Jos oikein muistan, Piirpauke vieraili edellisen kerran Äänekoskella vuonna 2007. Silloin oli kesä ja Keitelejazz, ja nyt oli Painotalolla ihan eri meininki. Yhteistä Äänekoski-keikkojen kokoonpanoille oli vain Sakari Kukko, mutta niinhän se on, että Kukko on yhtä kuin Piirpauke.
On kova työ laskea Piirpauken kokoonpanovariaatioita, soittajia on pyörinyt yhtyeessä 70-luvun puolivälistä lähtien kymmenittäin. Nykyinen kokoonpano on ollut koossa muutamia vuosia, ja ohjelmistokin on ollut melko vakiintunut Piirpauke-retrospektiivi.
Piirpauke tarkoittaa kuulemma hälinää tai meteliä. Hyvä nimivalinta sikäli, että se antaa mahdollisuuden tehdä lähes mitä vain musiikillista. Kukko on tuota laajaa sateenvarjoa totisesti tarvinnut, sillä hänen lähdemateriaalinsa voi tulla mistä tahansa maailmankolkasta ja myös ajallisesti laajalta, useamman sadan vuoden janalta.
Ja onhan tuo Kukko melkoinen persoona. Tuskinpa paljoa miettii, mitä muut hänen touhuistaan ajattelevat, pistää vain menemään. Ikioma musiikillinen universumi on rakentunut vuosikymmenten aikana ihmeellisestä jazzin, etnomusiikkien ja klassisen musiikin ”sotkusta”.
Siinä missä Piirpauke oli läpilyöntinsä eli parin ensimmäisen levynsä aikoihin viritykseltään hyvinkin maailmanmusiikillinen, myöhemmin on otettu omaksi myös laajalti klassisen musiikin aarteistoa. Schubertia tuli vuonna 2003 peräti levyllinen, ja uusimmalla Lumo-levyllä on vankka kokoelma suomalaisten säveltäjien teoksia Sibeliuksesta, Kuulasta ja O. Merikannosta alkaen.
Muutama Lumo-kappale kuultiin myös Äänekosken konsertissa, ja kyllähän ne toimivat, etenkin jos osasi päästää irti ”alkuperäisestä” ja antaa armon jatsilliselle versioinnille.
Toki jo se alkuaikojen Piirpaukekin ehti ottaa omakseen Merikantoa, vaikka pääpaino olikin etnoilussa. Soi vienosti murheeni soitto oli Kukon mukaan yksi Piirpauken ”isoista radiohiteistä”, ja sen isoimman menestyksen eli Konevitsan kirkonkellojen kaltainen sikäli, että biisihän on itse asiassa vain kehys upealle kitarasoololle. Konevitsan ikuisti kitarasolismin kunniagalleriaan Hasse Walli (ja edelleen Wallin kitarasoundia voi vain ihailla), Merikannon taas Juha Björninen.
Nyky-Piirpauken kitaristi on tamperelainen Matti Salo, joka ansaitsee pisteet siitä, ettei lähtenyt ikonisia sooloja kloonaamaan, eli Wallikin sai pitää satumaisen soundinsaa omanaan. Salo veti nuo molemmat mainitut soolotehtävät mallikkaasti, mutta Lumo-levyn vastaavan kitarasoolobiisin (Toivo Kuulan Chanson sans paroles) Salo oli saanut rakentaa kokonaan itse ilman kahlitsevia esikuvia, ja se olikin kaikista kolmesta kitaravedosta lopulta hurjin.
Rumpali Ilmari Heikinheimolla oli poikkeuksellisen iso setti, lautasiakin seitsemän haitsun lisäksi, parit lattiatomit ja bongotkin setissä. Setti levisi siis laajalle ja soittokin oli sen myötä laajakaarista, eikä mitenkään virvelipainotteista. Lautaset olivat Heikinheimon soitossa tasavertaisia lyömäsoittimia, eivät vain satunnaisia koristeita, ja rytmitystyyli kokonaisuudessaan kuin maalaustaidetta.
Basisti Ari Hossi jäi taka-alalle, ja tuntui että Painotalon akustiikka kohteli vähiten ystävällisesti juuri hänen soitintaan. Pienemmässä tilassa basso olisi takuuvarmasti ollut luontevammin soundin ydintä. Toki myös Hossille, kuten Heikinheimollekin, oli rakennettu settiin tiloja osoittaa solistisia taitojaan.
Kukko itse ei tietenkään ujostellut, vaan antoi tulla niin soittajana kuin välispiikkien tarinoijanakin. Sakarille on ominaista tuollainen rouhea ja krouvi lähestyminen niin soittimiin kuin laulamiseenkin, josta saatin näyte sitten encore-biisissä (Luullahan jotta on lysti olla). No, ihan oikeasti luulen, että Kukolla on lysti olla, kun saa ympätä yhteen kaiken maailman musiikkeja ihan mielensä mukaan.
Kukon rohkeudesta kertoo sekin, ettei hän epäröinyt sijoittaa settiin raikasta freetuulahdusta, vaikka tiesi tasan tarkkaan, että melkoisen iso osa yleisöstä oli tullut kuulemaan Konevitsan kaltaista melodista instrumentaalimusiikkia. Miksikö freetä? No koska Piirpauke oli alunperin Edward Vesalaa esikuvanaan pitävä freebändi, joten tuotakaan genreä ei haluttu jättää retrospektiivistä kokonaan unholaan.
Saksofonistina parhaiten tunnettu Kukko viihtyi konsertissa pitkät ajat pianon takana, koskapa nämä settilistaan valitut biisit yksinkertaisesti vaativat niin. Vastineeksi saatiin kyllä muutamat perusteelliset soolot saksofoneilla tai huilulla.
Piirpauke veti Äänekoskella reippaan ja reteän keikan, jossa oli omat kaunolla kirjoitetut suvantonsa. 70-luvulla luotu musiikki osoittautui kestäväksi, eikä Kukon uudemmissakaan aivoituksissa mitään heikkoa ollut. Piirpauke otti omakseen klasarisävellykset, keitti kokoon maukkaat etnogroovet ja silasi kokonaisuuden taidokkailla improvisaatioilla.
Ai niin, Äänekoskella kun oltiin, täytyy tietysti mainita, että yhtyeessä on ollut myös äänekoskelaislähtöinen muusikko (vuosina 2019-2020), nykyään Saimaassa ja Marjo Leinosen Bublicans-yhtyeessä soittava Petri Kautto.
Tämmöistä kuultiin Äänekoskella:
Kuunnousu (Piirpauke 1975)
Konevitsan kirkonkellot (Piirpauke 1975)
Paimenen polska (Koli 2010)
Florestan / Sibelius (Lumo 2025)
Swedish reggae (Nu äro vi redo att vandra till skogs) (Live in der Balver Höhle 1980)
Imala maika (Piirpauke 2 1976)
Soi vienosti murheeni soitto (Yö Kyöpelinvuorella 1980)
Chanson sans paroles / Kuula (Lumo 2025)
SeliMiles / Palmgren (Lumo 2025)
Nacht und Träume / Schubert
Encore: Luullahan jotta on lysti olla
Piirpauken keikka oli osa Äänekosken kulttuuritoimen konserttisarjaa. Kevään aikana sarjassa vielä vuorossa Chad Wackerman and the L.A. All-Stars 25.3. ja Anneli Saaristo 22.4. Lisäksi Jyväskylä Big Band järjestää konsertin Painotalolla 22.3.
