Toiminnanjohtaja Anna-Maija Saarela lähti UMOon, mutta Tampere Jazz Happening on hyvissä käsissä. Vuoden 2003 ohjelmisto oli komea kooste uutta jazzia ja improvisaatiota kahdelta mantereelta. Eurooppa ja Amerikka, tuoreet ideat ja freejazzin konkarit sekoittuivat maukkaaksi keitokseksi.
Vaikka lauantaipäivä oli tällä kertaa päälavalla hieman vaisu, Telakan konsertit, päälavan hyvä perjantai ja etenkin loistava sunnuntai nostivat festivaalin parhaiden vuosikertojen joukkoon.
Suomijazz kahlasi Happeningin läpi lähes alusta lähes loppuun. Tältä se maistui:
Wibutee
Erik Truffaz Quartet
The Bad Plus
Pakkahuone 31.10. klo 21
Perjantai-illan konsertti oli ennakolta mielenkiintoinen sekoitus uusia tuulia. Klubiviritteistä improvisointia Norjasta, rokahtavaa trumpettijazzia Ranskasta ja Yhdysvaltain uusin ihme, postmoderni pianotrio The Bad Plus. Kaksi kolmesta yhtyeestä täyttikin paikkansa oivasti. Ilman Erik Truffazin limboa konsertista olisi tullut hieno kokemus.
Wibutee on hauska bändi. Onhan se aika muikeata kuulla teknonsukuista komppia höyrybassolla ja vispilöillä esitettynä. Vaikka ajoittain saattoi jo puhua konebändistä, Wibutee on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksioikoinen ja yksitoikkoinen. Esimerkiksi bändinjohtaja Håkon Kornstadin ja basisti Per Zanussin duetto oli upea, Kornstad näytti siinä saksofonisolistina taivaan merkit. Jännää oli myös Kornstadin tapa käyttää poikkihuilua, soittamalla siitä päästä ja yleensä vielä saksofonin suukappaleen läpi. Soundi muuttui tuolloin ihan toiseksi, oltiin jossain klarinetin ja sopraanosaksofonin välillä.
Håkon Kornstad julisti yhtyeensä soittavan improvisoitua klubimusiikkia. Hyvä määritelmä, ja tässä klubissa voisi tuskitta tanssahtaa myös akustisen musiikin, jopa jazzinkin ystävä. Wibuteessa koneet olivat rengin asemassa, eivät isäntiä, joten yhtyeestä jäi huomattavasti kypsempi ja miellyttävämpi jälkimaku kuin Happeningissä edellisenä vuonna soittaneista konebändeistä (Molvaer, RinneRadio).
Mutta mitä ihmettä tapahtui Wibuteen jälkeen roudaustauolla? Wibutee oli periaatteessa ainakin osaksi ”teknojazzia”, mutta se tuli ulos miellyttävällä volyymilla aivan kaiuttimien edessäkin. Silti se tehosi. Trumpetisti Erik Truffazin johtama yhtye iski miljoona desibeliä kovempaa, esimerkiksi basso niin lähellä kipukynnystä ettei jyminän säveltasoista saanut välillä mitään selvää. Kuuluvuutta oli lähdettävä testaamaan kauempanakin, ja kyllä vain, mökä raikui klubin puolelle asti.
Musiikki musiikkina, Truffazin bändi edusti keskieurooppalaista proge/rock/jazzjatkumoa tylsimmillään. Maestroa lukuun ottamatta soittajilla ei ollut erityisempiä taitoja, eikä puutteita korvaavaa näkemystä tai edes kekseliäisyyttä. Truffaz itse veteli kyllä kauniita, linjakkaita sooloja ylikaiutetulla trumpetillaan, mutta kokonaisuus oli piinallista kuultavaa. Setin puolivälin jälkeen soitto hetkeksi seestyi kun pianisti Patrick Müller siirtyi sähköpianon takaa flyygeliin. Pari hitaampaa kappaletta osoittikin sitten vain lopullisesti eväiden vähyyden. Huono rumpali on edelleen helpoin tapa pilata bändi kuin bändi. Harvassa rokkibändissäkään on nykyään niin yksitotisen tylsästi komppaavaa rumpalia kuin Truffazilla nyt.
Tästä bändistä on kohuttu, eikä ihan turhaan. Vaikea sanoa kuinka pitkälle bändin eväät riittävät, mutta ainakin kertaalleen koettuna Bad Plus on riemastuttava kokemus. Aivan kuten bändin kakkoslevyllä uhotaan, omien sävellysten joukossa settiä rikastuttavat tulkinnat päivän populaarimusiikista eivät ole uusien standardien luontia, vaan dekonstruktioita. Nirvanan Smells like teen spirit, Aphex Twinin, Blondien ja Abban musiikki hajotetaan atomeiksi, ja liimataan sitten peukalo jokseenkin keskellä kämmentä uuteen läjään. Yhtä aikaa taitavasti toteutettua musiikkia, ja silti jotenkin hauskan törppöä ja tökeröä jälkeä, aivan kuin osa paloista olisi tungettu väkisin väärään paikkaan.
Juhani Aaltonen Trio
Telakka 31.10. klo 22
Viihtyisä Teatteriravintola Telakka osoittautui mainioksi klubitilaksi. Paikat vain kävivät auttamattoman ahtaiksi festivaalipuristuksessa. Tunnelma oli kyllä sitten intiimi, käsin kosketeltavan tiivis ja lämmin. Perjantai-iltana lavalla, tai siis lattialla saattoi hyvinkin soittaa festivaalin paras jazzyhtye. Tai sanotaan mieluummin niin ettei tämän syvempää, syvällisempää ja sisäistyneempää jazzia kai voi ollakaan. Juhani Aaltonen on löytänyt nuoremmasta polvesta, eli basisti Uffe Krokforsista ja rumpali Tom Nekljudowista, sellaisen kaksikon tuekseen, että hän tuntuu itsekin kohonneen uudelle tasolle. Ei kai Junnu ole voinut nuorempanakaan soittaa tämän hienommin? Ihmeellinen henki tässä kokoonpanossa tuntuu joka tapauksessa olevan.
The Electrics
Kornstad Trio
Scorch Trio
Pakkahuone 1.11. klo 14
Kolmen eurooppalaisen yhtyeen konsertin avannut The Electrics on täydellisen monikansallinen yhtye: trumpetisti Axel Dörner on saksalainen, saksofonia ja bassoklarinettia soittava Sture Ericson tulee Ruotsista, basisti Ingebrigt Håker Flaten on norjalainen ja rumpali Raymond Strid tanskalainen. Tampereella yhtye soitti pientä basson vahvistusta lukuun ottamatta täysin akustisesti. Ericson hoiti spiikitkin ilman mikkiä vaikka Pakkahuone ei ihan pieni ole. Tunnelmahan siitä tiivistyi, nyt oli kuunneltava hipihiljaa.
Dörner ja Ericson olivat mieltyneet erikoisiin tekniikoihin, ääniä tehtiin kaikilla mahdollisilla tavoilla pöriseminen, turinan ja kurinan, pihinän ja puhinan keinoin. Puhallinsoittimista saa paljon muitakin säveltasollisia ääniä kuin ne normaalisoundit. Lisää erikoisuutta soitinpuolelle toi Dörnerin erikoinen yhdistelmäsoitin: trumpetti johon oli rakennettu vetopasuunasta tuttu vetovempele. Aika hienoja ja pehmeitä äänimaisemia The Electrics sai loihdittua. Enimmäkseen kuultiin hiljaista musiikkia, välillä vähän energisempää freeintoilua, jota touhukas Strid siivitti.
Sävellyksissä/improvisaatioissa jylläsi jatkuvan muutoksen idea. Ensimmäinen jatkumo kesti puolisen tuntia. Soittaja kerrallaan otti vetovastuun, vei tarinaa eteenpäin, välillä kuultiin taas yhteisiä jaksoja, ja sitten taas sooloimprovisaatioita. Kappaleen loputtua ei enää muistanut mistä oli lähdetty liikkeelle, mutta mielessä oli syvä ja hyvä maku maisemallisesti rikkaasta matkasta. Free jazz, vapaa improvisointi elää siis myös lähes kamarimusiikillisen herkällä tasolla.
Håkon Kornstad otti akustisen trionsa kanssa huomattavasti enemmän vapauksia kuin edellisiltana Wibuteen kanssa. Melkoisen reipasta freepuhaltelua. Ajoittain Kornstadilla meni todella kovaa, loveen lankeamistakin oltiin lähellä. Saksofonin shamaanista olisi voinut alkaa puhua, jos ei alla olisi ollut Juhani Aaltosen keikkaa. No, nuoruden energiassa on siinäkin puolensa ja Kornstadillahan on aikaa päästä Aaltosen mittoihin.
Raoul Björkenheim on edelleen kuin tulivuorenpurkaus, vaikka Krakatau on jo jäänyt taa. Norjalaismuusikoiden kanssa kasattu Scorch Trio ei kuitenkaan vakuuta. Eurooppalaiskonsertti päättyi pieneeen lässähdykseen, kun Scorch ja etenkin sen viimeinen biisi oli höttöä. Kitaran ja sähköbasson käyttö perkussiosoittimina, repiminen ja raastaminen on sitä osastoa jossa muusikoita ei enää tarvita. Kuka tahansa jolla on riittävästi pokkaa ja energiaa voi tuollaista melun taidetta tehdä. Eniten Scorchissa ärsytti basisti Flaatenin osuus: mies teki näyttävästi ja kovasti töitä, mutta ainakaan minulle ei jyminästä selvinnyt mitä hän oikeastaan soitti.
Uri Caine Bedrock3
Billy Bang Quintet
William Parker ”Healing Song”
Pakkahuone 1.11. klo 20
Jos loppui lauantain eurooppalainen konsertti heikosti, illan amerikkalainen alkoi jo todella surkeasti. Uri Cainen bändi oli Truffazin kanssa festivaalin pohjanoteerauksia. Caine viihtyi enimmäkseen sähköpianon takana, fiilisteli välillä puhesamplausten päällä, tai sitten mentiin löysää likifunkkia. Basisti soitteli wah wah -pedaalin läpi, ja rumpali oli Truffazin bändin lailla aivan erityisen heikko. Välillä ruotsinlaivakomppeja 70-luvulta, välillä muuten vaan halonhakkuuta. Köyhä, kovin köyhä bändi ainakin näin konsertissa koettuna.
Billy Bangin oli siis pakko nostaa konsertin tasoa, ja sen hän kyllä tekikin. Billyllä oli niin kova vauhti päällä, että ihan kaikki tarvikkeetkaan eivät olleet messissä lavalle tullessa. Mutta kun soittoon asti päästiin Billy veteli kyllä tiukasti ajoittaisesta epäpuhtaudesta huolimatta. Ongelmana oli vain se, ettei Bangin yllättävän mainstreamiin asettunut yhtye pianisti Andrew Bemkeytä lukuun ottamatta ollut johtajansa tasolla. Nakkisorminen kitaristi Bernie Nix oli kankea ja teknisesti heikko, ja basisti Todd Nicholsonin ja rumpali Newman Taylor-Bakerin yhteistyö svengasi kovin jähmeästi.
William Parker on Happening-veteraani. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa mukana liiderinä. Parker tarjosi balsamia niihin haavoihin joita olen vuosien aikana saanut monista poikkitaiteellisista produktioista. Kerrankin toimi tanssin ja musiikin yhdistäminen kokonaistaideteokseksi, jossa kumpikin on yhtä tärkeää. Parkerin musiikki oli pohjaltaan simppelin ritualistista, lähes shamanistista freetä. Parker itse ei ole ihmeellinen muusikko, mutta sen sijaan hänellä on näkemystä. Musiikki joutui esityksen aikana monesti sivurooliin, niin vahvasti mielikuvituksellinen tanssi vei mennessään. Enpä ole näin vaikuttavaa modernia tanssia nähnyt ikinä ennen livenä. Tärkeä jakso oli heti alussa koko porukan kokoontuminen piiriin, jossa soittajat ja tanssijat olivat yhtä suurta perhettä, mutta senkin jälkeen vaihteleva kokonaisuus kesti jäntevästi kasassa.
Gnomus & Jukka Gustavson
Telakka 1.11. klo 22
Telakalla koettiin lauantaina toinen hieno ilta. Kari Ikosen, Esa Onttosen ja Mika Kallion sähköinen Gnomus sopi todella hienosti tähän tilaan. Illan yllättäjä oli Jukka Gustavson, jonka yhteydessä en ole koskaan enkä milloinkaan kuullut mainittavan sanaa huumori. Nyt Gustavson sivalteli markkinavoimia ja muita arvomaailmansa vinksauttaneita absurdin huumorin keinoin. Laulua en kuullut lainkaan sinä aikana minkä ehdin bändiä kuunnella (homma oli nimittäin osittain päällekkäinen Pakkahuoneen konserttien kanssa), sen sijaan Gustavson resitoi Gnomuksen rauhallisesti tunnelmasta toiseen etenevän matkamusiikin päälle. Olisipa todella hienoa jos Gnomus ja Jukka Gustavson jatkaisivat yhteisiä esiintymisiään, mutta ilman muuta niin että Jukan jutut olisivat aina uusia ja tuoreita. Silloin jonkinmoinen kulttiseuranta olisi varmaa.
Raymond Boni & Joe McPhee
Klubi 1.11. klo 00.30
Lauantai päättyi Klubilla Joe McPheen ja Raymond Bonin öiseen duokonserttiin Klubilla. Tässä vaiheessa osassa yleisöä oli jo nähtävissä selviä festivaaliväsymyksen merkkejä. Osa päivän aiemmat konsertit kahlanneista ei jaksanut enää keskittyä. Onneksi duo oli saanut myös uutta yleisöä, joka nautti tinkimättömästä musiikista hiirenhiljaa lattialla ja rappusilla istuen. Ranskalaiskitaristi Boni ja amerikkalainen multipuhaltaja McPhee ovat tehneet duokeikkoja 70-luvun lopulta saakka. Pitkä yhteinen taival näkyy ja kuuluu, duon konsertti on intensiivinen kokemus, jossa ei mitään turhaa kelailua ole mukana.
Samuli Mikkonen & 7 Henkeä
Louis Sclavis ”Napoli’s Walls”
Chicago Tentet
Pakkahuone 2.11. klo 14
Sunnuntain päiväkonsertti oli kokonaisuutena vaisuksi jääneen lauantain jälkeen ylentävä kokemus. Nyt yhteen konserttiin oli mahdutettu Suomea, Eurooppaa ja Amerikkaa. Kokonaisuus toimi paremmin kuin edellispäivän mantereiden mukaan jakautuneissa pääkonserteissa. Kolme aivan erilaista orkesteria muodosti sellaisen kokonaisuuden että konsertin viimein loputtua ei voinut kuin huokailla hartaasti.
Samuli Mikkosen 7 henkeä -orkesteri oli nyt ihan yhtä vahva kuin keväällä Jyväskylän keikalla. Ehkäpä intensiteettiä oli tullut vielä hieman lisääkin. Viiden mestarillisen puhaltajan muodostama kuoro, Mikkosen flyygeli, Uffe Krokforsin basso ja Mika Kallion lyömät palvelivat Mikkosen timantiksi hioutunutta näkemystä. Isoa ja sävykästä sointikudosta, välillä pienempiä soitinyhdistelmiä, sellaisia kuin Sonny Heinilä syvällisen kaunis sopraano pianotrion päällä. Konsertti loppui vaikuttavan Raudan synnyn sointumyrskyyn, ja sen jälkeen oli vuorossa sellainen kiitollisen yleisön pauhu, että orkesterin oli vielä pakko palata esittämään Mikkosen sovitus Sibeliuksen Sydämeni laulusta. Mikkosen omien sävellysten jälkeen Sibeliuksen melodiikka kuulosti herttaiselta ja hieman naiviltakin. Jos oli Parker edellisenä iltana mustaa spirituaalisuutta, Mikkonen edusti nyt valkoista, vähän luterilaisen oloista ja leimallisen suomalaista spirituaalisuutta.
Hienoja olivat konsertin seuraavatkin yhtyeet. Ranskalaisen Louis Sclaviksen Napoli’s Walls -projekti piti sisällään neljä käsittämättömän upeata improvisoijaa, jotka seikkailivat estottomasti etnon, klassisen ja improvisaation kentällä. Riemukkaassa konsertissa unohtumattomimman vaikutuksen teki varmasti äänitaiteilija Médéric Collignon, joka pystyisi todennäköisesti korvaamaan minkä tahansa soittimen. Nyt hän oli välillä bassona, välillä kurkusta tuli viulusoundeja korkeudella johon yksikään viulisti ei yllä. Kuulostaa sirkustempuilta, mutta Collignon pysyi musiikin palveluksessa. Riemukasta kuultavaa oli myös sellisti Vincent Courtoisin työskentely, välillä yhtyeen basistina, välillä Hendrixmäisenä vinkukitaristina. Yhtyeen varsinainen kitaristi Hasse Poulsen heitti akustisellaan teknisesti hankalaa vapaata tekstuuria ja mielipuolisen nopeata komppausta. Kelpasipa näiden pelimannien kanssa maestro Louis Sclavisin hehkuttaa sopraanolla ja klarineteilla. Sclavis on vieraillut Suomessa tiheään, Tampereen lisäksi esimerkiksi Raahen Rantajatseilla. Monesti hän soittaa makuuni liikaa, mahduttaa liian paljon tavaraa liian pieneen tilaan, mutta nyt kaikki tuntui luonnikkaalta, ja yhtyeessä oli hyvä balanssi. Yhtye on ilman muuta parhaimmistoa Sclavisin monien laadukkaiden projektien joukossa.
Chicago Tentet aisti varmasti edeltävien yhtyeiden yleisössä herättämät hienot fiilikset. Orkesterilla ei siis ollut muuta mahdollisuutta kuin panna kaikki peliin. Hurjaa meininkiä alusta lähtien, äärimmäisintä kollektiivista freetuuttausta, energiaa ja voimaa. Hillittömät atonaaliset myrskyt ja mylväykset johdettiin tyylikkäästi suvantovaiheisiin ja annettiin kuulijalle välillä mahdollisuus palautumiseen. Kahden mantereen muusikoista koottu orkesteri vaikutti hyvinkin demokraattiselta, sillä veto- vastuu vaihteli säveltäjän mukaan, ja kaikki saivat tasapuolisesti soolotilaa. Pääpaino oli kuitenkin värikkäässä orkesterikudoksessa. Setin päättänyt Mats Gustafssonin monipolvinen teos pitäisi jostakin hankkia kuultavaksi, vaikuttavaa tavaraa…
Hienon konsertin jälkeen oli valitettavasti suunnattava kohti arkea ja työelämää. Festivaalin päättäneet jamit oli siten valitettavasti pakko jättää muiden iloksi. Ennakkotietojen mukaan illan aloitti jami-isäntä Raoul Björkenheimin Scorch Trio, ja myöhemmin lavalle odotettiin mm. Mats Gustafssonia, joten meno on todennäköisesti ollut hurjanpuoleista.
TECMO Seminaari
Klubi 1.11. klo 12
Mikä ei muutu, on kuollutta, totesi kylmästi Aamulehden ja Soundin Jussi Niemi, joka myös julisti että mieluummin tunne kuin äly. Kansainvälinen seminaari oli saanut Niemen, radiotoimittaja Markus Partasen ja Helsingin Sanomien Harri Uusitorpan seuraksi nimekkäitä ulkomaisia vieraita. Mukana olivat mm. jazzkirjailija Stuart Nicholson ja Down Beatin toimittaja Howard Mandel.
Seminaarin järjesti uudelle jazzille ja improvisaatiolle omistautuneiden festivaalien liittouma TECMO (Trans-European Creative Music Organizers). Tampereen lisäksi TECMOon kuuluvat Bath International Music Festival Englannista, Coutances Ranskasta, Gaume Jazz Festival Belgiasta, Grenoble Jazz Festival Ranskasta, Jazzfestival Münster Saksasta, Jazz Festival Saalfelden Itävallasta, Nevers Ranskasta ja Perpignan ”Jazzebre” Ranskasta.
Pohdinnan kohteena oli paitsi muutos musiikissa ja jazzissa, myös jazzin sija ja kehitys eri mantereilla ja eri kulttuureissa. Jazzin emomaaasta Amerikasta kun ei monen mielestä ole viime aikoina tullut paljon mitään uutta. Amerikan traditionalistit saivat monen puhujan takajaloilleen. Wynton Marsaliksen käsitys jazzista Amerikan uutena rajattuna ja selväsääntöisenä klassisena musiikkina ei saanut ymmärrystä.
Stuart Nicholsonin alustuksen jälkeinen kommenttikierros päättyi italialaisen Francesco Martinellin viisaaseen puheenvuoroon: ”Jazz klassisena musiikkina: kiitos, mutta ei kiitos” ja ”Mieluummin persoonallisuutta kuin jotain tiettyä tyyliä”. Martinellin mukaan eurooppalaiset eivät halua uutta klassista musiikkia, ortodoksisen oikeaoppista tyyliä, koska täällä ollaan juuri pyrkimässä pois sen vanhan klassisen musiikin kahleista, jota ei enää koeta hedelmälliseksi.
Tampere Jazz Happening 31.10.-2.11.2003
