Maakuntalaulut tuhannen päreiksi Miekkaniemessä

544
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

Mikko Innanen otti luulot pois heti aluksi: – Soitamme tänään kaksi settiä. Jos joku haluaa kuulla Keski-Suomen kotiseutulaulun, joutuu kuuntelemaan koko konsertin!

Myöhemmin valkeni, että tämä tyyli kattaa koko kiertueen. Jokaisella paikkakunnalla konsertti valmistuu vasta kun on päästy perille kuulijakunnan omaan maakuntaan. Settilistahan siinä menee uusiksi joka ilta.

Ja niitä iltoja tällä Charles Gilin järjestämällä kiertueella riittää, 17 kaikkiaan. Esiintyvä kokoonpano on vaihdellut, on ollut sooloa, duoa ja suurimmillaan trioa.

Innasen Viitasaarelle tuoma ”maakuntalaulu-uudistustyöryhmä”, eli saksofonistin ohella haitaristi Veli Kujala ja rumpali Mika Kallio, on puolet pitkäikäisestä Gourmet-yhtyeestä. Myös neljäs gourmetlainen, tuubisti Petri Keskitalo, on ollut useammalla kiertueen keikalla Innasen matkassa.

Maakuntalauluista on näköjään moneksi. Kaikki ne eivät ole mitään musiikin kuolemattomia mestariteoksia, mutta osaavissa käsissä ja luovan uudelleenrakentelun kautta niistä voi sellaisia tulla. Ja sopan somistamiseksi Innanen oli poiminut virallisten maakuntaisten laulujen oheen muutamia muitakin alueellisia viisuja.

Minulle ilta avautui paljossa huumorin kautta, kokonaisuus oli hykerryttävä ja riemastuttava. Yritin parhaani mukaan pitää pokkani ja nauraa sisäänpäin silloin kun oikein kutkutti. Asiaan tietysti kuuluu, että Innanen on soittajana kivikasvoinen, ja hänellä kyllä piti myös spiikeissä pokka (lähes täydellisesti).

Illan kuluessa maakuntalaulut saivat kyytiä vaikka missä sfääreissä, ja suomalaisuutta valotettiin monelta kantilta. Oli hetki humpparytmiä, toinen tangoa, ja valssia mentiin niin perussuomalaisittain kuin iloisenkevyen suomenruotsalaisestikin. Ehkä välillä oli jonkun mielestä ironiaa tai jopa parodiaa pelissä, mutta minusta arvon taiteilijat suhtautuivat kohteeseensa lopulta suurella lämmöllä ja rakkaudella.

Ja jazzia, sitä saatiin taas pitemmältä matkalta. Genrejä vilahteli happy jazziin asti, mutta kokonaisuuden hallitseva kielioppi oli free jazzin kielioppi. Alkuperäistä melodiaa kunnioitettin milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta niitä liki rajattoman tuntuisia vapautumisen hetkiä, niitä oli paljon. Samalla inhimillistä tunneskalaa käytiin läpi perusteellisesti haikeasta hempeilystä aggressiivisuuteen ja riemukkaaseen, ehkä hieman juopuneeseenkin riehakointiin asti.

Myös jokaisella saksofonillaan, baritonilla, altolla ja sopraninolla, Innanen ehti henkilökohtaisesti luotaamaan kaikki tunnerekisterit, niin vaihtelevaa oli soitto. Myös vaikeusasteet vaihtelivat askeettisesta balladisoitosta ja pelkisteystä riffittelystä huimiin virtuoosirevittelyihin, joissa päästiin todella vuolaan virran vietäviksi.

Veli Kujalan harmonikka leperteli kauniita, jylisi ukkosta, lepatteli perhosen lailla. Vaikea kuvitella mihin se ei yltäisi.

Mika Kallion setti oli tällä kertaa totuttua riisutumpi, mutta olihan siinä pöydällinen pientä tilpehööriä, mm. isoja kulhoja alassuin ja pienempiä toisinpäin, ja kaikennäköistä pientä kilkutinta, joista osa löysi tiensä aina jossain välissä myös virvelirummun tai lattiatomin kalvon päälle efektiä tuomaan. Järkyttävän hienoa, elävää rytmisoittoa, ja ihmetellä sekä ihailla täytyi miten luontevasti kaikki tuo ”sälä” löysi paikkansa rytmien maailmassa.

Nälkämaan laulu oli setin hillitön hitti. Se nyt sattuu olemaan maakuntalauluistamme toiseksi paras ylivoimaisen ykkösen eli Keski-Suomen kotiseutulaulun jälkeen. Harmonikan vienosta alustuksesta kirittiin vinksahtaneeseen humppagrooveen, Kujalan villin harmonikkasoolon jälkeen Innasen ja Kallion vuorottelu räjäytti potin. Savolaisten laulussa Kujala esitteli accordinan, joka on periaatteessa ”melodica harmonikan näppäimistöllä” ja lopun ylikierroksiset unisonot Innasen kanssa pistivät vierustoverini toteamaan : – En päässyt hetkeksikään kiinni! – ja tämä siis annettiin positiivisena lausuntona.

Aivan omanlaistaan kauneutta säkenöi Karjala-trilogian päättänyt Karjalaisten laulu. Haikean harmonikan, koruttoman alttosaksofonin ja Kallion räpistelyn yhdistelmä oli maagista kuultavaa. Varmuuden vuoksi: silloin kun kaunosieluisia soitettiin, se oli todella rehellisen kaunista, eikä mitään post-sitä-tai-tätä piruilua.

Illan monista triologioista ovelin sijoittui Uudellemaalle. Oman kotiseutunsa perimää Innanen on tietysti sulatellut koko ikänsä, joten jotakin ainutlaatuista oli luvassa, ja sitä myös saatiin. Mehevä soppa olisi syntynyt jo pelkästään Uusmaalaisten marssin ja Uusmaalaisten laulun kombinatiosta, mutta lisukkeena Innanen täytti omalla sävellyksellään yhden merkittävän puutteen: Itä-Uudenmaan maakunnalle (jo lakkautetulle) ei kukaan ollut aiemmin laulua keksinyt säveltää. Nyt kuultiin jotain hyvinkin kekseliästä, ja biisiin kuului myös Innasen kaksikielinen puheosuus, jossa kerrottiin hulvattomasti etenkin siitä mitä Itä-Uusimaa ei missään tapauksessa ole.

Hauskaa muuten, että kukin soittajista tuntui olevan erityisen innoissaan silloin kun kohdalle sattui oma maakunta. Aivan kuin harkoissa olisi sovittu, että ”tää on sitten muuten mun juttu”. Sitä se rakkaus teettää, ja tästä aivan tolkuton osoitus oli Veli Kujalan haitarisoolo Pohjanmaa-trilogiassa, joka tosin hieman yllättäen päättyikin Pirkanmaalle. Mutta maakuntarajoista välittämättä: on se somaa kun yleensä hyvin hillitty muusikko lankeaa loveen, ja antautuu täysin raisun rytmin vietäväksi. Hurjaa soittoa!

Yksi tärkeä asia on vielä mainitsematta. Musiikki vaatii oikean paikan. Mitä tästä tunnemyrskystä olisimme kokeneet jonkun pramean jättikonserttisalin piippuhyllyltä, jos soittajat olisivat hikoilleet tunnistamattomina puolen peninkulman päässä, epätoivoisesti haikailleet jonkinlaisen kontaktin perään? Tai klubilla astioita kilisyttelevän henkilökunnan ja väärään biletyspaikkaan eksyneen mölyporukan keskellä?

Miekkaniemi on paras mahdollinen paikka, jos muusikko uskaltaa astua yleisön eteen ”alasti”, omana itsenään. Mitään ei voi piilottaa kun lähin kuulija tapittaa metrin päässä. Ja vastaavasti, Miekkaniemeen sopii vain sellainen musiikki, jossa haetaan aitoa kontaktia, eikä vedetä opeteltua showta.

– Yksi parhaista keikoista ikinä, joku sanoi äänekoskelaisten kotimatkalla halki pimeimmän Keski-Suomen. Että sellaisia maakuntalauluja!