Pori Jazz 2007 piti sisällään paljonkin mielenkiintoista, etenkin Ultra Music -osuudessaan. Ultra jäi valitettavasti väliin, ja muutenkin Suomijazz.com ehti haistelemaan Porin tunnelmia vain viimeisen päivän puistokonsertin verran.
Keli suosi sunnuntai-piknikkaajia, ja iloisesti genrerajojen yli poukkoilleen musiikin soljuntaa voitiin seurata sangen rennon tunnelman vallitessa. Soul, jazz-rock ja groovejazz yrittivät, mutta reggae vei tällä kertaa voiton. Ziggy Marleyn energinen ja elämäniloinen konsertti oli reggaen ystäville vuoden kohokohta.
Sunnuntain piknik-konsertin avannut Huba osoitti, että suomisoulin uusin kierros on nostamassa laatutasoa taas monta pykälää. Ison orkesterin veto oli ok, ja vähän enemmänkin.
Aloittajan paikka ei ole kiitollinen, sillä monet jättivät tulonsa myöhempään. Huba sopi kuitenkin erinomaisesti rennon sunnuntaikonsertin avaajaksi. Toisaalta bändi sopii vieläkin paremmin sopivan kokoiselle klubille, jossa koko yleisö on mahdollisuus ottaa haltuun ja viedä hikiseen hurmioon.
Huba pisti pakettinsa kasaan erinomainen soittajiston ynnä huolellisen ja silti irtonaisesti svengaavan toteutuksen voimin, ja myös laulupuoli oli suomalaiseksi soul-orkesteriksi hyvin hallussa.
Blood, Sweat & Tears ei innostanut. Soittajista paistoi kyllä mieletön rutiini, takana on tuhansia keikkoja ja se kuuluu kaikessa, sekä hyvässä että pahassa. Aina joskus rutiini kääntyy itseään vastaan, ja BST:n tapauksessa näin on käynyt. Keikassa ei ollut kohokohtia, ei suvantoja ja kiihdytyksiä, vaan tasaista, hyvin varmaa perussuorittamista.
Laulaja Thomas Connors oli sen verran tylsä, että instrumentaalit maistuivat laulukappaleita makeammilta. Vinkukitara oli alussa tyrkyllä päärooliin, mutta myöhemmin meno tasaantui torviriffeistä voimansa imeväksi bluessävytteiseksi jazzrockiksi.
Sunnuntaikonsertin varsinaisesta jazzosuudesta vastasi duo John Scofield, kitara, ja John Medeski, piano ja urut. The Johns ei pahemmin kontaktia yleisöönsä ottanut, ainuttakaan spiikkiä ei kuultu ennen lopetusta, ja myös musiikista jäi se vaikutelma että Johnit soittivat vain toisilleen.
Aloitus oli jähmeä, ja vasta keskivaiheen boogie vapautti muusikot irrotteluun. Sitä seuraava pitkä groovailu oli keikan parasta antia. Medeski etsi ajoittain kovasti erikoisia ja silti toimivia soundeja hammondistaan, ja myös Scofield luopui yllättävän hanakasti perussoundeistaan, ja hyödynsi varovasti jopa looppeja. Sen sijaan turhanaikaista oli Scofieldin slide-kitarointi muutamassa kappaleessa, putkityöskentely oli jäykkää ja kulmikasta.
Scofieldiä ei sinänsä pidetäkään minään virtuoosina. Paikka johtavien jazzkitaristien joukossa tulee muilla kuin teknisillä ansioilla, musikaalisuudella, kokonaisnäkemyksellä. Tämä duo ei kuitenkaan kuulu uran parhaisiin ideoihin. Tai paremminkin, paikka ei ollut oikea: jättilava ja jättialue olivat väärää kaliiberia intiimille duolle.
Jos jäi sunnuntain konsertin jazzosuus lopulta vaisuksi, reggaeosuus pelasti koko konsertin. Ziggy Marley oli päivän kiistaton kuningas. Tämä ”rakkauden lähettiläs” otti lämpimän otteen yleisöstä. Harvoin jos koskaan olen nähnyt konsertissa ympärilläni näin paljon silminnähden onnellisia ihmisiä.
Ziggy teki ystävänsä onnellisiksi paitsi loistavalla bändillä, myös aikamoisen onnistuneella settilistalla. Omien kappaleidensa joukkoon hän oli valinnut isä-Bobin musiikkia, jota orkesteri tulkitsi intoutuneesti ja voimalla.
Ziggyn ja Bobin lauluäänet ovat luontaisesti lähellä toisiaan, ja Ziggyllä on nyt myös sellaista auktoriteettia, ettei oikeutta näiden laulujen esittämiseen voi kyseenalaistaa. Ziggy tulee toimeen omillaan, mutta Bobin lauluilla hän luo myös jatkuvuutta, ylläpitää hienoa perintöä.
Marleyn yhtye on todellakin väkivahva ja tehokas, jopa niin, että sen reggae saattaa hetkittäin kuulostaa konemaiselta ja teolliselta. Mutta vain hetkittäin, ja kaiken pelastaa joka tapauksessa Ziggyn valoisa, positiivinen ja yleisöä rakastava persoona.
Ziggyn yhtye oli erinomainen rytmimusiikkivalinta Porilta, kokemus oli samaa sarjaa edellisvuoden Neville Brothersien unohtumattoman keikan kanssa.
Arenan pääkonserteissa kaikkiaan jazzilla oli tänä vuonna melko pieni osa. Laskutavasta tietysti riippuu, mutta itse sain jazzin osuudeksi viisi kuudestatoista esiintyjäryhmästä.
Jazzmusiikkia Porissa kyllä riittää muilla esityspaikoilla useammankin festivaalin tarpeisiin. Luovasta jazziin liittyvästä musiikista kiinnostuneita jopa hellitään, sillä Ultra Music on noussut Charles Gilin panoksen myötä uuteen kukoistukseen.
Silti olisi hyvä muistaa miten olennaisen tärkeitä imagonmäärittäjiä Kirjurinluodon pääkonsertit Porille ovat. Nyt kun puitteet ulkoilmakonserteille on rakennettu kerrassaan loistaviksi, myös festivaalin nimen jälkimmäiselle osalle toivoisi nimenomaan Arenalla enemmän katetta.
Kirjurinluoto Arena 22.7.2007
Huba
Blood, Sweat & Tears
The Johns
Ziggy Marley
