Keravan Jazzin pääpäivä lauantai oli musiikillisesti upea neljän bändin kokonaisuus. Samalla kristallisoitui, miksi Kerava on niin älyttömän hyvä. Ei tule mieleen toista tapahtumaa, jossa voisi näin häiriöttömästi keskittyä olennaiseen, laadukkaasta musiikista nauttimiseen. Ympärillä ei ole mitään ylimääräistä häslinkiä kun kaikki päätapahtumat ovat yhdessä ja samassa paikassa, on vain lava, jolta aukeaa akustiikaltaan mainio sali, on erinomainen äänentoisto ja valotyö, on riittävät ja helposti tavoitettavat peruspalvelut eli vessat ja kahvio. Seurustella saa väliajalla ken tehtoo, tai ostella Digeliuksen levyjä, mutta itse musiikista nauttiminen on optimaalisen ongelmatonta.
Kokonaisuudessaan hienon lauantain ohella perjantainakin kuului kummia, kun virolainen Kadri Voorand & Mihkel Mälgand Duo kiilasi festivaalin kärkikahinoihin riemastuttavalla esityksellään.
Vaan mennäänpä järjestyksessä, perjantain aloitti nimittäin ensiesityksellään toinen duo, kitaristi Jarmo Saaren ja saksofonisti Pauli Lyytisen nimittäin. Uusi yhteistyö jatkaa kumpaisenkin soittajia elektronisia harrastuksia, ja mukana on myös samantyyppistä imaginaarista etnoa kuin Saaren Republic-viritelmässä. Luuppimusiikkia duo perustaltaan rakentelee, mutta hyvin monimuotoisista aineksista ja välillä myös soittimien akustista puolta muistaen. Aluksi Saaren thereminin aavemainen ujellus tai matala mörköosasto keskustelivat Lyytisen EWIn kujertelun kanssa, mutta nopeasti yhdistelmä vaihtui kaunissointisen kitaran ja sopraanosaksofonin tunnelmointiin. Ja yhtä nopeasti hypättiin eksperimentaaliseen, kitaraluuppailun ja saksofoniturahtelun rakentamaan rankkuuteen. Ylipäätään duon elämä oli paljolti vastakohtien läikähtelyä ja leikkauksia, melodiset ja atonaaliset jaksot vuorottelivat ja sekoittuivat, selkeästi temaattinen ja rohkeasti kokeellinen olivat kaksikolle aivan yhtä tärkeitä. Tiheän rytmimaton kehittely luupeilla ja Saaren laulu jollain keksityllä (?) kielellä vei Republic-tunnelmiin, toisaalla taas vilvoitti Lyytisen säestyksetän tenorisoolo kaiken sähellyksen ja elektroniikan jälkeen. Konsertin keskeisiin kuului industrial-henkinen jakso, jossa tenorin uhkaavansävyiset hitaat linjat saivat taustalleen kitaran supermatalaksi efektoitua jyminää. Ylipäätään kaksikko halusi kuulostaa isolta ja vaaralliselta, vaikka tekivätkin kaiken livenä. Konstit olivat todellakin monet, kun jopa plugin häiriöäänet kelpasivat Saaren rytmiluuppeihin.
Virolaislaulaja Kadri Voorand oli omapäisen rohkea kuin Björkin ja Kate Bushin vaikutukselle altistunut ikianarkistinen Peppi Pitkätossu. Voorandin glamour ja glitter olisi kelvannut euroviisuihin, mutta musiikki olikin vanhan sanonnan mukaan ns. jotakin muuta. ”If you think I’m lunatic, you’re absolutely right”, laulaja yllytti yleisöä. Teatraalisuus, kabaree-henkisyys, laulun tekninen huikeus ja ylä-äänikujertelut olivat ominta Voorandia. Katkelmallisuus, yllätykset ja huumori olivat keskeisiä elementtejä, meno oli villiä ja vapaata. Yksi laulumikki ei solistille riittänyt, sillä mikrofoneilla oli erilaisia tehtäviä. Efektipöydän kautta laulua näet kuorrutettiin luuppailulla ja oktaavisiirtymillä, joilla laulaja laajensi jo muutenkin mittavaa äänialaansa. Ekassa biisissä oli villi viulukin mukana, mutta jatkossa Voorand keskittyi taiturilliseen flyygelinsoittoon ja ennen kaikkea ainutlaatuiseen lauluilmaisuunsa. Esityksen pääkieli oli englanti, mutta vähän viroa ja suomeakin kuultiin spiikeissä ja välillä laulun seassakin lause tai pari. Paitsi ilmiömäinen laulaja, Voorand on myös luuppaamisen mestari: näin se pitää tehdä, kuin huomaamatta, salamannopeasti, numeroa tekemättä. Voorand ei odota sekuntikaupalla, ja totuttaudu edellisen kerrokseen, vaan luuppikerrokset ovat heti täyttä musiikkia, ja siirrot uutta kohti ovat äärimmäisen sulavia. Lopuksi todettakoon, että kaikesta Voorandin ylistyksestä huolimatta lavalla oli täysiverinen duo, rauhallisesti kaikkeen kohkaamiseen suhtautunut Mälgand on näet erinomaisen musikaalinen ja äärimmäisen tarkasti Voorandin kommervenkkejä seuraava basisti.
Lauantain iltapäiväkonsertti suuntasi aluksi etelään Joakim Berghäll Trialityn voimin, siihen ainoaan maanosaan jossa ei ole yhtään valtiota. Jäätä sen sijaan on, ja toivottavasti mahdollisimman pitkään, sillä pahimmassa tapauksessa ihmiskunta on kusessa. Ensiesityksensä saanut teos oli suoraa jatkoa Berghällin, Kari Ikosen ja Kalle Kaliman vaikuttavalle, jo levyllä ilmestyneelle Arctic-sarjalle. Berghällin baritonisaksofoni ja ”kenttä-äänitteet”, Ikosen moog ja piano sekä Kaliman kitara ja kitarabasso rakensivat yhdessä jännitteisen tauottoman kokonaisuuden. Napa-alueella kun ollaan, yksi keskeinen elementti on aina hiljaisuus. Musiikissa siitä lähdettiin tai sitä kohti suunnattiin. Rankempia, myrskyisiä jaksoja oli myös, ja jäälauttojen väkivaltaisia repeämisiä (ehkä). Kaliman avantgardistinen kitara ei helpottavia koukkuja tai melodioita tarinnut, mutta vastineeksi Berghäll sentään annosteli rauhoittavia pitkiä linjojaan. Ikosen usein preparoitu piano ja kireät moog-soundit pistivät homman jännäksi, ja tietysti samplet, luupit ja härpäkkeet olivat hallitusti trion kokokuvassa mukana. Dramaattinen kokonaisuus nousuineen ja laskuineen jätti jännityksen valtaan: miten käy etelämantereen valtavan jäämassan, millainen on ihmiskunnan tulevaisuus?
Jännitys tai ainakin jännittävyys säilyi myös koko Jaimie Branchin Fly or Die -yhtyeen keikan ajan, ryhmä todellakin pysyi lennossa. Rumpali Chad Taylorin kuuluttaja Markku Salo esitteli Ed Blackwellin polyrytmisen tyylin parhaaksi jatkajaksi. Katetta näille sanoille saatiin koko keikan mitan, Taylor oli yhtyeen väsymätön dynamo. Erinomaisen kiinnostava yhtye oli muutoinkin. Sellisti Marika Hughes oli avainhahmo hänkin, harrasti paljon näppäilysoittoa ja hyvää yhteiskudontaa basisti Jason Ajemianin kanssa. Kaksikko lähti usein jazzin puolelta seikkailemaan nykyklasarin atonaalisiin sfääreihin. Branch itse käytti trumpetissaan ison luokan efektointia, superkaiku ja kova volyymi nostivat soittimen kaiken päälle, eikä soitin silloin kuulostanut omalta itseltään vaan turbosoundien midiohjauslaitteelta. Ajoittainen puhdas akustinen sointi olikin sitten omissa jaksoissaan virkistävä ja tehokas. Branchin ryhmä harrasti paljon kohdennuksia eri soittajiin, yksilöihin tai pienryhmiin. Trumpetti soi aluksi katkelmallisesti silloin tällöin, ja muun ajan Branch huojui ja heilui musiikin tahtiin, useimmiten selkä katsomoon päin. Aluksi jopa tuntui ettei häntä kiinnostanut lainkaan ottaa kontaktia yleisöön, mutta pikku hiljaa tilanne muuttui, Branch lämpeni selkeästi ja lopussa jopa laulatti yleisöä (biisin koko teksti kuului silloin ”Love song for assholes and clowns”). Branchin musisointi rakentui melko paljon erilaisen efektisoiton varaan, oli törinää ja pörinää ja nopeata ylärekisterisahausta, mutta lopulta mukana oli aivan riittävästi myös temaattista eteenpäin menoa, isoa muotoa ja yhtyetasolla sitten silkalla kaiken runsaudella pökerryttämistä.
Iltapäiväkonsertti oli oikein hyvä, ja illalla musiikin juhla sai huipennuksensa. Olavi Louhivuoren Superposition! on loistava bändi ja sai Keravan yleisöltä ehkä festarin kuumimman reaktion. Linda Fredrikssonin soitto johti kylmään väreilyyn heti alussa roiman baritonifree-soolon aikana, ja toisen kerran karvat nousivat pystyyn hitaan biisin alttosoundin ansiosta. Aivan mestarillista, vahvasti tunteisiin menevää improvisointia, ja erityistä Fredrikssonissa on se miten vahvasti hän osallistuu yhtyeen rytmisoittoon. Aivan kuin se ei olisi jo tarpeeksi vahvaa muutenkin, basisti Mikael Saastoisen kreisi ote bassoon on omaa lajiaan ja Olavi Louhivuoren musiikillinen kypsyys kiistaton. Adele Sauros on oiva pari Fredrikssonille, tyypiltään aivan erilainen, maltillinen ja soolojaan hitaasti kuumaksi kypsyttelevä soittaja. Jotenkin tämä bändi ei vain minun korvissani osaa tehdä mitään väärin. Kokonaisuus on tajuttoman rikas, ja erityisen sopiva freehymneineen juuri Keravalle, jossa jazzin ”spiritualiteetti” on aina ollut kunniassa. En tiedä missä ja miten Louhivuorella on välähtänyt, mutta tämä erilaisten persoonallisuuksien ryhmä on aivan loistava osoitus siitä miten kemiat voivat odottamatta loksahtaa kohdilleen.
Erinomainen pari Louhivuoren yhtyeelle oli toinen rumpalin johtama ryhmä. Ensi vuonna kahdeksankymppisiään viettävällä Louis Moholo-Mohololla on kasassa itseään selkeästi nuoremmista brittisoittajista koottu ryhmä. Eteläafrikkalaislähtöisen Moholon kotimainen verrokki on Edward Vesala, eli vaikka muilla oli kuinka selkeitä teemoja ja kuvioita meneillään, Moholo liikkui aina vapaan räpistelyn ja kolistelun eli rytmejä abstrahoivan rubatosoiton kautta. Vesalan tiukka bändidominanssi sentään puuttui. Hieno pianisti Alexander Hawkins liikkui saumattomasti jazzin, nykymusiikin (tai vaikkapa Cecil Taylorin tyylisen atonaalisen ”jazzin”) ja afrikkalaisten etnisten teemojen ja sitä kautta toisteisten hakkaavien riffien välillä. Vakuuttavan virtuositeetin pohjalta syntyi vaikutelma muusikosta, joka pystyy soittamaan ihan mitä tahansa keksittyä ja keksimätöntä genreä. Saksofonisti Jason Yarde oli kahdella soittimellaan supervahva, raudanluja ansatsi pisti sekä tenorin että sopraanon hehkumaan. Basisti John Edwardsin animaalinen ote bassoon oli jälleen täydellisen aseistariisuva. Olisikohan itse asiassa niin, että bändin sielu asuikin Edwardsin hillittömässä bassossa? Omat hymninsä oli tälläkin bändillä, ja reteätä laulunhoilotusta porukalla (etenkin Edwards kunnostautui), tuolloin tällöin keskinäistä huutelua ja yllytystä, lavalla oli menossa ihan kunnon bileet.
Sunnuntaipäivän ilmaiskonsertti siirtyi sateen takia Aurinkomäeltä Kerava-saliin, mutta tähän manööveriin on Keravalla jo hyvinkin totuttu. Olisipa ollut mainio kahden bändin bändin satsi leppoisaan ulkoilmakonserttiin, mutta menihän se näinkin.
Noin alle kaksikymppisten nuorten yhtye Milky Way Moses avasi konsertin. Nimi oli paitsi bändin rumpalilta, Mooses Kuloniemeltä, myös Tasavallan Presidentti -yhtyeeltä, ja musiikki suomiprogen nerojen Jukka Tolosen ja Pekka Pohjolan lapasista. Kuultiin siis toinen toistaan hienompia sävellyksiä, ja aivan kuten tilaisuuden kuuluttanut festivaalimanageri Mauno Kahranaho totesi, harjoituskämpällä on varmasti vierähtänyt aikaa. Säväyksen yhtyeessä teki myös soittimien vaihtaminen kesken keikan, tällä kappaleiden vaikeustasolla nimittäin. Esimerkiksi pianisti Kalle Kontio selvisi hienosti yhden biisin basso-osuudestaan (Tolosen Ramblin’), ja Alfred Paavola vasta multi olikin, kävi pääsoittimensa basson ohella pianoduetoimassa Kontion kanssa ja päryytteli menemään kitaralla ykköskitaristi Juho Wainion kaverina samaisen Ramblin’-biisin verran. Tosin on todettava että tuo kahden kitaran koitos olikin sitten soitannollisesti setin sekavin pläjäys. Muutoin Milky Way Moses selvisi vaativasta urakastaan kunnialla, sillä se nyt aavistuksen kateissa ollut rentous tulee vain kokemuksen myötä. Yksi asia tosin erotti yhtyeen alkuperäisestä 70-luvun progesta, nimittäin voimarumpalin puute. Mooses Kuloniemi soitti tarkasti ja hyvin jäsentäen, mutta kun tässä musassa rumpalin pitäisi myös lyödä kovaa, energisoida koko bändiä. Sekä Tolosella että Pohjolalla oli aina rumpali, jolla oli taidon lisäksi väkivahva ote soittimeensa. Mallia tästä voi edelleen käydä katsomassa esimerkiksi Vesa Aaltosen keikoilla, että sinne hopi hopi kaikki nuoret progeintoilijat, kun vielä ehtii.
Kerava Jazz 2019 päättyi afrosäveliin, asialla Afrojazz Quintet vieraansa Ismaila Sanén kera. Valitettavasti aikatauluni pakottivat kotimatkalle jo yhtyeen setin alkuvaiheissa. Rauhallisen startin jälkeen ryhmä alkoi kiihdyttelemään, ja se lupasi melkoista rytmihurmosta loppua kohden. Lauluvoimaansa ryhmä ei vielä ehtinyt esitellä, mutta Sané väläytteli jo perkussiotaitojaan. Kohottavinta ensimmäisissä biiseissä oli kuitenkin Antero Prihan trumpetilla taritsema teräksisen tiukka sooloilu.
Palataan soolojen jälkeen alun teemaan, ja samalla mainostetaan vähän, sillä kuulijoita festareille mahtuu kyllä reilusti lisää. Kerava on Tampere Jazz Happeningin ohella SE festivaali Suomessa, festivaali joka pitää kiinni kerran valitusta ja hyväksi havaitusta taiteellisesta linjastaan. Vielä Tamperettakin tiukemmin Kerava keskittyy vahvuuksiinsa, täällä ei juuri rönsyillä yleisömenestysten toivossa, vaan jatketaan tiukasti pääosin uuden ja kokeellisen(kin) musiikin asialla.
