Savolainen, Jarmo: Soloduotrio

320
lukukertaa

2004 KSJAZZ 11759-3303-2

Savolainen, Jarmo: Soloduotrio

Photographs and cover: Maarit Kytöharju.

1.Do I care (Savolainen)
2.Starbright (Savolainen)
3.Rolling hills (Savolainen)
4.Shelter (Savolainen)
5.Against the odds (Savolainen)
6.At the ball (Pyotr Tchaikovsky)
7.Sablá (Antonio Carlos Jobim)
8.Evening song (Savolainen)
9.Phantasm (Savolainen)
10.Two paths (Savolainen)
11.Camouflage (Savolainen)
12.Somebody knows (Savolainen)
13.Revealed (Savolainen)
14.Resignation song (Savolainen)
15.Haven (Savolainen)

Jarmo Savolainen (p), Sonny Heinilä (woodwinds), Maria Ylipää (voc)

Studio: YLE M1, 2/2002 & 6/2004
Tuottaja = Producer: Jarmo Savolainen
Executive producer: Klaus Suonsaari
Music produced originally by Veli-Pekka Heinonen for Finnish Broadcasting Company (YLE)
Äänittäjät = Engineers: Jukka Viiri (2, 3, 8, 13), Ralf Sirén (all other tracks)
Miksaus = Mixed by: Jukka Viiri, Tarmo Haatanen, Jarmo Savolainen at YLE
Masterointi = Mastered by: Kari Hakala

Arvio: 4 tähteä

Jarmo Savolainen on yhdessä Seppo Kantosen kanssa hallinnut pitkään maamme taidejazzin näyttämöä. Aina tuolta 80-luvulta saakka nämä kaksi pianistia ovat sulassa sovussa jakaneet monet merkittävimmät yhtyeet ja projektit. Jazzlehtien äänestyksissäkään ykköspianistiksi muilla ei ole juuri ollut asiaa. Kantonen ja Savolainen ovat tehneet paljon myös yhteistyötä, yhteisen Phases-duolevynkin vuonna 1990.

2000-luvulla kilpailu pianomarkkinoilla on koventunut. Taso on noussut ja ennen kaikkea leventynyt hurjasti: mozartiaanisen Iiro Rantalan jälkeen on esille noussut hienoja nuoremman polven soittajia, joista mainittakoon nyt vaikkapa Samuli Mikkonen, Kari Ikonen, Riitta Paakki, Joona Toivanen, Joonas Ahonen ja Tuomo Prättälä.

Savolaisella ei ole kuitenkaan huolta syrjäytymisestä. Hän on vastannut kilpailuun paitsi pitämällä kiinni omasta tasostaan myös lisäämällä ulkomaisten projektiensa ja kiinnitystensä määrää. Tänäkin syksynä Savolaisella on ollut paljon keikkaa Keski-Euroopassa ja Skandinaviassa. Levyjäkin Savolainen on jo pitkään julkaissut ulkomaisten merkkien kautta. Uutuuslevy on julkaistu amerikkalaistuneen Klaus Suonsaaren uudella levymerkillä.

Savolaisen tuorein levy osoittaa miehen olevan aina vaan kovassa iskussa. Taidot tunnetaan, mutta musiikissa on myös syvyyttä, tyhjää liirumlaarumia Savolainen ei laskettele hetkeäkään.

Soloduotrio on tavallaan jatkoa vuoden 1990 levylle Songs for solo piano, jolla Savolainen tosiaankin oli yksin flyygelinsä kanssa. Nyt on siis tullut tarve päivittää soolosoittamisen tilanne. Tämä retki oman ilmaisun sisimpään on kuitenkin poikinut myös muuta pienimuotoista: soolo laajenee levyllä kahdeksi erilaiseksi duoksi ja hetkeksi trioksikin Sonny Heinilän puhaltimien ja Maria Ylipään laulun myötä.

Pieni on kaunista ja vähän on enemmän tälläkin levyllä. Levyn musiikki on vahvimmillaan silloin kun äänessä on yksin Jarmo Savolainen. Kolmen soolokappaleen jälkeen esittäytyvä Heinilän sopraano tuntuu jopa häiritsevältä. Säveliä on liikaa, ja korkeat äänet riipivät meditatiivisen alun jälkeen. Myös muissa Heinilä-kappaleissa balanssi on hakusalla: fonit on miksattu ylös, ja ne soivat niin kovaa pianon päällä, että kun Savolainen on edeltävissä soolokappaleissa vietellyt keskittyneeseen, uppoutuneeseen kuunteluun, joutuu volyyminappulaa nyt kesken kaiken kääntämään vasemmalle.

Todennäköisesti Savolainen on ajatellut, että soolokappaleet tarvitsevat virkistäviä välikkeitä. Ja pianoresitaalia halajava voi toki helposti kuunnella tämän pelkkänä pianolevynä ohjelmointia käyttäen…

Savolaisen ”löytämä” Maria Ylipää on laulajana uusi tuttavuus. Lauluista ensimmäinen, Sablá, on levyn tavanomaisinta tavaraa, viisu joka sopisi viihdeohjelmistoonkin. Tässä laulussa en innostunut Ylipään vibratosta, enkä ylihuolellisesta englannin ääntämisestä. Rentous jää suorituksesta puuttumaan, jos urheilukieli sallitaan. Camouflage onnistuu jo paremmin, mutta selkeästi rohkeimmin Ylipää liikkuu levyn päättävässä triokappaleessa Haven. Sanattomasta laulusta ja Heinilän risteilevästä sopraanosta syntyykin jännittävä kudos. Ylipäässä on ainesta, mutta nähtäväksi jää mihin suuntaan hän haluaa lähteä laulamistaan kehittämään.

Savolaisen soitto tällä levyllä jälleen osoitus siitä, että raja klassisen ja jazzin välillä on käymässä kovin hämäräksi ja kaikeksi onneksi myös täysin merkityksettömäksi. Parhaat soittajat liikkuvat siellä missä haluavat, tekevät oman juttunsa vakuuttavasti genrerajoista piittaamatta, niitä puolihuolimattomasti ylitellen. Jarmo Savolaisen musiikissa ja soittamisessa on komeaa ajattomuutta.