Edellisenä iltana Max de Aloe Baltic Trio oli esiintynyt Turussa loppuunmyydyssä Sibelius-Museon konsertissa. Jyväskylässä meitä kuulijoita ei ollut kuin kourallinen. Suurin syypää oli varmasti talvimyrsky, joka ei houkutellut ulos kaupunkilaisia, ja myös allekirjoittaneella oli pitemmästä matkasta melkoisen kurja körötellä liukkailla kohti Jyväskylää. Saattoipa joku lämpöisessä kodissaan ajatella, että mieluummin henki kuin taide-elämys.
Elämyksiä Popparissa olisi kyllä ollut tarjolla. Kromaattinen huuliharppu on harvinainen soitin jazzissa(kin). Toots Thielemansin kaikki tuntevat, ja sitten oli joku, jonka nimeä en nyt muista, ja sitten en muistakaan enää muita. Tootsia en koskaan nähnyt keikalla, joten Max de Aloe saattaa hyvinkin olla ensimmäinen kromaattisen jazzharpun livekokemukseni.
Kauniistihan se soi, ja De Aloen, kitaristi Niklas Winterin ja basisti Jesper Bodilsenin musiikissa juuri kauneudentavoittelu on keskeinen esteettinen prinsiippi. Trion yhteisissä osuuksissa oli kosolti herkyyttä ja haurautta, ja silloin kun mentiin musiikin lähteissä 500 vuoden taakse, oli jotakin vielä enemmän, sellaista selittämätöntä ajan lepatusta ja ehkä vähän mystiikkaakin.
Vastikään omaperäisen ja erinomaisen levyn julkaisseen trio dynamiikka oli keikalla ihanteellisen tasa-arvoinen. Winterin kuulassointinen, paljas jazzkitara ja De Aloen sensuelli harppu loivat yhdessä ainutlaatuista soundia. Bodilsen tuli konsertissa levyä vahvemmin esiin. Ei ole ollenkaan tavallista, että basso on solistina täysin samalla viivalla totunnaisten eturivin soittimien kanssa. Nyt Bodilsenilla oli sooloja liki joka kappaleessa siinä missä muillakin, ja se olikin suuri nautinto se. Basistin intensiivinen ja melodisia herkkuja tarjoillut improvisointi oli kuin ryhmän kivijalka.
Tasa-arvoisuus oli tärkeintä, mutta merkittävää oli myös se miten yhtyeen muoto ja valokeilan kohdistus vaihteli koko ajan: trio olitiin silloin kun De Aloe soitti teemaa tai improvisoi, duo silloin kun Winter soitti sooloa (silloin De Aloe yleensä vaikeni) ja hetkittäin mentiin eteenpäin vain yhden soittimen voimin, tätä harrasti eniten juuri Bodilsen.
Klubiympäristössä on aina pieniä satunnaisia häiriötekijöitä, joten samaan täydellisen keskittyneeseen tunnelmaan kuin levyä kuunnellessa ei tietenkään ollut mahdollista päästä. Trion hienovarainen kamarimusiikillinen lähestymistapa kantoi kuitenkin vaivatta mukanaan läpi illan. Ja kas kummaa, kotimatkalle lähdettäessä tuulet olivat tyyntyneet, tiet sulaneet. Oli taas kerran voittajan olo, kuten niin usein Popparista poistuessa.
Projektin taustoista enemmän Suomijazz.comin levyarviossa
