuuksia esimerkiksi yksilöllisellä soundilla erottumiseen, kuten moni muu soitin.
Jos musiikkia seuraavan reaktio on ”taas yksi pianotrio”, kuinka yltää edes kuulluksi?
Kaisa Kulmalan triolla ei ole mitään tiettyä yhtä jippoa, jolla sitä voisi markkinoida ja iskeä jazzmaailman tietoisuuteen. Pitkäsoiton soljuessa eteenpäin yhtye onnistuu kuitenkin vakuuttamaan.
Bändin säveltäjien (Kulmala, Huhtala) melodiataju on kohdillaan: teemat eivät ole niitä kerrasta avautuvia ja samalla nopeasti loppuun kuluvia. Kevyesti eteenpäin soljuva musiikki kestää lukuisia kuuntelukertoja yhtään lakastumatta.
Kulmala asettuu tyylikkäästi eurooppalaisen ja samalla myös pohjoisen pianojazzin edustajaksi. Soitto soi siis jazzia, jossa kuuluu kaiken aikaa klassisen pianomusiikin voimakas vaikutus. Kulmalan rinnalla Jori Huhtala ja Ville Pynssi tekevät herkkää ja huolellista työtä, joten yhtyeen yhteispelissä nyanssit ovat kunniassaan.
Musiikissa on tilaa, siinä on klassista kvaliteettia, lyyristä kimmellystä, mutta vastapainoksi myös pidätettyä hiljaista voimaa ja energiaa. Melankolia luuraa usein vähintään nurkan takana, mutta yhtye ei unohda jazzin rytmimusiikillista puolta. Olisiko ”melankolinen svengi” sittenkin se iskulauseeksi asti kelpaava Kaisa Kulmala Trion juttu?
