Porissa on tarjolla niin paljon musiikkia, että runsaudenpula on jo helpotus. Kun tietää, ettei kaikkea voi kuitenkaan saada, antaa itselleen helpommin luvan tiukkoihin valintoihin. Suomijazz.comin palstoille valikoituivat festivaalin päätösviikon torstai ja perjantai.
Cab Calloway III and his Cotton Club Show
Raul Midón
Roberta Flack
Neville Brothers
Kirjurinluoto Arena 20.7.2006
Arenan torstainen konsertti oli täysin yhden bändin varassa: viimeisenä esiintynyt Neville Brothers tuli ja räjäytti paikan sileäksi.
Asteikolla 1-10 Neville Brothers -keikka oli siinä 11 ja puoli. Näin vaikka bändissä ei ole yhtään varsinaista virtuoosia. Kahdeksikon yhtyekemia vain on sellaisella tasolla, että sellaista pääsee kokemaan vain muutaman kerran elämässään.
New Orleansin funk on vähäeleisimmilläänkin vaikeata soitettavaa. Rytmeissä on vissi jäämä afrikkalaisesta polyrytmiikasta. Neville-grooven aksentti on niin tunnistettavan neworleansilainen, että muualta tulevien soittajien voisi olla vaikea päästä täysin sisälle yhtyeen mikrorytmiikkaan.
Kaksi lyömäsoittajaa, kaksi kosketinsoittajaa, kaksi kitaristia, basisti ja saksofonisti rakentavat hirmuisesti svengaavan kudoksen. Yhtyeen vahvuuksiin kuuluu sekin että soittajista peräti kuusi osallistuu laulutalkoisiin, vaikuttavimmin tietysti Aaron Neville, tuo kastraattiääninen lihaskimppu.
Nevillet vetäisivät Porissa rennon eleettömän, hyväntuulisen soittokeikan. Mistään showsta on tämän bändin yhteydessä turha puhuakaan, musiikki vie soittajia ja yleisöä ja sen on riitettävä. Hyvältä näyttää myös bändin tulevaisuus, sillä uusia jäseniä yhtyeeseen tulee pikku hiljaa omasta jälkikasvusta. Jos hyvin käy, suoraan alenevassa polvessa periytynyt Neville Brothers soittaa vielä viiden vuosikymmenenkin päästä.
Konsertin muu anti olikin sitten pitkälti yhtä tyhjän kanssa. Avauksena kuultiin hyväntuulista, mutta täysin mitäänsanomatonta viihdejazzshowta Cab Calloway III:n tapaan. Kakkospaikan Raul Midón oli täyte-esiintyjä. Mies ja kitara, pehmeä ääni ja joustavan jouhea ilmiasu sekä laulajana että kitaristina, mutta ei ollenkaan sellaista karismaa, jota tarvittaisiin tuhatpäisen yleisön haltuun ottamiseen.
Roberta Flack puolestaan tuntui menettäneen tyystin äänensä elastisuuden. Edes hitteihinsä Killing me softly ja The first time ever I saw your face Black ei saanut puhallettua läsnäolon tuntua. Taustalla soitti ihan ammattitaitoinen orkesteri, jossa oli mukana hyvinkin pätevä saksofonisti, mutta kokonaisuus kääntyi vahvasti tyhjänpäiväisen soulviihteen puolelle. Ennen kaikkea show oli aivan liian pitkä. Pituus kasvoi siitä että soittajat saivat oman soolo- esittelynsä, ja myös taustalaulajat omat lead-kappaleensa. Aivan turhaan, sillä mitenkään persoonallisia äänenpainoja ei siltäkään puolelta päästy kuulemaan.
Flackin esityksen aikana testailin Arenan alueen rajoja. Kuuntelurinteen kauimmaisiinkiin osiin sai screenin avulla hyvin selvää lavan tapahtumista. Sen sijaan äänen tuuli vei välillä mukanaan, joten taakse kuului epätasaisesti ja katkonaisesti.
Kaikkiaan koin Arenan näin ensikäynnilläni erittäin toimivaksi konserttipaikaksi. Jos oli Stingin keikalla kuulemma ahdasta, torstain konsertissa oma tila löytyi helposti vaikka siinäkin oli hyvin väkeä ja tunnelmaa. Iso tila on antanut myös mahdollisuuden sijoittaa VIP-tilat fiksusti. Kutsuvieraat kuulevat ja näkevät hyvin, mutta voivat myös rauhassa seurustella häiritsemättä muita. Se puoli siis Arenalla on paremmin hallussa kuin juuri missään muualla Suomessa.
Big Satan
Mikko Innanen & Mika Kallio
Ultra Music Nights 20.7.
Neville Brothers piti niin tiukasti otteessaan, että pääsin festivaalin ensimmäiseen Ultra Music -konserttiin vasta kesken illan toista settiä eli Big Satanin esitystä. Oli kuin olisi kirkkoon tullut: Ultran uuden tilan pimeydessä porukka kuunteli keskittyneesti ja lavalta tulvi tauotonta jazz-saarnaa. Kuin Braxton Keravalla ikään, Bernekin tuntui uskovan ”päättymättömään melodiaan”. Vuolas tenori ei kuitenkaan käynyt pitkäveteiseksi, sillä Berne osasi nyansoida ja vaihdella, tarjota väliin helpottavia ja helppojakin melodisia koukkuja.
Erinomaisesti yhteen puhaltaneessa triossa Berneä ja yleisöä innosti etenkin innovatiivinen Marc Ducret, jonka soitossa oli sekä ajatusta että äärimmäisyyksiä. Ja ennen kaikkea hurjankuuloista, rytmiikan rajoja venyttänyttä energiaa.
Jos bändissä olisi ollut vielä yhtä innostava rumpali turhan tasaisesti kolanneen Tom Raineyn sijasta, olisi koettu jo melkoinen myllytys. No, bändin toinen setti myöhemmin samana iltana jäi kokematta, joten ehkäpä silloin energiat kohosivat vielä korkeammalle. Joka tapauksessa Big Satan antoi itsestään vakuuttavan kuvan: mielenkiintoinen, värikäs, ekspressiivinen, mutta silti hallittu kokonaisuus, jossa sekä suvannot että ryöpyt palvelivat komeasti Bernen erehtymättömältä vaikuttanutta musiikillista näkemystä.
Duo Innanen & Kallio soitti sekin Ultrassa erittäin hyvän, tiiviin ja intensiivisen keikan. Kuultiin kumpaisenkin sävellyksiä sekä täysveristä improvisaatiota.
Mikko Innanen on sukupolvensa näkyvimpiä puhallinsoittajia. Hengästyttävän monessa yhtyeessä touhuava Innanen on liikkunut hyvin laajalla alueella täysfreestä ja monikansallisista uuden jazzin yhtyeistä Teddy Rok Sevenin funkjazziin asti. Tässä duossa Innanen pääsi soittamaan harvinaisen rennon tuntuisissa puitteissa. Nyt ei ollut havaittavissa minkäänlaista tiukan puristamisen tuntua, vaan Innasen improvisaatiot soljuivat luontevina ja pakottomina kaikilla kolmella soittimella: sopraano-, altto- ja baritonisaksofonilla. Käyttipä Innanen jälleen hupaisan toimivasti kahta puhallinta yhtä aikaa aivan kuten omassa Innkvisitio-yhtyeessäänkin.
Mika Kallio pääsi nyt erittäin hyvin esille: kunnonkokoinen setti ja lisänä iso arsenaali kaikenmaailman helistimiä, kilistimiä ja kolkuttimia. Kalliolle tyypillinen maalaileva, hento ja hiljainen ote soi vaikuttavana tässä otollisessa tilassa. Kallio ei käytä sämpläystä kuten esimerkiksi Olavi Luohivuori, mutta on helppo kuvitella että sillä tavalla, itsensä kanssa duetoimalla ja kerrostamalla Kalliokin saisi suuria aikaan ihan yksinään.
Ihmeen rikkaan ja monipuolisen setin kaksikko sai aikaiseksi. Freetä, kevyitä impressioita, svengijatkumoita, hopeista kuuta, runouden livesäveltämistä… Lisäsoittajia ei tullut kaivanneeksi missään vaiheessa. Hyvin toisensa tuntevat muusikot tekivät täysimprovisaatio-osuuksistakin viimeistellyn tuntuista ja valmista musiikkia.
Ultran uusi paikka osoittautui erittäin hyväksi kuuntelutilaksi. Se on miljöönä Tampere Jazz Happeningin Telakan tyylinen (eli huokoinen tiiliseinä luo hyvän perusakustiikan), mutta kuulijan kannalta parempi: on enemmän tilaa asettua, eikä baarin toiminnasta aiheudu mitään häiriötä. Ultra toimii siis nyt musiikinrakastajien ehdoilla. Pieni koko saattaa kyllä tuoda omat rajoituksensa ohjelmistoon: 200 ihmiselle ei kovin isopalkkaisia muusikoita todennäköisesti pystytä tuottamaan.
teksti: Pentti Ronkanen
Kanye West
Teddy Rok Seven
Dalindèo
Q-Continuum
Marcelo D2
Nieminen & Litmanen
Pori Jazz 21.7.
Pori Jazz on viime vuosina yrittänyt panostaa entistä enemmän nuorekkaan yleisön houkutteluun. Osa yrityksistä on ollut enemmän, osa vähemmän onnistuneita. Tänä vuonna Kirjurinluodon vetonaulaksi oli hankittu amerikkalaisen mainstream-hiphopin tiedostavimpiin artisteihin lukeutuva Kanye West.
Kirjurinluoto Arenan yleisö oli perjantaina odotetusti nuorta, hyvin nuorta. Harvoinpa sitä 26-vuotias joutuu tuntemaan itsensä keski-ikäiseksi. Nyt joutui. Toisaalta paikalla oli myös tuplasti itseni ikäistä populaa, joista useat olivat ilmeisesti päättäneet saapua Poriin perinteidensä velvoittamina. Kun sitten perjantai sattui sopimaan kaikille, oli peli sitä myöten selvä. Viiniä ja patonkia, kyllä, mutta harmittavan nyrpein naamoin. No, ensi vuonna uudestaan paremmalla onnella.
Tavallaan kuitenkin yhdyn piknik-väen mielipiteisiin tässä asiassa. Kanye West jätti kylmäksi. Tehtäköön selväksi, että olen kyllä jonkinasteinen hiphop-harrastaja ja pidän useita Kanyen levyttämiä juttuja varsin oivaltavina. Livenä artisti vaatimattomine taustajoukkoineen sen sijaan oli luvattoman vaisu. Tähän kun vielä lisätään Kirjurinluodon itkettävän huonosti ”nuorekkaisiin” konsertteihin soveltuvat äänentoisto- ja penkkijärjestelyt, niin ei herra Lännestä paljoa kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Sääli.
Nopea siirtyminen LP41! -klubille oli paikallaan jo kesken Westin setin, olihan jäähyväiskeikkansa heittävä Teddy Rok Seven aseteltu jokseenkin käsittämättömästi illan ensimmäiseksi esiintyjäksi. Sali eli teltta olikin melko tyhjä vielä seitsikon astellessa lavalle. Ennen pitkää tunnelma kuitenkin tiivistyi ja ”vaarallisena funk-yhtyeenä” lavalle kuulutettu bändi sai alati lisääntyvään telttakansaan eloa. Teppo Mäkynen oli oma itsensä eli loistava ja muu bändi komppasi tyylistä tinkimättä. Mainittakoon kyseessä olleen bändipaitojenkin puolesta historiikin omainen ympyrän sulkeutuminen. Eturivin torvisektio musisoi viime syksyn kiertueelta tutussa vihreässä kuosissa, muut neljä taasen ”old-skool” -karismaa omaavissa keltaisissa TR7-paidoissa.
Musiikillisesti bändi ei pettänyt. Mieleen jäivät Around The Clock ja Jukka Eskolan kvintetin levyttämä Duudamdej, mutta myös mainio lainabiisi Time Is Running Out Fast. Jälkimmäiseen sisältyi jännittävä bändiesittely, jossa kullekin muusikolle omistettiin yksi isku Mäkysen humorististen alustusten myötä. Yleisön rytmitajua koetellut katselmus oli piristävä poikkeus normaaleihin välipuheisiin tottuneille. Mutta mahtoiko Timo Lassy saada uuden autonsa?
Varsinainen setti oli siis sitä mitä toivottiinkin – tosin aivan liian vähän. Tunnissa Teddy Rok yhtyeineen ehti vasta lämmetä setin jo loppuessa lyhyeen. Hieman sama kuva tosin jää koko bändin urastakin. Tai ehkä vain hoksasin homman liian myöhään. Mene ja tiedä. Sinänsä lopettamisen syy on ymmärrettävä: ajan ja voimavarojen puute. Nähtäväksi jää millaiseksi Teddy Rok Sevenin rooli suomalaisen jazzin historiankirjoituksessa lopulta muodostuu. Omissa mielikuvissani voisin kuvitella yhtyeen nousevan jonkinlaiseen kulttiasemaan lyhyen, mutta menestyksekkään uransa myötä. Odotan jo innolla pääseväni kehaisemaan jollekin 30 vuotta itseäni nuoremmalle klopille olleeni orkesterin viimeisellä keikalla…
Haikean jäähyväissetin sulatteluun ei aikaa liiemmälti jäänyt. Reippailu Jazzkadun toiseen päähän ja Clube Brasiliin oli vaivalloisuudessaankin tietoinen valinta. Keikalla nimittäin oli Dalindèo. Saapuessani paikalle yhtye oli herkän kuuloisissa fiiliksissä. Vedenneito sai yllättävänkin iäkkään oloisen yleisön nyökyttelemään hyväksyvästi. Itse elin myös tilanteessa mukana, joskin nyökyttelin voimakkaammin vasta kappaleiden Solifer-Lento ja Poseidon lisätessä rytmiin kierroksia. Silloinhan toisaalta vanhempi väki jo tanssi, joten perässä tultiin taas. Moderni klubijazz-klassikko Go Ahead, Float meni innokkaimmilta jo hurmion puolelle. Vähiten syynä moiseen ei tälläkään kertaa ollut Jaska Lukkarisen räjähtävä rumpusoolo.
Ylimääräisillekin bändi kutsuttiin, mutta omaan mieleeni jäi erityisesti trumpetisti/vokalisti Jose Mäenpään tapa esitellä yhtyeen liideri yleisölle: ”Tässä oikealla puolellani on mies, jota ilman tätä musiikkia ei olisi olemassa: Valtteri Pöyhönen”. Kaunista.
Juoksujalkaa takaisin LP41! -telttaan, jossa Q-Continuum olikin jo täydessä vauhdissa. Yleisömääräkin tuntui kasvaneen entisestään ja tunnelma oli kuuma. Yhdellä sanalla homman voisi kuvailla näin: funk. Pidempi selitys ottaisi mukaansa myös soul- ja varsinkin hiphop-vaikutteet, joita viljeltiin erityisesti setin loppua kohden. Tähän vaikuttivat omalta osaltaan lavalla yhdessä ja erikseen pyörähtäneet MC:t, Paleface ja Axl Smith.
Marienhof -projekti ei ole ainakaan toistaiseksi aiheuttanut kohdallani Q-leirin muun tuotannon veroisia värsityksiä, mutta lavalla homma toimi erinomaisesti. Nuoruus oli tällä kertaa valttia ja Smith, Kanye West -maneereineenkin, veti aavistuksen verran tamperelaiskollegaansa pidemmän korren. Klassikot The Message sekä Rapper’s Delight kuultiin kiinnostavina sovituksina ja pidot olivat tuolloin ehkäpä ylimmillään jopa koko illan kontekstiin sijoitettuna. Tuomo Prättälä taitavana kosketin- soittajana sekä uskomattoman sielukkaana vokalistina oli jälleen se kaikkein tärkein myrskyn silmässä operoineista shamaaneista. Ehkäpä Q-Continuum onkin omimmillaan juuri näin – loistavana bilebändinä.
Illan toiseksi viimeinen buukkaus oli jollain tapaa yllättävä. Portugaliksi räppäävä Marcelo D2 ei ainakaan sanomallaan päässyt loistamaan. Tai no, saatoin tietenkin kuulua ainoastaan portugalia taitamattomaan vähemmistöön. Plussaa kaverille lujaa rockanneesta lavakokoonpanosta. Erityisesti yhtyeen basisti ja kitaristi tuntuivat olleen mukana suorastaan metallihenkisellä asenteella. Yhtä kaikki, Marcelon setti oli pitkässä illassa aivan liian mittava ja kielimuuri tuntui erityisesti loppua kohden koko ajan harmittavammalta. Hiljalleen harvenneella yleisöllä tosin tuntui olleen hauskaa ja erikoisiakin samba-koreografioita nähtiin. Ehkäpä elämyksen voisi kuitenkin parhaiten tiivistää vanhaan totuuteen: ”hiphop equals lyrics”.
Nieminen & Litmanen on projektina ilmiö sinänsä. Se, että kaksikko teki Porissa, hieman The Clashin aikoinaan New Yorkissa lanseeraamaan tyyliin, keikan joka päivä samassa kaupungissa viikon ajan, ei liene kenellekään edes ihmetyksen aihe. Mikseivät muka olisi tehneet?
Isolle lavalle aseteltuna kahden instrumentin kattaus näytti jotenkin huvittavalta. Maestrojen asteltua paikalle lavan kuitenkin täytti jälleen kerran tutun täyteläinen soundi ja kolkkous oli kateissa saman tien. Festarikansaa tuntui jo kahden maissa vaivaavan jonkinasteinen taisteluväsymys ja samaa oireyhtymää podin kieltämättä itsekin. Myönnänkin rehellisesti poistuneeni paikalta jo ennen setin loppua. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen Niemistä & Litmasta. Päinvastoin. Taas kerran voi vain hämmästyneenä todeta Leo Jokelan Ratsastavan Jälleen.
teksti: Matti Nives
