Tampere Jazz Happening 2004

800
lukukertaa
Hamid Drake
Hamid Drake. Sivun kuvat: Pentti Ronkanen.
Hamid Drake
Hamid Drake. Sivun kuvat: Pentti Ronkanen.

Tampere Jazz Happening 2004 oli hyvä vuosikerta. Jo perinteisellä tavalla osa esiintyjistä jakoi voimakkaasti mielipiteitä, sillä sehän on suorastaan rajoja hakevan luovan musiikin sisäänrakennettu ominaisuus. Jokaisella on oma näkemyksensä Happeningistä, tässä niistä yksi.

Oman festivaalini parhaiden elämysten takana olivat ensimmäiseksi ja viimeiseksi kokemani esiintyjät, siis Rabih Abou-Khalil ja Gianluigi Trovesi Ottetto. Siinä välissä oli lauantain maratooni, jossa oli yhden pienen ihmisen kahlattavaksi jo liikaakin tapahtumia. Siinä missä sekä perjantaina että sunnuntaina oli selkeät kohokohtansa (sunnuntaina Trovesin lisäksi suomalainen Loco Motife), lauantain pääkonsertteja kuvaavasta käyrästä tulikin pitkä tasainen viiva, kun päivä kulki vailla floppeja tai elämää suurempia kohokohtia.

Rabih Abou-Khalil
Jazz Jamaica
The Skatalites

Perjantai 5.11.2004 klo 20 Pakkahuone

Perjantain avannut Rabih Abou-Khalilin monikansallinen yhtye oli heti alkuun yksi festivaalin ehdottomia kohokohtia. Vuolaissa piikeissään Abou-Khalil paljastui armoitetuksi ja lämminhenkiseksi humoristiksi, mutta musiikki oli jotain muuta. Abou-Khalil on onnistunut luomaan omaperäisen synteesin arabialaisesta ja eurooppalaisesta musiikista. Yhtyeen maailmanmusiikkifuusio on kypsää, täyteläistä, tunteisiin vetoaavaa… niin ja virtuoottista, mutta tavalla, joka ei nostanut taitoja esille ja ihmeteltäväksi, vaan näiden soittajien virtuositeetti pysyi kiltisti yhtyeen kuosissa ja musiikillisen kokonaisuuden palveluksessa.

Vaihteleva konsertti lensi koukkuisista svengipaloista arabibluesin kautta haikeisiin rakkauslauluihin. “Laulu” on sikäli harhaanjohtava käsite, että sanallista vokaalimusiikkia ei kuultu, mutta sanatonta sitäkin enemmän. Näiden osuuksien takana oli alttosaksofonisti Gavino Murgia, hämmästytti rehvakkaalla kurkkulaulullaan, ja pystyi mörisevällä bassollaan menemään todella alas, teki esimerkiksi tuosta vain bassokuljetukset huomattavasti korkeammalla leijuneen Godardin tuubasoolon alle. Bändi oli täynnään osaamista: Murgia, loistava tuubisti Michel Godard, ryhmän sointia tyylikkäästi pehmentänyt haitaristi Luciano Biondini ja armottomasti työtä koko setin ajan tehnyt rumpali Jarrod Cagwin olivat kaikki pelimanneja parhaasta päästä. Oudia soittaneen liiderin Rabih Abou-Khalilin untuvanpehmeä soundi ja uskomaton tekniikka viimeistelivät herkullisen kokonaisuuden.

Maailmanmusiikillisen illan loppuosa oli rakennettu jamaikalaisjazzin varaan. Minulle riitti lyhyet näytteet kumpaakin orkesteria. Brittiläinen Jazz Jamaica oli makuuni turhan siistiä, ja täydellisen yllätyksetöntä, ainakin ensimmäiset kappaleet olivat puhaltajien köyhää vuorosooloilua staattisen kompin päällä, joten oli aika lähteä Telakan meininkiä tutkailemaan.

Skatalitesilla oli vielä mahdollisuus pelastaa Pakkahuoneen ilta, mutta pannukakkuhan siitä tuli. Volyymia lisättiin kiitettävästi, ja kun tuolit oli ensimmäisen esiintyjän jälkeen roudattu pois, bileet olivat kyllä hyvässä vauhdissa. Täysi pakkahuoneellinen diggasi kovasti molemmista jamaika-bändeistä, joten järjestäjillä oli siinä mielessä syytä tyytyväisyyteen.

Hassu juttu: Tampereelta olisi löytynyt omasta takaa orkesteri, joka olisi soittanut kevyesti suohon nämä poppoot. Jazzgangsters on saanut omaan jamaikajazziinsa huomattavasti enemmän sisältöä ja mielekästä vaihtelevuutta kuin Jazz Jamaica.

Skatalites-rykelmästä ei tässä yhteydessä tarvitse paljoa puhua, niin heikkotasoinen bändi on. Puhaltajat olivat välillä täysin pihalla, kosketinsoittajan olisi voinut korvata koneella, ja kompin vivahteeton idioottihölkkä puudutti alle aikayksikön. Ja minä kun luulin pitäväni skasta…

Exploding Customer
The Core
Fred Anderson & Hamid Drake
Christophe Marguet Sextet

Lauantai 6.11. klo 13 Pakkahuone

Päiväkonsertti, kuten loppujen lopuksi koko lauantaikin, oli tasaisen kovatasoinen. Joukossa ei ollut yhtään huonoa tai toisarvoista esitystä, mutta toisaalta lauantaista jäivät puuttumaan perjantain ja sunnuntain kaltaiset ehdottomat huiput ja kohokohdat.

Päiväkonsertti alkoi sentään liki täysosumalla. Ruotsalainen free jazzia rockasenteella tuutannut Exploding Customer oli minulle yhdessä iltakonsertin The Cosmosamaticsin kanssa lauantain parasta antia.

Ei Räjähtävä Asiakas lähelläkään mitään täysfreetä ollut, mutta puhaltajat, saksofonisti Martin Kuchen ja trumpetisti Tomas Hallonsten toivat freen sanaston ja tehokeinot mukaan sinänsä selkeisiin biisirakenteisiin. Musiikissa oli paljon sävellettyjä osuuksia, puhaltajien yhteisiä riffejä, joko unisonossa tai toisiaan vastaan soitettuna, taustan basso- & rumputyöstö oli usein pelkistettyä, ja rytmi perustui silloin basson muutaman sävelen ostinatoihin.

Löysänpulskeasti soittanut basisti Benjamin Quigley oli hieman eri sarjaa muun ryhmän kanssa. Kokonaisuus toimi silti erittäin hyvin, joten Quigleyn vastakohtaisuuskin muuntui hyväksyttäväksi. Liideri Martin Kuchen otti itsestään kaiken irti myös fyysisesti, puhkui ja puuskutti, ja sananmukaisesti käveli sisään EC:n tehokkaisiin ja ytimekkäisiin kappaleisiin.

Päiväkonsertin toinenkin pohjoismainen yhtye oli vallan mainio. The Core piti sisällään käsittämättömän taitavia nuoria soittajia Norjasta. The Core tekee tavallaan saman Coltranen ja Davisin kehittelemälle modaaliselle jazzille kuin mitä kotoinen U-Street All Stars on tehnyt hard bopille. Aivan kuten U-Streetillä taitoa tälläkin yhtyeellä todella riittää, ja hurjalla energialatauksella ja soiton intensiteetillä The Core vie vastustamattomasti myrskyn ytimeen. Ainakin konsertissa The Coren vyöryyn on helppo uppoutua. Kvartettiosuuksissa oivallinen saksofonisti Kjetil Möster vie joukkoa, mutta soolosuorituksista eniten huomiota keräsi pianisti Erlend Slettevold. Festivaalin ykköspianisti?

Mainiolla Hamid Drakella ei tänä vuonna käynyt kovin hyvä tuuri yhteistyökumppaneiden kanssa. Lauantaina Drake soitti saksofonisti Fred Andersonin kanssa, sunnuntaina hän oli mukana Henry Grimesin kvartetissa. Henkeä näiltä vanhoilta parroilta löytyy, mutta taitojen tai musiikillisen sisällön kanssa on niin ja näin. Fred Andersonin soittaminen ei merkinnyt minulle yhtään mitään. Pieniä lapsenomaisia riffinpätkiä, loputtomasti toistoa, hakemista vaan ei löytämistä, oli Andersonin osuus. Konsertin herkkä hetki oli Draken tunteisiin vetoava puhe, jossa hän ylisti Fred Andersonin merkitystä itselleen ja koko Chicagon vapaan musiikin kentälle. Sympaattisia, sydämellisiä herrasmiehiä molemmat, mutta minkäs mahtoi, musiikin kokonaisuus ei vain toiminut. Hamid Draken rumpuklinikasta konsertti sen sijaan kävi hyvin, ja kehärumpujakso oli maagista seurattavaa.

Tiivistämistä olisi lauantain ohjelma kaivannut. Neljä yhtyettä ensimmäisen konserttikokonaisuuteen oli liikaa. Ihan kylmästi yleisön määrää seuraamalla pystyi näkemään, että päiväkonsertin viimeinen esiintyjä, ranskalainen Christophe Marguet Sextet kärsi paikastaan, iso osa yleisöä ei enää jaksanut jäädä salin puolelle sitä kuuntelemaan. Rumpali-liiderin, kahden kitarastin ja kolmen puhaltajan moderni kudos olisi ansainnut parempaa.

Chicago Underground Trio
The Cosmosamatics
Ravi Coltrane Quartet

Lauantai 6.11. klo 20 Pakkahuone

Lauantain iltakonsertti oli puhdasta amerikkaa. Chicago Underground Trion muistettavin muusikko on trumpetisti Rob Mazurek. Itse asiassa festivaali pullisteli nyt muutenkin kovia trumpetisteja, sillä hyviä poikia olivat myös Exploding Customerin Tomas Hallonsten, Loco Motifen Anders Bergcrantz ja Gianluigi Trovesi Ottetton Massimo Greco.

Mazurek teki CUT:sta selkeän trumpettibändin. Minkäänmoisesta undergroundista ei ollut kyse (paitsi ehkä Chicagossa?), vaan sen sijaan CUT lähestyi omaperäisellä tavalla konemusiikkia. Laptopit olivat siis kehissä, bassoa prosessoitiin äänimattojen tuottajaksi, ja muun aikaa Mazurekin sooloille loivat taustan Noel Kupersmithin likikorni dempattu sähköbassosoundi ja Tim Mulvennan kulmikas komppaus. Hyvin ryski tämäkin mielenkiintoinen pieni bändi.

Verevä ja tiukka jazzkvartetti, ajattoman kuuloiseksi Charlie Parkerin ja Eric Dolphyn perintöä jalostanut The Cosmosamatics oli iltakonsertin yllättäjä. On näköjään aina yllätys kun amerikkalaisen legendaosaston soittaja pystyy tässä-ja-nyt-vakuuttavaan suoritukseen. Bändin vahvuus perustui puhaltajien tiheään kudokseen. Veteraani Sonny Simmons on iskussa, mutta bändin ykkössolistiksi kohosi kuitenkin Michael Marcus. Kerrassaan hienoja vetoja baritonisaksofonilla!

Ravi Coltrane ei sen sijaan yllättänyt varmasti ketään, soittipahan perushyvän keikan. Kyllä Coltranen taitavista soittajista kasattu bändi on ihailtavan hyvin balanssissa. Ainut vika on juuri tuo täydellinen yllätyksettömyys, koko konsertti oli tasaisen tappava ilman juuri minkäänmoista dramaattista kaarta (ainoana poikkeuksena tulkinta äiti-Coltranen balladista). Coltranen oma puhdas ja kaunis saksofoni- soundi oli tietysti melkoinen poikkeama festivaalin yleisestä linjasta, täydellinen vastakohta esimerkiksi seuraavana päivänä puhkuneelle Jemeel Moondocille. Valitettavasti vain pelkästään soundi ei ollut siisti, vaan koko musiikin estetiikka oli siistiä ja hampaatonta. Kokonaisuus jäi siten hyvinkin tasapaksuksi.

Loco Motife
The Henry Grimes Quartet
Gialuigi Trovesi Ottetto

Sunnuntai 7.11. klo 14 Pakkahuone

Happeningin paras konsertti oli edellisen vuoden mallin sunnuntain päiväkonsertti Pakkahuoneella. Kaksi upeata isoa orkesteria, ja siinä välissä vähän vaisumpia tunnelmia Henry Grimes Quartetin verran. Erinomainen kokonaisuus joka tapauksessa.

Loco Motife muistuttaa kovasti pari vuotta sitten Tampereella esiintynyttä isoa freebändiä Suhkan Uhkaa. Samat kaksi basistia Porvoon suunnalta, Uffe Krokfors ja Antti Hytti, ovat nytkin mukana. Myös Tom Nekljudow yhdistää orkestereita, mutta Loco Motife on tuplannut myös rumpuosuudet, kun toisena rumpalina lyö Tomas Törnroos. Siinä missä Suhkan Uhkan musiikki oli Antti Hytin ja Jone Takamäen kynästä, Loco Motifen säveltäjät ja vetäjät ovat Iro Haarla ja Uffe Krokfors.

Minut tämän parivaljakon sävellys- ja sovitustyö vakuutti täysin. Upeita sävellyksiä kauttaaltaan, ja yllättäen myös huimasti svenganneita, raisuja menojaksoja. Solistipuolella puhaltajat hallitsivat kenttää vokalisti Johanna Iivanainen jäädessä sivummalle. Anders Bergcrantz pääsi nautiskelemaan ja Mikko Innasen huima baritoniveto oli minulle Happeningin “vuoden soolo”. Kaikeksi onneksi Loco Motife näkyy olevan TUM Recordsin tulevien julkaisujen listalla.

Henry Grimesin yhtye ei ns. kolahtanut. Bändissä oli mukana turha vibrafonisti, Hamid Drake ei ollut nyt innostuneimmillaan, enkä soiton perustella ollenkaan ymmärtänyt mikä Grimesista itsestään tekee “legendan”. Vieraannuttavin elementti yhtyeen musiikissa oli kuitenkin saksofonisti Jemeel Moondoc. Tauotonta törötystä, alusta loppuun samalla kaavalla ja mitalla, sitten hetkeksi poikki kun oli muiden vuoro sooloilla, ja kohta taas sama vivahteeton pörinä käyntiin.

Onneksi lopuksi saatiin tuutin täydeltä italialaisia herkkuja. Siinä missä Rabih Abou-Khalil on luonut yhden täyteläisen ja täydellisen eheän synteesin ja fuusion omista mielimusiikeistaan, Gianluigi Trovesin ote on ilkikurisen eklektinen, erilaiset musiikit yhdistyvät toki välillä sulautumallakin toisiinsa, mutta useammin sittenkin kylmästi leikkaa ja liimaa -tekniikalla peräkkäin, niin että tuloksena oli hulvattoman hauskoja pötkylöitä. Harvemmin hevi ja dixieland, kansanmusiikki ja free jazz kohtaavat yhdessä ja samassa konsertissa. Nyt niin kävi Trovesin hykerryttävässä musiikillisessa ilotulituksessa.

Trovesin ainoa pieni miinus tulee siitä, että kaikille muusikoille piti järjestää oma soolo-osuus, ja muut muusikot liukenivat silloin kuka minnekin. Ihan pieniksi hetkiksi intensiteetti näistä sooloiluista laski. Suurin osa yksityisyrityksistäkin oli toki riemastuttavaa seurattavaa, yllättävimpänä syntymähullun sellisti Marco Remondinin hyppy alas lavalta yleisön eteen tanssahtelemaan ja soittamaan alttosaksofonia, erinomaisen liukkaasti tietenkin.

Telakka

Telakalla esiintyivät perjantaina paikallinen Olmarin Unioni, Jazzliiton kiertuebändi Nordic Project ja Raoul Björkenheim Lukas Ligetin kera, lauantaina taas Ilmiliekki Quartet ja Teddy Rok 7. Vaikka paperilla soittoaikoja oli limitetty päälavan kanssa, käytännössä päällekkäisyyksiltä ei vältytty. Esimerkiksi perjantaina Abou-Khalilin keikalta ehti kuulemaan Olmarin Unionin viimeisen kappaleen.

Tullikamarin takapihalla sijaitsevalla Telakalla on toki pääasiassa oma yleisönsä, ja vain pieni osa festivaalivieraista kulkee passien kanssa paikasta toiseen. Sinänsä Telakka oli tänä vuonna ihan kelpo kotimaisen jazzin näyteikkuna, etenkin Ilmiliekki Quartetin soitossa oli magiaa.

Mutta olisiko festivaalissa tässä kohtaa varaa tiivistämiseen? Kannattaisin väljempää rakennetta, joka mahdollistaisi niin haluaville kaikkien yhtyeiden kuulemisen. Olisipa upeaa, jos nämä Telakka-bändit olisi mahdollista nauttia Pakkahuoneen vieressä sijaitsevan Klubin puolella päälavan väliajoilla. Nykyisillä rakenteilla se ei tietenkään onnistu, sillä äänet vuotavat tilasta toiseen, mutta ainahan on mahdollista tehdä isompaa remonttia. Pakkahuoneen ja Klubin välille voisi rakentaa sellaiset suljetut välirakenteet, että pihaustakaan ei kuuluisi toiselle puolelle, vaikka väki kulkisi edestakaisin. Kallista lystiä varmasti, mutta kyllähän Jazz Happening sen ansaitsisi, vai mitä Tampere? Tullikamari on sen verran hyvä paikka Happeningille, liki täydellinen siis, että sitä voisi kehittää vielä piirun toimivammaksi.

Tampere Jazz Happening 4.-7.11.2004

Rabih Abou-Khalil
Rabih Abou-Khalil.
The Skatalites.
Exploding Customer: Martin Kuchen.
The Core: Kjetil Möster.
Hamid Drake & Fred Anderson.
Christophe Marguet Sextet.
Chicago Underground Trio: Rob Mazurek.
The Cosmosamatics: Sonny Simmons.
Ravi Coltrane.
Loco Motife.
The Henry Grimes Quartet.
Gianluigi Trovesi.