Kaarna: Spring

10
lukukertaa

2010 ICB Records ICB-002

Artwork: Mira Heija.

1.Twelve
2.Four
3.Montreaux
4.Scandal
5.Song (live)
6.Montreaux (live)
7.Four (live)

Compositions by Mikko Nurmi.

Mikko Iivanainen (g), Mikko Nurmi (b), Tatu Henttonen (dr).

Live tracks recorded & mixed by Mikko Kuorelahti 5/2009
Studio tracks recorded & mixed by Esa Liukkonen 5/2009

Arvio: 4 tähteä

Mahtavaa! On aina nautinto päästä kuulemaan millaisia soundeja Mikko Iivanainen milloinkin haluaa taikoa esiin sähkökitarastaan. Iivanainen ei näytä lavalla räjähdysvalmiilta tapaukselta, mutta korvat kertovat muuta. Energiaa löytyy sittenkin, mutta se kaikki kanavoituu soittoon, mies ei keikoilla turhaan elehdi ja elämöi.

Muista suomalaisista kitaristeista Iivanaisella on eniten yhteistä Raoul Björkenheimin kanssa, mutta Iivanaisen soiton arkkitehtuuri on free- ja noise-yhteyksistä huolimatta Raoulia tiukemmin kontrolloitua, revittelytkin pysyvät komennossa. Silti kehittelyissä on tälläkin levyllä aivan kylliksi intensiteettiä. Iivanainen on ennen kaikkea sointipaletin mestari, näpeistä ja vehkeistä löytyy valtaisa soundivalikoima.

Tämän jälkeen todettakoon, että Spring ei ole mikään Mikko Iivanaisen soololevy. Kaiken musiikin on säveltänyt tamperelainen Mikko Nurmi, jonka ytimekäs bassottelu yhdessä Tatu Haltsosen rumpujen kanssa tekee Kaarnasta Kaarnan.

Nurmi kertoo tavoittelevansa vapaan improvisaation ja rock-henkisyyden yhdistämistä. Taustavaikuttajista mainitaan nimeltä Kingston Wall ja King Crimson sekä hieman jazzikkaampi Marc Ribot’s Ceramic Dog -yhtye.

Hetkittäin ollaan hyvinkin lähellä 60-luvun parasta rock-psykedeliaa, mutta kyllä Kaarnan kokonaisuudessa on myös ihan uutta otetta, joka tulee monta kierrosta käyneeltä impro-kentältä. Jazzmuusikoiden improvisaatiotaidoista on otettu oppia sekä uuden taidemusiikin että rockin puolella. Kaarnan tapaista improvisaatiorockia tai improvisaatioprogea on hankala mennä erottamaan rockjazzfuusiosta, vaan väliäkö genreistä. Riittänee, että musiikissa on sekä pihviä että potkua.

Kaarnan musiikki on tummanpuhuvaa, särmikästä, voimallista. Aikakäsitys on maltillinen, tapahtumia paisutellaan ja vyörytetään hiljalleen kohti huipentumia. Tarttuvien melodioiden tai riffien sijasta pääosassa on tunnelma.

Kaarnan konsepti toimii niin sakeissa suvannoissa kuin rockräimeen puolellakin. Jos vielä jotain saisi toivoa, komppipuolelle olisin kaivannut Iivanaisen kliimaksien tueksi Kingston Wall -tyylistä räjähtävyyttä, kun nyt esikuvista tuli puhe. Haltsonen kuuntelee ja seuraa, mutta pienet Ginger Baker -kohtaukset, sellaiset muista piittaamattomat itsetietoiset kolistelut, olisivat tehneet vain hyvää.