2004 Warner 5050467-6001-2-6
Design: Joel Melasniemi ; Photography: Numi Nummelin.
1.You’re too perfect (Niittynen)
2.Miss your smile (M. Hurmerinta)
3.Strange fruit (Lewis Allan)
4.Why on earth? (Niittynen)
5.Because I still want you (M. Hurmerinta)
6.Lost without a trace (Jim Pembroke)
7.Broken hearts (M. Hurmerinta)
8.Happy gear (Kantonen)
9.So, what the hell (Niittynen)
10.Dear angel (Otto Donner)
Maarit Hurmerinta (voc), Seppo Kantonen (keyb), Markus Niittynen (keyb), Ville Huolman (b), Sami Hurmerinta (g), Mikko Hassinen (dr, perc, programming)
Produced by Otto Donner
Executive producer: Pekka Ruuska
Recorded at Finnvox & DER Studios
Mixed by Esa Santonen & Otto Donner at DER Studios
Mastered by Svante Forsbäck at Attic Mastering
Suomessa on hirveä määrä laulajattaria, jotka askartelevat jazzin parissa. Nopeasti laskettuna noin ja suunnilleen viidesosa viime vuonna Suomessa julkaistuista jazzäänitteistä pohjautuu naislaulajien panokseen. Se on iso suhdeluku. Todella erottuvaa ääntä ja persoonallisuutta saa kuitenkin hakemalla hakea.
Maarit Hurmerinta puolestaan on kotimaisista rocklaulajista omaperäisimpiä. Monesti on tullut mieleen että hän on turhan sitkeästi tehnyt vain sitä omaa juttuaan. Potentiaalia olisi monenlaiseen muuhunkin. Vaan miten onnistuu kohtaaminen jazzin kanssa?
Levyn alku ei lupaa paljoa. Kiire on kova, englanninkielinen ilmaisu jää vajaaksi, sanottavasta ei tahdo saada mitään selvää.
Jatkossa menee onneksi paremmin. Maaritin laulusoundi on tutun erottuva ja persoonallinen. Myös ne tutut maneerit, alkunarinat, joista noustaan puhtaaseen ääneen, ovat tallella.
Strange Fruit on kova pala, liiankin kova. Tässä Maaritin narina jo oikeasti häiritsee, eikä versio liity Billie Holidayn, Cassandra Wilsonin ja Mary Coughlanin timanttiketjuun. Bändin sovituksessa on kyllä tuoretta yritystä, Kantosen piano ja celesta sekä Huolmanin basso yhdistyvät jännittävästi Hassisen ohjelmoimiin elektropläjäyksiin.
Markus Niittysen kappaleet kuuluvat levyn jazzpitoisimpaan antiin. Why on Earth? -biisissä ongelmat ovat samat kuin avauksessa, laulajan englannista on mahdoton saada tekstiä lukematta selvää. Maarit ei pysty tekemään tästä näköisjazzista omalta tuntuvaa ilmaisua.
Kolmas niittysistä on So, what the hell, vaan täysillä ei yhtyeen ja laulajan kokonaisuus toimi tässäkään. Bändissä on kyllä ainesta: Sami Hurmerinnan rock-kitaran ja funkjazzin pohjalta ponnistavan yhtyeen yhdistelmä voisi pienellä lisäkehittelyllä toimia hyvinkin. Juuri näissä jazzkappaleissa keikkailu tekee varmasti terää, ja vaikkapa vuoden livesoittamisen jälkeen tehty levy olisi varmasti toiminut huomattavasti paremmin.
Paremmin Maaritin laulajanlaadulle sopii se sävykäs tunnelmointi, jolla hän tyylittelee levyn kolme omaa sävellystään. Popballadeja tai viihdettä, ihan sama, tämän ilmeen ja laulamisen Maarit hallitsee ja tekee ihan omalla tavallaan. Seppo Kantosen Happy gear sen sijaan ei kuulu Maaritin onnistuneimpiin balladitulkintoihin, vaan lipsahtaa yliyrittämisen puolelle.
Mielenkiintoinen ja tervetullut veto rockin puolelta on vanha Wigwam-biisi Lost without a trace. Maarit ei revittele, vaan laulaa rauhaisasti bändin progeilevasta tikutuksesta huolimatta.
Levyn lopetus Dear angel on vähän tyhjänpäiväinen balladi, joka tosin alkaa elää kääntyessään Kantosen pianosooloksi. Anteeksiantamattomasti Kantonen pilaa sen, kuten tällä levyllä muutaman muunkin pianosoolonsa ynisemällä ja mörisemällä soiton päälle. Pianisteja ei saisi ampua, mutta entäs yniseviä pianisteja? Edes suolapaukuilla persuksiin?
Tämän levyn nimeäminen Maaritin ”jazzlevyksi” on hieman harhaanjohtavaa. Osa kappaleista menee jazzin genreen, osa on perus-Maaritia englanniksi vain hieman normaalista poikkeavina sovituksina, loput rockia ja jazzia hyödyntävää ja sekoittavaa laulelmaa.
Onko levy hyvä? Minusta ei ole. Suurimmat ongelmat syntyvät englannin kielen kanssa vauhdikkaimmissa kappaleissa, ja juuri nuo jazzeimmat vedot jättävät hieman oudon olon. Yhtäkkiä artisti, joka on aina ollut tekemisissään vakuuttava, ei enää annakaan uskottavaa kuvaa itsestään.
Ehkä tämä projekti kuitenkin tuo hyvää tullessaan. Jos hyvin käy, levy ja Maarit Hurmerinta Jazz Bandin keikat voivat vapauttaa taiteilijassa uutta luovuutta, johtaa Maaritin uralla johonkin ennen kokemattomaan. Ja keikalle kannattaa ehdottomasti mennä, jos tilaisuus tulee. En millään usko että tämä levy on parasta mitä tästä porukasta irtoaa.
