Miekkaniemen lukuisien loistokeikkojen joukossa Sole Azul karautti kirkkaasti A1-kategoriaan.
Argentiinalaisperäisen tangon asettuminen kaukaiseen pohjoiseen maahan ja muuntuminen ihan omanlaisekeseen on kiinnostava luku eurooppalaisen kevyen musiikin historiassa. Ja nyt se tapahtuu toistamiseen, uudelta pohjalta, uutena ja tietoisena varkautena.
Mitäs menivät konnat ja kehvelit viemään haitaristi Harri Kuusijärven soittovehkeet argentiinalaisen Azulin kaupungin liepeillä. Totaalimasennuksesta toivuttuaan Kuusijärvi kosti ainoalla osaamallaan tavalla, pölli mokomilta tangon ja teki siitä oman hurmaavan versionsa. Enempää en kerro taustoista, sillä Sole Azulin keikalla saatatte hyvinkin kuulla tarinan täyden version, kuten myös sen miten yhtyeen synty liittyy Pellon kuntaan.
Nyt ollaan tässä: Kuusijärvi on säveltänyt uutta musiikkia sekä kasannut yhtyeen saksofonisti Pauli Lyytisen ja basisti Eero Tikkasen kanssa, ja levy Quasi tango on juuri ilmestynyt.
Kuusijärvi itse ei ole muusikkona leimautunut tiukasti mihinkään tiettyyn genreen, mutta kun bändissä ovat jazzmuusikot Tikkanen ja Lyytinen, oli varmuudella tiedossa syrjähyppyjä ja irtoamisia tangon kahleista.
Yhtä Tikkasta lukuun ottamatta yhtyeen omat sävellykset olivat Kuusijärven käsialaa, ja syntyneet alunperin Jaakko ”Vääräraha” Laitisen teksteihin, vaikka nyt tyystin laulutta kuultiinkin. Hienoja biisejä, joista enemmän, kunhan saadaan ensin kehuttua bändille täydellisesti sopivat lainabiisit, Ville Vokkolaisen hillitön Umay? ja Unto Monosen Lapin tango. Monos-tulkinta tuli encorena, ja se olikin ihana versio, koska se sekä kunnioitti alkuperäistä melodiaa että oli täyttä Sole Azulia huojuvine saksofoneineen. ”Ensimmäinen tango mitä on ikinä tehty, ainakin minulle”, väitti Kuusijärvi pokkana.
Mutta mennäänpä kuitenkin järjestyksessä. Ensin soi Hetkinen, kun konsertin aloitti yksinään Kuusijärven herkkä harmonikka, kuin tunnelmaa hakien. Alaovella-kappaleen myötä Tikkasen kontrabasso liittyi saumattomasti mukaan, tarttui kiinni poljentoon, ja lopulta myös Pauli Lyytisen rososointinen, elämää nähnyt saksofoni uskalsi parketille. Sole Azulin maaginen soundi alkoi imeytyä Laitisen kauppahuoneen paljon nähneisiin seiniin.
On haaveet haaveita -kappaleessa Lyytisen nätti, pehmeä ja ilmava fonisoundi vei jonnekin 50-luvun tanssilavan laidalle. Siellä fonistille oli todennäköisesti tarjoiltu väliajalla hieman kossua halkopinon takana, ja ansatsissa alkoi olla sen mukaisesti huojuvaa väljyyttä.
Tikkasen Ne muut -valssissa Lyytinen edelleen värisytti ja väpisytti foniaan, paisutteli ja uhitteli. Illan viimeinen valssi varmaankin tämä, tanssijat oli helppo nähdä laahaamassa ja raahaamassa jalkojaan nuutuneen orkan edessä.
Vastapainoksi Vokkolaisen Umay? oli villi esitys. Nyt halkopinon takana olivat käyneet muutkin, ja kuultiin illan juopunein tango, räpellys kävi ankaraksi. Haitari ja ujeltava saksofoni taistelivat unisonossa, ja Lyytinen hyökkäili aika rajustikin kohti free jazzia, mutta Tikkanen sai sentään pidettyä yhteyden tangopoljentoon.
Sitten jo sukellettiinkin Azulin iltapäivään… niin, se varkaus… Synkkiä, synkkiä olivat tunnelmat tapahtuneen jälkeen, ja nyt maiset murheet ovat sitten ikuistuneet sävelteokseenkin. Matalimmassa rekisterissään pysytelleen, jousella soitetun basson ja jähmeän haitarin yhteispeli oli äärimmäisen ankeuttavaa. Saksofonin yksinäinen välisoitto yritti pinnistää ylös alhosta, ja hetken tuntui että valo saattaisi käydä kaikesta huolimatta pilkottamaan. Vaan ei, haitari-basso-duo palasi takaisin pohjalle: ei tämä soittamalla selkiä, tarvitaan aikaa, terapiaa, viinaa, lohtusuklaata, kansallispuistovaelluksia, kissavideoita, mitä tahansa. Tarvitaan kosto!
Koska pasahtaa hekumoi Tikkasen pitkällä ja tekniikoiltaan kokeelliseksi äityneellä soolobassojohdannolla ennen tangoon syöksymistä. Lyytisen nostalginen tanssilavasoundi johti tällä kertaa kollektiivisen improvälikkeeseen, niin että kokonaisuutena kuultiin illan vapaamuotoisin ja vaihtelevin teos, ja loppupuolella lähestyttiin jo Piazzollan hakkaavaa svengiä.
Mielen laulu oli setin hittibiisi, kerrasta takertuva kaihomielinen opus. Jostain kummasta pälkähti päähän kuvitelma lopunaikojen David Bowiesta tätä laulamassa. Saksofoni soi melodisena, tunteikkaana koko ajan, tunnelma säilyi ehjänä.
Tunnelmallisessa Sole tangossa Kuusijärvi aloitti soolonsakin kaunopuheisesti, mutta yltyi lopulta ulosmittaamaan kaiken mahdollisen vikkelyytensä Lyytisen tuutatessa taustalla komppisaksofonia. Sen jälkeen Lyytinen palkittiin omalla säestyksettömällä soololla, josta vielä yhdessä ehdittiin hetkeksi tangon hurmioon.
Viitasaaren avoin yleisö eli Sole Azulin seikkailuissa mukana koko keikan ajan, ja Miekkaniemen akustiikka helli bändiä niin, ettei minkäänlaista vahvistusta tarvittu. Miljöön ja musiikin kohtaaminen oli kutkuttava: Miekkanimessä uusi kohtaa vanhan ihan konkreettisesti, ja sama perinteen pohjalta eteenpäin ja johonkin ihan omaan kurottava henki leimaa Harri Kuusijärven ja kumppanien musiikkia.
Palataan vielä Monos-lainaan. Näinhän se menee: ”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton”. Outo taika, kaunis ja vertaamaton: siinäpä täydellinen tiivistys Sole Azul -yhtyeestä!
Sole Azul, Miekkaniemi, Viitasaari 31.1.2019
Harri Kuusijärvi – harmonikka
Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni
Eero Tikkanen – kontrabasso
