Jälleen kerran ei ollut tärkeää vain mitä ja miten soitetaan, vaan myös missä soitetaan. Pauli Lyytisen soolosaksofonikonsertille olisi sopinut aivan mainiosti myös hyvin kaikuisa paikka, sellainen jossa huone- tai tilakaiku on olennaisesti rakentamassa, kasvattamassa ja muhevoittamassa soundia. Äänekosken vanhimpiin rakennuksiin kuuluvaa Wille-ravintolaa määrittävät ihan toisenlaiset ominaisuudet, pehmeys ja lämpimyys ovat sen soinnin peruskäsitteitä.
Willessä kokemus on aina intiimi, ja siten Lyytisen luonnonläheiset teemat istuivat paikkaan upeasti. Lyytisen tuoreen soololevyn nimi on Lehto / Korpi, ja ainakin minulle jokainen metsäkokemus on intiimi, puut ovat aina kavereina lähellä.
Säveltäjät ja muusikot ovat ”aina” saaneet innoitusta luontokokemuksistaan. Ja olisiko myös niin, että alunperin musiikki on syntynyt luonnonäänistä ja alkanut sitten hiljalleen eriytyä omaksi ilmiökentäkseen?
Myös suomalaisen jazzin alueelta löytyy mielinmäärin esimerkkejä sävellysten suorista luontoyhteyksistä. Joko biisi on syntynyt luonnon inspiroimana tai sitten nimeämisen yhteydessä kappaleen henki ja tunnelma on ollut helppo sanoittaa luontoon liittyvin termein.
Pauli Lyytinen vei kuulijansa Äänekoskella sekä lehtoon että korpeen työvälineinään kolme saksofonia, mellotroni ja elo-elektroniikka, jonka säätelyyn oli käytössä mittava pedaaliarsenaali.
Lyytisen kenttä-äänityksiltä oli päässyt mukaan hurja laulujoutsenten sekoaminen maaliskuisessa yössä, kun revontulet pistivät porukan elämöimään. Tapahtumahetkellä Lyytinen haki sopraanosaksofonin sisältä ja yhtyi joutsenten jameihin, ja toi nyt tuon hetken myös Willessä ihmeteltäväksi.
Muutamia muitakin luonnosta tuttuja ääniä Lyytinen loi, esimerkiksi linnustoa okariinalla, mutta enemmän kuin metsän äänten matkimisesta kyse oli metsän hengen löytämisestä. Näin ei lopulta ollut merkitystä sillä olivatko äänet akustisesti vai sähköisesti tuotettuja. Äänimaailma oli rikas ja dramaattinen, pienet ja isot tarinat nousivat siivilleen.
Kappaleiden rytmimaailman rakentaminen perustui usein luuppeihin, kerrostamiseen. Melodis-harmoniseen puoleen Lyytinen oli ideoinut vaikuttavia efektejä. Konsertin alun villit harmoniat Lyytinen oli ohjelmoinut etukäteen, ja ne laukesivat saksofonin tueksi pedaalin painalluksella, ”soitettuina” eikä ”nauhalta”. Saksofoni soi ajoittain moniäänisenä, ja jylhimmillään melodiaääni sai alleen väkevän bassoäänen. Yhtä vaikuttavia olivat akustisen saksofonisoiton luomuefektit, korkeat huudahdukset, matalat murinat, naputukset ja nakutukset, mikrotonaaliset liukumat.
Oma lukunsa oli Lehto 5 eli Oravanpyörä, jossa kiertohengitys mahdollisti oravanpyöräilyn, riffit vilistivät kuin hyrrä. Vasen käsi piti huolen jatkuvasta pyörityksestä, oikea käsi iski väleihin, rytmiikoita jatkuvasti vaihdellen. Hieman harmitti Lyytisen puolesta tällaisen soittamisen äärimmäinen hankaluus, mutta tulipa täydellisesti kuvatuksi oravanpyörässä pyörimisen vaikeus. On se hankalaa, huh sentään!
Konsertissa kuultiin myös muutama kappale uuden levyn ulkopuolelta. Näistä Self-portrait oli varsinainen runsaudensarvi. Alun perkussiot syntyivät tenorisaksofonista ilman puhaltamista, pelkillä läpillä siis. Tämän luupin päälle löytyi monenlaista pientä rytmisoitinta, juuri niitä päiväkodista löytyviä vermeitä (no lehmänkello taitaa sentään olla liian vaarallinen päiväkotiin), komppiin rakentui kerrosta kerroksen päälle. Digimellotron nousi rytmimaton ylle, ja lopulta oli lupa puhua jo äänimassasta. Äkkiä Lyytinen jätti luupeista soimaan muutamia hassusti yhteen klonksuvia perkussiivisia elementtejä, ja kävi soittamaan saksofonia akustisesti päälle, ensin aggressiivisia napsautuksia, sitten vuolasta latinkia, ja vielä sittemmin pehmeää fonivuota. Soitto oli siitä ihanaa, että seuraavaa käännettä ei voinut ennakoida, tajunnanvirta katkesi äkillisiin keikauksiin ja jonkinmoisiin shokkeihinkin. Lopussa vielä yksi napin painallus ja komppi muuttui, ja namiskoita vääntelemällä hidastui, muovautui edelleen ja kuoli pois. Että semmoista draamaa.
Kaiken elo-elektronisen meiningin keskellä teki suuren vaikutuksen Lehto 4:n akustinen tunnelmointi. Lyytisen kirjoittama psalmihenkinen melodia on jo vanhempaa perua, mutta ansaitsee kaikki mahdolliset uustulkinnat. Tunteikas melodia ja rauhan tunne kehystivät kauniisti saksofonin massiivista improjaksoa.
Lyytisen voimallinen konsertti oli osa Vapaat äänet -kiertuetta, jonka Charles Gilin agentuuri ja Suomen Jazzliitto ovat tuottaneet yhteistyössä. Vapaat äänet -kiertueita on järjestetty vuodesta 1996 lähtien, ja nyt päästin jo järjestysnumeroon 36. Lyytisen ohella osassa konsertteja esiintyy ranskalaisyhtye Jacky Molard & Francois Corneloup Quartet. Kiertue päättyy Espoon Sellosaliin 3.10.2024.
Lue kiertueinfo Vapaat äänet -sivuilta.
