Teemu Viinikainen

703
lukukertaa
Teemu Viinikainen
Kuva: Pentti Niemi.
Teemu Viinikainen
Kuva: Pentti Niemi.

Pitkänhiuskea, ujonoloinen Teemu Viinikainen uhkuu tervettä itsevarmuutta, mutta suhtautuu nöyrästi ammattiinsa ja esikuviinsa, aliarvoimatta omia kykyjään. Olemuksesta voi aistia huumorintajuisen veijarin: siinä on leppoisa pelimanni ja armoton kitaran kepittäjä yhdessä ja samassa persoonassa.

Pahnan pohjimmainen

Teemu Viinikainen syntyi Hankasalmella, Jyväskylän lähistöllä vuonna 1975. Maalaistalossa oli ennestään kaksi poikaa. Teemu löysi isoveljensä kitaran jo 7-vuotiaana ja alkoi käydä Lievestuoreella kerran viikossa kitaratunneilla.

Yläasteelle siirtyessään Teemu jatkoi soiton opiskelua Mika Jankowskin, Hankasalmen kansalaisopiston kitaransoiton opettajan johdolla.

– Mikalla oli tuhannen albumin kokoelma äänilevyjä, josta haeskelimme soitettavaa, enimmäkseen jazzia ja bluesia. Siihen mennessä olin toki kelannut läpi Deep Purplen ja Led Zeppelinin parhaat riffit. Mikan tunneilla laajensimme soittoharjoittelun esimerkiksi rautalankaan sekä Claptonin ja Stevie Ray Vaughanin istrumentaaleihin. Välillä soittelimme Parkeria, sitten klassistakin duona, Teemu muistelee ja sanoo päättäneensä noihin aikoihin ryhtyä isona soittajaksi.

Pitkä koulu

Teemu ei etsinyt onnen oikoteitä, vaan lähti nöyränä hankkimaan ammattitaitoa alan oppilaitoksista. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi -94 hän meni vuodeksi Oriveden opiston musiikkilinjalle, joka oli kuin räätälöity ammattimuusikon opintojen pohjustamiseen.

– Oriveden aikana jazz alkoi viedä mukanaan. Pyrin seuraavana vuonna Helsingin Sibikseen ja Pop & Jazz Konservatorioon eli Ogeliin. Jälkimmäiseen pääsin, ja kolme seuraavaa vuotta kuluivat tiiviisti siellä. Elin opintolainan turvin ja treenasin ankarasti.

Pop & Jazz Konservatorion tutkinto siivitti Teemun Sibelius-Akatemian jazzlinjalle, josta miehen on määrä valmistua tämän vuoden lopulla musiikin maisteriksi.

– Siitä voi jatkaa vaikka musiikin tohtoriksi, olisi se pojat komeaa, Teemu myhäilee ajatukselle. – Tohtori soittaa jazzia.

Sisäinen pakko lavalle

Harva muusikko tulee kuuluisaksi soittamalla yksin. Teemun bändikuviot alkoivat toden teolla Sibiksessä, jossa oppilaat pääsivät soittamaan paljon jazzia.

– Homma alkoi avautua ja itsevarmuus kasvoi. Uskalsin nousta lavalle ja esiintymiseen alkoi kehittyä jonkinlainen sisäinen pakko. Vieläkin on vähän orpo olo, jos ei ole keikkoja tiedossa.

Teemu sanoo olleensa bändeissä pääosin rivijäsen, mutta tilanne on muuttumassa. Urkuri Mikko Helevän ja rumpali Teppo Mäkysen kanssa perustettu The Bronson on Teemun mielestä jokseenkin tasa-arvoinen combo.

Bändisoiton vastapainona Teemu on aloittanut äskettäin myös soolokeikat. Ensimmäinen niistä tapahtui Ylläksellä ja oli erittäin mieluisa.

– Nautin suunnattomasti voidessani esittää esimerkiksi pianisti Bill Evansin kappaleita kitaralla improvisoiden, Teemu hehkuttaa.

– Olen jotenkin eniten omillani improvisoidessani, jolloin musiikillinen liikkumavara on mahdollisimman suuri. Antoisinta on versioida muilla soittimilla tuotettua musiikkia – kitaristin on aika paha tehdä hyvää uutta versiota toisen kitaristin kappaleesta.

Uutta intoa oppilaista

Teemu haluaa valmistuttuaan sekä soittaa itse että opettaa uusia kitaristeja.

– Jazzmuusikolle opettaminen on luontevaa, koska siinä oppii itsekin uutta oppilailtaan. Opettamisessa on keksittävä uusia väyliä, jotta viesti menisi läpi. Opettaja hoksaa siinä samalla uusia juttuja.

Opettaminen on siinäkin mielessä antoisaa, että suomalaisten kitaristien taso on nykyisin korkea. Samalla kitaran arvostus jazzissa on nousussa.

– Kitaralla on perinteisessä jazzin instrumentaatiossa ollut lähinnä värittävä ja selvästi vähemmän tärkeä rooli kuin vaikka pianolla. Tilanne on muuttumassa esimerkiksi sellaisten loistavien kitaristien myötä kuin Marzi Nyman ja Timo Kämäräinen.

Puhtailla soundeilla

Marzista juttu lipsahtaa sujuvasti efektilaitteisiin, joita ei Teemun keikkasetissä näy.

– Minulla on jo kauan ollut sellainen linja, että pyrin luomaan oman soundini ilman efektejä. Periaatteessa mulla ei ole mitään niitä vastaan. Olisi kuitenkin kiva, että minut tunnustettaisiin omista ansioistani eikä esimerkiksi siitä, käytänkö niin hienosti efektejä kuin Marzi. Sitä paitsi minulta veisi viisi vuotta päästä tässä asiassa hänen tasolleen.

Suurimmista vaikuttajistaan Teemu mainitsee kolme nimeä, jotka eivät ole yllätyksiä melodisen jazzkitaran ihailijoille: Pat Metheny, John Scofield ja Bill Frisell.

– Minun on turha yrittää matkia noita kolmea, koska ne ovat kukin omassa tyylissään niin ylivoimaisia. Yritän sen sijaan keskittyä kaikin voimin oman ilmaisuni vahvistamiseen.

haastattelu: Pentti Niemi / Sony Finland