2003 BV2 Produktions BV-3
Cover design by Grafik Wonderboy.
1.Helios universal (Eskelinen)
2.Mohenjo-Daro (Pirttikangas, Kosonen, Eskelinen)
3.First astral movement (Astro Can Caravan)
4.Dumuzi (Kosonen)
5.Second astral movement (Astro Can Caravan)
6.Baia (Kosonen)
7.Third astral movement (Astro Can Caravan)
8.Nile (Eskelinen)
Otto Eskelinen (p, org, acc), Pharaoh Pirttikangas (synt, g), Joonas Hytti (tp, euphonium), Tuomas Eriksson (tb), Joakim Berghall (ss, as), Tomi Kosonen (ts), Veli-Pekka Parkkinen (cl), Suvi Pappi (b-cl, fl), Arvi Hasu (b), Niko Votkin (dr), Jari-Pekka Hautalampi (dr, perc), Torsti Tuovinen (perc)
Recorded by Pentti Dassum & Arttu Keski-Orvola.
Bad Vugum -levy-yhtiön perustivat 1987 oululaiset muusikot Kari Heikonen, Jyrki Raatikainen ja Antti Penttilä. Radiopuhelimet-yhtyeellä aloittanut yhtiö julkaisi peräti satakunta levyä, ennen kaatumistaan muusikkopiireistä tuttuihin ’sisäisiin ristiriitoihin’. Heikonen jatkaa kuitenkin edelleen sitkeästi Bad Vugumin hengessä uudella firmalla BV2 Produktions.
Bad Vugumia arvostettiin indiepiireissä laajalti sen toimintaperiaatteen vuoksi. Yhtiö oli epätodennäköinen epäkaupallinen menestyjä. Se levytti juuri sellaista omaperäistä ja vaikeasti markkinoitavaa musiikkia, jota muut yhtiöt eivät huolineet. Genremäärittelyistä ei oltu kiinnostuneita, vaan musiikkia julkaistiin diskosta punkkiin ja avantgardesta kuorohuutoon. Tunnetuimpia artisteja olivat Mieskuoro Huutajat, instrumentaali’jazzia’ soittava Aavikko ja Bad Vugumilta isompiin ympyröihin ponnahtanut CMX.
Muusikko-lehden 12/1998 haastattelussa Kari Heikonen määritteli Bad Vugumin linjaa: ”Äärimmäisyys, omaperäisyys ja ankara groove”, olivat Heikosen mukaan tärkeitä kriteerejä kun tuotantopäätöksiä tehdään.
Heikosen uusi ja oma BV2 Produktions on tähän mennessä julkaissut kolmen yhtyeen levyt, yhtyeitä ovat Cleaning Women, Chainsmoker ja Astro Can Caravan. Näistä viimemainittu on plätty, joka on pakko noteerata myös Suomijazzin palstoilla. Ja levy myös osoittaa omalta osaltaan, että Heikosen määritelmät pitävät edelleen. Omaperäisyydestä voidaan toki hieman keskustella, mutta äärimmäistä ja ankarasti groovavaakin musiikki varmasti on.
Siis omaperäisyydestä: Astro Can Caravanilla on selkeitä vaikuttajia, joten musiikki ei ole sillä tavalla omaperäistä, etteikö siitä tulisi mitään muuta mieleen. Kyse onkin tietysti siitä miten vaikutteet on sulautettu, ja kyllä ACC onnistuu luomaan ihan kyllin omanlaisensa sekoituksen. Levy-yhtiön sivuilla puhutaan esimerkiksi Olé-kauden Coltranen (60-luvun alku), sähköfunkkaavan Miles Davisin ja Fela Kutin antamista vaikutteista.
Kuitenkin ensimmäisenä yhtyeen konseptista tulee mieleen, ulkoisistakin syistä, vanha kunnon sekopää Sun Ra. Jo orkesterin nimi viittaa näihin kosmisiin yhteyksiin, puhumattakaan debyyttilevyn Sun Ra -maisesta kansitaiteesta.
Oli siis pakko kaivaa muistin virkistämiseksi muutama hyllystä löytyvä vanha Sun Ra Arkestran levytys esiin. Koko totuus Sun Rasta ei varmastikaan löydy näiltä levyiltä (Heliosentric wolrds vol. 1 ja Live at Pit-Inn), mutta sen verran todettakoon, että Ran musiikki ei tunnu kestäneen ajan pyörähtelyä kovinkaan hyvin.
Yhteistä Sun Ralle ja Astro Can Caravanille on iso torvivoittoinen kokoonpano ja tietty kosminen sekoilu- asenne. Sun Ran orkesterista löytyy kovia solisteja, jotka myös päästetään esille, mutta toisaalta kokonaisuus jää etenkin livelevyllä sekavaksi, yhtenäisestä koko konsaertin kestävästä yhtyekonseptista ei ole puhettakaan. Astro Can Caravanissa ei virtuoositeetilla ole sijaa eikä merkitystä, vaan juttu perustuu kollektiivisen hurmoksen tavoitteluun.
Jazzia enemmän kuuntelevalle Astron suurin ongelma saattaa olla jääminen peruskompin tai perusriffin vangiksi. Ongelma on vähän sama kuin progressiivisen rockin kuuntelussa: hienoista kymmenminuuttisista sooloista ei jazzari oikein jaksa innostua, jos taustalla ei tapahdu yhtään mitään. Tämä siis sillä erolla että Astrossa ei juuri sooloilla, muuten kuin kollektiivisesti. Makukysymyshän tämäkin on: jonkun mielestä peruskompin toisteinen junnaavuus syö mielenkiintoa, toisen mielestä luo dramaattisia tehoja. Pääasia ACC:n kannalta on kuitenkin että kompin päällä tapahtuu tarpeeksi.
Mainio esimerkki tapahtumisesta on Dumuzi-kappale, joka tuntuu aluksi hieman köyhältä klezmer-tyyppiseltä teemalta, mutta loppua kohti äityy hurjiin free-sekoiluihin. Meininki on muutenkin kautta levyn energistä ja vauhdikasta. Linjasta poikkeaa levyn päättävä Nile-hituri. Se onkin komea tunnekylläinen kappale, jonka tehoa olisi tosin lopun unisonojatkumon tiivistäminen vielä parantunut.
ACC:a kuulostaa eräänkin kuvailun mukaan ”happopäisen puolalaisen sirkusorkesterin treeneiltä”. Siinä onkin aavistus itäeurooppalaisista puhallinetnoista. Siinä on myös jazzia, ja siinä on freetä. Ja asenne on tarpeeksi punk. Second astral movement paljastaa että nämä soittajat rakastavat musiikin lisäksi meteliä ja örvellystä, melun taidetta. Sielun Veljet kohtaa Edward Vesalan Sound & Furyn. Nämä yhtyeethän keikkailivat joskus yhdessäkin, ja nyt Astro Can Caravan on paikoitellen kuin viimein toteutunut lopullinen fuusio.
Parasta ACC:ssa on juuri asenne. Bändin ei tarvitse olla täynnä musiikin maistereita tai voittamattomia virtuooseja pystyäkseen tekemään toimivaa kokeilevaa musiikkia. Riittää kun on innostusta, energiaa ja seikkailumieltä.
ACC toimii näin levylläkin ihan kelvollisesti, mutta veikkaan että nimenomaan livenä tämä kollektiivi voi otollisissa olosuhteissa olla hurja kokemus. Bändi sopii ennakkoluulottomiin kuvioihin genreistä piittaamatta, joten toivottavasti myös jollakin jazztapahtumalla on rohkeutta testata tämän ison avaruusorkesterin lentoa.
