2026 Mustik Motel
1.Nokia Calling
2.Peace Piece
3.ETS
4.Piilo
5.Sydän Kurkussa
6.Saari
7.Hulva-tone
Alan Wilkinson – alto saxophone, bass clarinet, voice, Janne Tuomi – drums, percussion, Darin Gray – upright bass, preparations, electronics.
Kolmimiehinen Hatka antoi debyyttilevylleen Quartet-nimen kesällä 2025 kuolleen Jone Takamäen kunniaksi. Takamäen piti olla porukassa mukana alkuvuoden Telakkajazzeilla Tampereella ja heti peräään levytyssessiossa, mutta se ei onnistunut, ja pian olikin jo myöhäistä.
Yksi äänistä siis puuttuu, ja Quartet-levyn voikin kuulla muistokirjoituksena Takamäelle, hänen soundilleen, musiikilleen, elämälleen.
Englantilainen saksofonisti-klarinetisti Alan Wilkinson, suomenamerikkalainen basisti Darin Gray ja Tampereen vapaan kentän voimahahmo, rumpali Janne Tuomi ovat yhdessä luoneet upean, voimallisen kokonaisuuden free jazzin parhaiden perinteiden mukaan. Rankan reissun jälkeen on onnellisen pöllämystynyt olo: missä ihmeessä sitä tulikaan käytyä?
Aluksi Nokia kutsuu, mutta aivan eri tavalla kuin se ammoinen puhelin. Nyt ei mennä ennalta-arvattavasti ja kaavan mukaan, vaan vapaasti, rajoja rikkoen, konventioita uhmaten. Levyn avauskappaleessa on kumuloituvaa energiaa, jolle antautuva kuulija pääsee lentoon hänkin.
Rauhankappale rakentuu Darin Grayn kontrabasson meditaation perustuksille, etenee hälyisiin ääniin, joista on vaikea erottaa ovatko ne akustisia vai elektronisia, basso & basso ovat kontra ja klarinetti, jotenkin henkimaailman hommia nämä, matalia ja syvän syvällisiä.
ETS on Wilkinsonin efektiivistä puhkumista karulla soundilla, nyt yhdessä etenkin lyömäsoittimien kanssa. Gray taustoittaa elektroakustisella äänimaisemalla.
Piilo-kappaletta johdantaa Wilkinsonin itsensä kanssa riitelevä krähinä. Sittemmin luodataan bassoklarinetin rajoja, vuoroin korkealta, vuoroin matalalta. Tiheitä sävelryppäitä Wilkinson tarjoilee, pientä liikettä eteen ja taakse. Jossain välissä kontrabasso ilmestyy maadoittavaksi voimaksi, ja lopulta tilanne etenee triosoittoon hengen rikkumatta. Soitetaan yhteistä tunnelmaa, ei soittimia. Musiikki kasvaa, voimistuu, on poissa.
Sydän kurkussa. Wilkinsonin valitus lähenee kurkkulaulua, selviää että kappaleen nimi ei ole huoleton heitto, vaan totista totta, siellä se sydän on. Natinaa ja narinaa Grayn bassosta, ehkä. Matalasointista perkussiota, ja jälleen ääniä, joista ei voi tietää ovatko puhtaasti akustista soitantaa vai elektronisesti muokattua tavaraa.
Saari. Albumin pisin kappale on vahvaa kehittelyä triolta, soiton intensiteetti on valtaisa. Wilkinson jaksaa rakentaa aikansa, mutta kiihtyy lopulta sen verran, että päättää pistää koko saaren palamaan. Sitten mennäänkin kuin seuraavan päivän puolelle, bassoklarinetin loppumaalailu voisi kuvata savun häilyvää nousua kylmenevästä maassta.
Hulva-tone. Nimi kappaletta myöten. Wilkinsonin ”scat” ja karjuminen saattavat säikäyttääkin. Altto soi rosoista täysfreetä, huudot täplittävät tuon tuosta, Tuomi ja Gray esittävät spastista koikkelehdintaa. Meno on raisua ja karskia (lähes) viimeistä tahtia myöten.
