Espoon April Jazzin takana on yksi mies, musiikin väsymätön moniottelija Martti ”Mape” Lappalainen. Hän on tullut tehneeksi jo useammankin elämäntyön, sillä myös Espoo Big Band ja pop/jazzopisto Ebeli ovat hänen lapsiaan. Ebelin johtamisen Lappalainen on jo jättänyt Mirja Mäkelälle, mutta työ jatkuu edelleen big bandin parissa sekä April Jazzin taiteellisena johtajana.
Lappalaisen valinnoilla rakentuu tätä nykyä Suomen suurin sisäjazzfestivaali. Tosin itse jazzille on käynyt samoin kuin muillakin isoilla festareilla, se perusjuttu on joutunut väistymään ja suurimmat yleisömäärät kerätään muiden musiikinlajien tähdillä. Tärkeintä kuitenkin on, että April Jazzissa laatu on säilynyt korkealla ja rimanalituksilta on vältytty. Näin April kilpailee Suomen laadukkaimman jazzpohjaisen tapahtuman tittelistä Tampere Jazz Happeningin kanssa, toki aivan erilaisella profiililla.
April Jazzin vahvuuksiin kuuluu tapahtuman keskittäminen Espoon kulttuurikeskukseen. Kahta Sellosalin konserttia lukuun ottamatta kaikki tapahtui kulttuurikeskuksen mainioissa saleissa (iso Tapiola-sali vetää noin 700 henkeä, kun Louhisaliin mahtuu kolmisensataa kuulijaa) ja aivan niiden viereen nousseessa teltassa. Muusikoiden ja kauempaa tulleiden festivaalivieraiden kannalta kätevää on myös majoituksen löytyminen parin minuutin kävelymatkan päästä.
Niille kauempaa tuleville jazzturisteille ongelmia aiheuttaa genren esiintyjien hajasijoittelu pitkin viisipäiväistä tapahtumaa. Lähtöpäätös saattaa jäädä tekemättä, jos kiinnostuksen kohteista yksi esiintyy keskiviikkona, yksi perjantaina ja viimeinen sunnuntaina. Musiikinlajikohtainen keskittäminen, tiiviin jazzytimen luominen, olisi toimivampi ratkaisu puhtaasti jazzdiggarin kannalta katsottuna.
Festivaalin rakenteessa ihmetyttää myös teltan ja konserttisalien aikataulujen päällekkäisyys. Keskellä viikkoa asialle on vaikea tehdä suuria, mutta lauantaipäivänä luulisi olevan mahdollista sovittaa kulttuurikeskuksen kolme tapahtumaa sujuvasti lomittain.
Kaikesta muiden musiikinlajien edustajien mielenkiintoisuudesta ja laadukkuudesta huolimatta April Jazzin toivoisi hitusen vahvistavan jazzin osuutta. Täydellistyäkseen festivaali huutaa jazzin isoja kansainvälisiä nimiä. Kotimaisella puolella jatkossa sopii odottaa nykyistä suurempaa vaihtuvuutta. Espoon omat kasvatit ovat olleet festivaalin vakiovieraita jo pitkään, ja jatkuessaan tästä käytännöstä uhkaa syntyä tapahtumaa jähmettävä kiviriippa.
Espoon kokonaisuus oli kuitenkin jälleen melkoisen komea. April Jazz on tasokas rytmimusiikkien rajoja ylittävä tapahtuma, linjakkuudessaan esimerkiksi Pori Jazzia vahvempi ja Helsingin Juhlaviikkojen Huvilankin haastava.
Täysi Tapiolasali eli mukana Ana Mouran kiihkeän fadon pauloissa. Konsertti oli hyvä, Mouran tumma, syvä, voimakas ääni liekehti tunteikkaasti. Tällä hetkellä Moura satsaa perinteiseen fadoon, ja taustayhtye oli sitä mukaa lopulta hieman yksitotinen: heleä portugalilainen kitara oli koko ajan pääosassa, akustinen kitara ja akustinen bassokitara tyytyivät komppaavaan rooliin yhtä bassosooloa lukuun ottamatta.
Perinteinen fado perustaa vanhoihin melodioihin, joihin tosin on lupa tehdä uusia tekstejä. Kevyet laulelot olivat nyt tosi kevyitä, ja paatoslauluissa oli kohtalokkuutta yllin kyllin. Setin loppupuolen kaksi hidasta laulua olivat täynnä elämäntuskaista ilmaisuvoimaa, ne Moura tulkitsi loisteliaasti.
Mieluusti Ana Mouraa kuulisi myös hieman modernimman ohjelmiston parissa. Rolling Stones -kappaleen No expectations (Tim Riesin ohjailemasta Rolling Stones cover-projektista) Moura teki jo enemmän soveltaen, päästäen hieman irti konventioista. Kuten minkä tahansa musiikinlajin, fadon hengissä pysyminen vaatii modernin ja perinteisen kohtaamista. Perinne pitää toki ensin ottaa haltuun, ja siinä Moura on onnistunut, täyden Tapiolasalin nouseminen seisaalleen suosiota osoittamaan olkoon siitä todisteena.
Garland Jeffreysin esiintymistä April Jazz mainosti teemalla Blues Night. Mainos on mainos, Jeffreys veti tyynesti sitä ominta tyyliään, joka on juureva sekoitus mm. soulia, reggaeta ja rockia punkkiin asti. Vaikkapa varhainen Rolling Stones, The Clash ja Jeffreysin vanha kaveri Lou Reed olivat rockin puolella tyylillisinä suuntimina. Yksi valtajuonne on reggae, joka oli nytkin useammassa kappaleessa tukijalkana. Keskivaiheilla Jeffreys esitti kaksistaan kitaristin kanssa kolme biisiä, ja silloin saatiin pieni ripaus sitä bluesiakin. Ylimääräisissä Jeffreys laulatti yleisöä mm. Hail hail rock’n’rollin tahtiin. Vaikka pikkusali oli vain puolillaan, tunnelma kohosi hyväksi ja Jeffreys palkittiin kahdella encorella.
Moura ja Jeffreys jäivät kuitenkin vielä reilusti jälkeen Salif Keitan aiheuttamista reaktioista. Pari viisua Keita jaksoi katsella täpötäyden Tapiolasalin penkeillä istuvia, ennen kuin komensi kaikki ylös ja nauttimaan musiikista myös liikkumalla. Loppuhuipennukseen Malin suuri poika houkutteli yleisöä lavalle tanssimaan, niin paljon kuin suinkin mahtui. Meno oli melkoisen muikea.
Siinä missä hyvässä jazzissa on yleensä kehittelyä ja draaman kaarta, afro ainakin Salif Keitan tapaan kulkee kuin juna eteenpäin, ympärille ei vilkuilla. Kaikki merkittävä esitellään ensimmäisen puolen minuutin aikana, loppu on sitä samaa. Toisteisuudella ja pitkillä jatkumoilla haetaan tietysti hypnoottista tehoa, halutaan antaa kuulijalle ja kokijalle mahdollisuus tanssin hurmokseen tai peräti loveen lankeamiseen. Encore oli tervetullut muistutus myös muunlaisista mahdollisuuksista, kun Keita näytti herkempää puoltaan vetämällä yksin koransa säestyksellä ja kolmestaan taustalaulajajiensa kanssa, tällä kertaa kitaralla lauleloa säestäen.
Keitan yhtye ei häikäissyt yksilöllisillä taidoilla. Soolospotteja oli liki kaikilla, mutta veret seisauttavaa virtuoosia yhtyeessä ei ollut. Kora-miehen seläntakanasoitot ja muut temput olivat lipsahtaa nolon puolelle, kun substanssia ei niihin löytynyt millään. Yksilöiden sijasta juhli kollektiivisuus, sillä kaikesta huolimatta bändi toimi erittäin hyvin. Tanssiin koukuttavan junttapaaluafron yhtye hallitsi suvereenisti.
Marilyn Mazurin monikansallinen yhtye yhdisteli konsertissaan tarkemmin määrittelemätöntä etnohenkeä kuulaan skandinaavisiin kaunomaalailuihin. Hieno englantilaispianisti John Taylor oli yhtyeen kivijalka, ja finessit sääteli kuulasääninen, huipputaitava laulaja Josefine Cronholm.
Mazurin lyömäsoitinarsenaali oli valtava, ja sen läpikäynti tuntui syövän keskittymistä, oli niin kiire ottaa kaikki irti lyömien sointimahdollisuuksista. Niinpä syöksyminen selkeään, ryskivään jazzkomppiin oli aina kovasti tervetullutta silloin kun sinne asti päästiin.
Toki myös monet maalailut olivat vahvoja. Parhaiten jäi mieleen yksi illan duovirityksistä: Cronholm tarvitsi vain Mazurin sormipianon säestyksekseen täydelliseen lyyriseen tuokioon.
Celestial Circlen vakibasisti Anders Jormin oli satuttanut kätensä, eikä päässyt Espooseen. Tuuraajaksi saatu Klaus Hovman selvisi urakastaan kaikella kunnialla. Monesti nämä tuuraukset tuovat lisäjännitettä, sekä tuuraajalle että yhtyeelle, joten lopputulos ei välttämättä ollenkaan kärsi.
Andy Emlerin Megaoctetin musiikissa pureskeltavaa oli vielä paljon enemmän. Kokonaisuus oli huikea yhdistelmä Emlerin säveltäjännäkemystä ja yksilöiden solistista osaamista. Kaikki saivat oman soolotilansa, ja toteutui se mikä jazzissa on hienointa: yksilöt juhlivat mutta samalla kollektiivia huipulle nostaen.
Nykyjazzin parhaat isot orkesterit tuntuvat tulevan Ranskasta (ja Italiasta). Aiemmin Charles Gil on tuottanut Suomeen upeat isot bändit Marmite Infernal ja Grand Lousadzak. Emlerin juttu on samaa korkeata tasoa, aivan upea yhdeksänmiehinen orkesteri.
Piano, basso, rummut, lyömäsoittimet, viisi puhaltajaa olivat Emlerin koneisto. Rumpali Eric Echampard ja basisti Claude Tchamitchian pitivät homman kasassa. Heidän selväjärkistä loistavuuttaan tarvittiin, sillä muut olivat enemmän tai vähemmän seinähulluja.
Vuorollaan kukin puhaltaja antoi näyttöä käsittämättömästä osaamisesta yhdistettynä M.A. Nummismaisiin hillittömyyksiin. Virtuoosiräjähdyksissä oli kuitenkin tällä kertaa myös sisältöä, kaikki palveli Emlerin kokonaisteosta. Saavutettiin festivaalin huippuhetket teemalla The crazy world of Andy Emler.
Kaistapäisin kaikista oli trumpetisti ja ennen kaikkea äänitaiteilija Médéric Collignon, joka tarjoili laulua, beatboksausta ja avantgardistista ääni-iloittelua vain-koiran-kuultavista ylä-äänistä mataliin bassoihin. Collignonissa hieman häiritsi kaikkien mahdollisten temppujen lataaminen samaan sooloon. Tiukemmalla kontrollilla joka kappaleeseen olisi saanut omaa karaktääriä ja samalla lopulta enemmän tehoa.
Minulle Emlerin yhtye oli se Aprilin esiintyjä, jonka mieluusti kuuntelisi uudestaankin. Yhtye kelpaisi hyvin kaikille Suomen kymmenille jazzfestivaaleille todistamaan miten riemullista nykyjazz voikaan olla. Emler on löytänyt jazzin viisastenkiven, luonut musiikkia joka on yhtä aikaa älykästä ja tunteisiin vetoavaa, kompleksia ja svengaavaa.
April Jazz 22.-26.4.2009
