Kahdesta duosta yksi upea trio

697
lukukertaa
Kaikki sivun kuvat: Kalevi Plattonen.

– Soitamme teille urbaania jazzmusiikkia, lupasi Aki Rissanen keikan aluksi. – Tämä on kiertueen neljäs keikka, ja paras! Huomenna menemme studioon kolmeksi päiväksi, ja levy tulee sitten joskus, viimeistään syksyllä toivottavasti.

Ja lisäevästystä keikan järjestäneen Jazz Jkl:n sivuilta niille, jotka eivät uunituoretta Aki Rissanen Hyperreal -yhtyettä vielä ole kuulleet: ”Hyperreal-projekti yhdistelee indie-henkisesti ja häpeilemättömästi kuulasta pohjoismaista jazzilmaisua, hypnoottisia Lähi-idän rytmejä ja konemusiikkielementtejä!”

Jazzillista, sähköistä, etnistä, energistä, ekstaattista, groovehakuista, häröilevää, tunnelmamaalailevaa, virtuoottista, siinä joitakin monivärisenä läikähdelleen konsertin avainsanoja.

Rissanen on aiemmin soittanut duokeikkoja sekä trumpetisti Verneri Pohjolan että rumpali Robert Ikizin kanssa. Nyt kahdesta duosta on tullut yksi trio, ja voi pojat, millainen trio!

Ensinnäkin Rissasella oli käytössään huima pino erilaisia koskettimia, ohjaimia, efektihärveleitä ja namiskoja, Kiippareiden ohella hoituivat tarvittaessa myös basistin tehtävät, joko vasemman käden tai jalkapedaalien voimin. Soundikirjo oli mielettömän rikas, supermatalista bassoista ambient-ujelluksiin, eteerisestä kauneudesta rujoon ja rikkinäiseen sointiin. Kaunis ja rosoisenruma soivat myös usein yhtä aikaa, ja loivat kiehtovan omaleimaisia kombinaatioita. Yhdessä vaiheessa kuuntelin silmät kiinni, ja kesti jonkin aikaa tajuta että säröinen kiippari oli vaihtunut sordinoidun trumpetin rosoiseen johtoääneen kun Verneri Pohjolan trumpetti oli löytänyt paikkansa Rissasen hyperepärealistisessa äänimaailmassa.

Pohjola saa jo akustisesta soittimesta irti valtavan määrän soundeja ja luomuefektejä, ja siihen kun vielä lisää elektronisen manipuloinnin luuppauksineen, ei trumpetistilla tunnu olevan lainkaan rajoja. Tämä bändi on Pohjolalle siitä loistava ympäristö, että trumpetisti pääsee toteuttamaan kaikkein friikeimmätkin tekniset löytönsä.

Jos sointivärit olivat Rissasen ja Pohjolan vastulla, Robert Ikizin tonttina triossa oli Energia. Rumpu- & perkussiosetti käsirumpuineen oli innovatiivinen, mutta vielä innovatiivisempaa oli Ikizin soitto, ja groovessaan valtaisan voimallista.

Bändin avausveto oli sen verran pitkä ja mukaansa vaivuttava, että se sai jo toivomaan yhtenäistä, tauotonta iltaa. Ihan normaalit tauot olivat kuitenkin sitten lopulta ohjelmassa, ja niidenkin kanssa pärjättiin, intensiteetti ei laskenut missään vaiheessa.

Alkupäässä ei näitä uusia biisejä taidettu esitellä nimeltä, joten todetaan vain että ”toinen biisi” lähti liikkeelle trumpetin ja Rhodes-soundisen kiipparin yhteispelinä. Pohjola kävi jo korkealla voimasoitossaan, mutta kappaleen ydin oli herkässä balladisoitossa, joka jossain vaiheessa tuntui vievän meksikolaisen maiseman keskelle. Alun rubatosta mentiin säännölliseen pulssiin, mutta herkkää tunnelmaa rikkomatta. Trumpettiylväyden jälkeen kiippari-rummut-duo takoi mahdotonta groovea, ja Rissanen taikoi uskomattoman upeata äänimaisemaa sorvaamalla yhteen Rhodes-soundeja, urkusoundeja ja syntikkasoundeja. Ja kun trumpetti saatiin vielä finaalin mukaan, oli melkoisen huima sävelteos valmistunut.

Wayne Shorterille omistetussa Breezy-kappaleessa Rissanen oli täystyöllistetty myös ”basistina”, ensin kiippareiden vasemmalla kädellä, ja välikkeessä jonkin aikaa myös jalkiobassolla. Ikiz pisti parastaan, tikkasi tiivistä ja tiukkaa romistelua, joka myös svengasi mainiosti. Myös illan kahdesta rumpusoolosta ensimmäinen oli huisin idearikas, eikä silti menettänyt hetkeksikään yhteyttä rytmin ytimeen. Ikizin toinen soolo tuli keikan loppupuolella. Siellä biisin perusbiitit olivat jotakin sellaista mitä jossain vaiheessa muistaakseni kutsuttiin drum’n’bassiksi, ja vilkkaasta virvelinvispauksesta lentoon lähtenyt rumpusoolo oli jumalattoman inspiroiva. Ikizin tapa lopettaa soolonsa tässä yhtyeessä oli huomionarvoinen: ei mitään hurraahuutoja nostattamaan tarkoitettua huipennuslopetusta, vaan ovelasti soolon liki huomaamatonta liudentumista yhtyemusiikiksi. Jyväskyläläisiä ei tällä hämätty, hurrasivat ne kuitenkin!

Vaikuttava ensimmäinen setti loppui flow-tunnelmiin, kiipparien mataliin bassoihin ja trumpetin huokunaan.

Toisen jakson aluksi Rissanen nautiskeli särkyneillä avaruussoundeillaan. Säveltäjän päässään kuulemat äänet ja niiden toteutus Popparin lavalla olivat niin viistoja, että pisti väkisin hymyilyttämään. Ikiz piti taas rytmin lennossa, ja Pohjola sai pitää taukoa.
Näin Rissanen-Ikiz-duo jatkoi komeasti eloaan trion musiikin keskellä.

Yksi Pohjolan monista kohokohdista saatiin kuulla Cold code -kappaleessa, jossa ulosmitattiin trumpetin luontainen auktoriteetti ja ylväys, mutta vastapooliksi päästiin nautiskelemaan myös pehmeydestä ja herkkyydestä. Tiivistettäköön yksinkertaisesti näin: Popparin lavalla oli lauantaina yksi maailman teknisesti parhaista ja taiteellisesti mielenkiintoisimmista trumpetisteista.

Encoreksi Rissanen oli valinnut vanhemmasta tuotannostaan Leisure-kappaleen, joka julkaistiin Reactor-5 -yhtyeen Leisure music -albumilla vuonna 2008. Aikanaan kvintetillä toteutettu kappale soi nyt triosovituksena, aluksi välimerellisenä kaihoisen trumpettimelodian vetämänä, mutta Pohjolan soolo vei jo universaaleihin sfääreihin. Todella kaunis ja valloittava teos, loistavan konsertin loistava lopetus.

Jazz Jkl Live
Poppari, Jyväskylä, 25.3.2023
Aki Rissanen Hyperreal
Aki Rissanen – koskettimet
Verneri Pohjola – trumpetti
Robert Ikiz – rummut