Kolmaskymmenes kerta! Juhlavuonna Raahea kiiteltiin vähän väliä, liki jokainen esiintynyt yhtye muisti pistää yleisön taputtamaan sitkeälle ja omaleimaiselle festivaalille. Korostettiin esimerkiksi sitä miten muusikot kokevat aina olevansa lämpimästi tervetulleita Raaheen, ja tietysti muistettiin osoittaa arvostusta Raahen linjalle.
Pienen ja taiteellisesti kunnianhimoisen festivaalin vetäminen ei ole helppoa. Jatkuvasta tasapainottelusta taiteellisen rohkeuden ja lipputulojen hankinnan ristiaallokossa kertoivat myös Rantajatsien historian kaikki kolme festivaalijohtajaa paneelikeskustelussaan, siis Pertti Kinnunen, Annamaija Saarela ja Charles Gil.
Tasapainottelua oli myös Gilin vuosi 2018. Samuli Putro ja Don Johnson Big Band vetivät väkeä Ruiskuhuoneelle, mutta ohjelmassa oli tilaa myös esimerkiksi minimalismille, kokeellisuudelle ja vapauttavalle huumorillekin.
Torstain avauksessa hellepäivä kääntyi iltaan, ja aurinko oli Ruiskuhuoneen ulkoilmakonsertin suurin valomestari. Mollukka paistoi ensin lavan takana, piti taustakankaita pilkkanaan, ja ilmestyi sitten lavan laidalta sokaisemaan yleisöä.
Mutta se miljöö, Vanhan Raahen ranta, siinä keskisuomalaisen maakravun silmä lepäsi. Olosuhteet jazzdiggailulle olivat parhaimmillaan.
Myös paikallinen yleisö oli löytänyt runsain joukoin tapahtumapaikalle. Raahen suuren pojan Samuli Putron esiintyminen suosikkifestareillaan kiinnosti. Konsertissa esiintyi ensin Mopo-yhtye (saksofonisti Linda Fredriksson, basisti Eero Tikkanen ja rumpali Eeti Nieminen) omillaan, sitten yhdessä Putron kanssa.
Mopo aloitti puhteensa ruotsalaisella kansansävelmällä, jonka Anki teki aikoinaan tunnetuksi nimellä Niin aikaisin. Se oli mille tahansa yleisölle ”helppoa” jazzia, nätti melodia alkuun ja loppun, ja väliin saksofonin ja basson soolot. Trion kevyt ja irtonainen ote kertoi että mopoilun ydin on löytynyt aikaa sitten ja oma linja kestää somasta soitosta rohkeasti avantgardistiseen menoon.
Mopo-sävellykset ovat usein riffeihin perustuvia, ja parhaimmillaan saksofonilla ja bassolla on yhtä aikaa menossa oma riffinsä, joista koostuu näpeä kudos. Vaikuttava ”Noita” lisäsi yhtyeen kierroksia, 3/4-tahtilajissa kulkenutta biisiä tuskin kukaan valssina ajatteli, sen verran roisia oli meno. Ja ronskia, roimaa, rosoista kun free jazz kohtasi avantrockin. Yritys hulvattomuuteen oli myös Beibe, jossa ihan laulettiin ja yritettiin myös laulattaa yleisöä. Sen verran dadaistiselta pohjalta mentiin, että lopputulos oli yhtä onnistunut riippumatta siitä lauloiko yleisö vaiko ei, laulattamisen yritys jazzkonsertissa oli jo se juttu.
Täytyy myöntää että Mopon perusriffit saattoivat käydä välillä tylsiksi, mutta välikkeet ja soolot pelastivat silloinkin tilanteen. Fredriksson ja Tikkanen olivat tietysti hyvin esillä solistisessa mielessä, ja Lisää koiria -biisi nosti myös rumpali Eeti Niemisen kunnolla parrasvaloihin. Intensiivisessä kappalessa Niemisen riemukkaat rytmittelyt olivat kantavassa roolissa, ja niistä oli luontevaa puhjeta rumpusooloon asti. Haukahtelu tosin jäi Fredrikssonille, joka haki myös hönöä harmoniaa soittamalla yhtä aikaa fonia ja toisen suukappaletta.
Mopo-keikka päättyi oivaan biisikaksikkoon. Sinut muistan ainiaan on ultranätti balladi, joka olisi erinomaisen mukava kuulla Tom Waitsin laulamana. Armottomasti jyräävä Tökkö on puolestaan noussut keikoilla hittibiisiksi. Tikkasen sähköbasson soundi olisi kelvannut Motörheadin Lemmylle, volyymi tosin onneksi ei. Fredrikssonin riipivät sirkkeliujellukset baritonin ylimmässä rekisterissä olivat tehokkaita, tämä riffibiisi oli voitokas ja niin oli Raahessa Mopokin.
Sillä myös Putron taustalla trion soitto oli vakuuttavaa. Putron biisit ovat rakenteiltaan askeettisia, ja sille tasolle Mopo asemoi itsensä, askeettiseksi ja pelkistetyksi. Yhtye satsasi nyt ennen kaikkea vahvaan tunneilmaisuun, soitto oli vereslihaista. Raahen yleisö hiljeni Putron edessä. Keikasta jäi kuitenkin ristiriitainen olo: Putron jazzintaminen onnistui soiton puolesta erinomaisesti, ongelmaksi jäivät biisien hyvin toisteiset rakenteet, joita olisi voinut avata huomattavasti rohkeammin, ja myös Putron yliampuvan teatraalinen esiintyminen, joka ei ollut kovinkaan hyvin synkassa artistin perusvaatimattoman laulamisen kanssa.
Pyhäjoen kirjasto on vakiintunut festivaalin osaksi, nyt siellä oltiin kolmatta kertaa kun saksofonisti Mikko Innanen johdatti joukkonsa maakuntalauluja uudistamaan. Väkeä kertyi hyvin paikalle kirjaston takaiseen puistikkoon, yhtye soitti koivun alla varjossa tai ”majassa” kuten Innanen määritteli, ja punkkisukat jalassa. Yleisö siirteli omavaltaisesti penkkejä koivikon luomia varjoja etsien.
Innasen johtama maakuntalaulu-uudistus parantaa juoksuaan ja lähestyy vääjäämättä valmista ja lopullista versiota. Tällä kertaa uudistuksesta antoi mietintönsä kolmen virkamiehen ryhmä, jonka muodostivat Innasen ohella Petri Keskitalo, tuuba ja Veli Kujala, haitari. Itse asiassa Innasen ego on kasvanut jo niin isoksi, että mies ei enää puhu vain lauluista, vaan kokonaisvaltaisesta globaalista maakuntauudistuksesta samalla. Ja kaikki tämä tehdään sekä perinteisein menetelmin että etenkin ”spiraalimallilla”, jossa spiraalin keskus on tietysti Piippolassa. Siitä kun aikansa pyörittää, valmistuu koko pallon kattava uudistus. Kansainvälisillä päätöksillä alkaa kuulemma olemaan jo kiire.
Riemukas ja hillitön oli joka tapauksessa uudistajien anti, sovitukset vanhoista viisuista olivat aivan loistavia. Levyäkin kiitos ja sassiin! Balkanilaisista torvisoittokuntien soundeista dixieland-pastissiin ja täysfree-repeämisiin ylsi kaari. Hienoja sikermiä oli rakennettu, usein alueellisin perustein, esimerkkeinä Uusimaan, Karjalan ja Pohjanmaan kierrokset. Itselleni maakuntalaulujen superhitit ja korvamadot ovat Nälkämaan laulu ja Keski-Suomen kotiseutulaulu (jotka saivatkin järkyttävän upeat versioinnit osakseen), mutta nyt nousivat koholle myös esimerkiksi Roineen armaiset aallot ynnä mestat joissa ”käköset kukkuu” sekä ”ikihongat humajaa”. Mutta mitä pahaa ovat savolaiset tehneet, kun laulunsa on kokouksessa aina totaalisen sekoamisen paikka? Konsertissa kolmikon soitto oli huippuhienoa paitsi yhdessä, myös erikseen, kun esimerkiksi Petri Keskitalo tarjosi Karjalassa rauhoittavan tuokion kesäiltapäivään, ja Innanen pääsi soittamaan sopraninolla, altolla ja baritonilla kullakin festivaalin hienoimmat vapaamielteiset soolot.
Urkuri Seppo Kantosen ja rumpali Joonas Riipan Kahden Miehen Galaksi joutui omassa konsertissaan elämöimään Raahen Teatterin pätsissä. Minkäs ilmoille mahtaa, mutta olipa kuitenkin yksi elämäni hikisimmistä keikoista. Taiteilijat olisivat olleet suihkukypsiä jo parin biisin jälkeen. Urheasti miehet jaksoivat ja soittivat ihan normaalin pituisen keikan, ja hurjalla intensiteetillä. KMG on hyvin kompromissiton yhtye, tyrmäävä urkurumpuräjähdys, ajoittain suorastaan raivoisaa meininkiä. Tulevalla, jo tallennetulla levyllä on mukana kitaristi Kalle Kalima, mutta keikalla mentiin vielä vanhalla perusduolla, ohjelmistossa sekaisin vanhaa ja uutta. Kantosen Hammond oli kuin nyrkki naamaan ja perussykkeen temposta riippumatta Riipan rumpalointi oli hyvin tiheää, iskuja tuli iltaa kohden ennätysmäärä. Harvoin syntyy sellaista vaikutelmaa, että rummut vellovat kuin myrskyävä meri. Nyt syntyi, uitiin rytmien virtauksissa.
Perjantain iltakonsertti Ruiskuhuoneella oli torstain tavoin hyvä yleisömenestys. Illan kuluessa kävi selväksi, että Don Johnson Band oli se, joka useimpia kiinnosti. Suuremmin innostumatta, mutta toki kohteliaasti, otettiin vastaan Teppo Mäkysen johtama 3TM ja ranskalaisduo Claudia Solal & Benjamin Moussay.
Mäkysen porukka aloitti, rumpalin kumppaneina basisti Antti Lötjönen ja saksofonisti Jussi Kannaste. Se lähti kasvattamaan iltaa basson ja fonin yhteisestä muutaman sävelen teemasta. Basso jäi niihin maisemiin, Kannasteen foni lähti lopulta liitämään. Simppelistä kohti rikasta ja kaunista, siinä lähtökohta.
Konsertin edetessä Mäkysen kontrolloima elektroniikka hiipi kappaleisiin mukaan. Kyse on ennen kaikkea muodosta, rytmien tutkailusta, kolmen soittajan rytmiikan yhdessäelosta vähittäisen muuttumisen kautta. Tatsi on hyvin minimalistinen, ja tietysti sotii kaikkea sitä vastaan mitä olemme jazzissa tottuneet saksofonisolistilta odottamaan. Useammassa pitkässä kappaleessa Kannasteen tehtävänä oli toistaa muutaman sävelen aihiota, ehkä muunnellakin sitä hitusen, mutta joka tapauksessa pysyä hyvin pitkään samassa motiivissa kiinni.
Jumittamisen ja staattisuuden huipentuma oli Five new dukes -biisin jakso, jossa Lötjönen toisti kahta säveltä, Kannasteella oli samaan aikaan lupa käyttää kolmea. Muoto ennen kaikkea. Niinpä kaikki Kannasteen vapautumisen hetket, aidot improvisatoriset purskahdukset olivat kullan kalliita. Oli lupa hengittää, niin fonistilla kuin yleisölläkin.
Silloin kun fonin ja basson temaattiset ainekset olivat kovin niukkoja, musiikki eli täysin Mäkysen rumputyön varianssin varassa. Turhan usein näin kävi, metodi olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Eläväisiäkin jaksoja 3TM:n musiikissa oli, mutta kokonaisuus laahusti rytmiefektiksi vangitun fonistin kahleissa.
Ranskalaisduo Claudia Solal (laulu) ja Benjamin Moussay (piano, Rhodes, syntikka) konsertoi Butter in my brain -albuminsa pohjalta. Englanninkieliset sanat ovat Solalin laatimia, sävellykset on työstetty yhdessä. Duo sopi sinänsä hyvin pelkistetyn 3TMn jälkeen, sillä Solalkin luotti hyvin riisuttuun ilmaisuun. Genrevapaassa, melkoisen minimalistisessa laulelmassa Solalin lakonisen toteava tyyli ei aivan riittänyt pitämään kuulijaa otteessaan. Moussayn vahva ja aktiivinen työ pelasti paljon ja kokonaisuus oli joka tapauksessa dramaturgisesti hyvin rakennettu. Moussayn muutamalle väkevälle välisoitolle on pakko antaa erityismaininta.
Perjantai-illan päätteeksi Don Johnson Big Band toi hyvät bileet raahelaisille ja se siitä. Aina positiivinen Tommy Lindgren on varmasti hyvä tyyppi, ja veti hyvällä draivilla shownsa, mutta festivaalikokonaisuuden jazz-rikkauksien keskellä bändin rytmimaailma maistui kovin puuduttavalta. Mainittakoon kuitenkin että saksofonilahjakkuus Max Zenger on saanut bändistä hyvän keikan itselleen.
Lauantaiaamuna Iso-Kraaselin saarella koettiin maakuntalaulu-uudistuksen toinen ponnistus, ja tällä kertaa mietinnön rustasivat Mikko Innanen ja Petri Keskitalo kahdestaan. Hyvin etenee! Uudistus toimii kaikissa formaateissaan, ja esitelmöinti kestää toistuvia kuunteluja, oppi menee näin kovaankin päähän. Tiesittekös muuten että tuuballa pystyy esittämään Neste Rallyn ääniraidan täydellisenä (Keski-Suomen kotiseutulaulun yhteydessä tietysti), lähtökiihdytyksistä viimeiseen ojaanajoon?
Raahen teatterin ulkoilmakonserteille alkaa kasaantua kovia paineita. Viime vuonna loistava Orchestra Nazionale della Luna, tänä vuonna järkyttävän kova Gourmet, kummatkin jutut muuten yhteistyössä paikallisen Raahen Laulun kanssa.
21-vuotias Gourmet on julkaissut neljännen levynsä keväällä, ja sitä myöten kasassa on aivan uusi konserttikokonaisuus. Mikko Innasen saksofonit, Esa Onttosen kitara, Ilmari Pohjolan pasuuna, Veli Kujalan haitari, Petri Keskitalon tuuba ja (Mika Kalliota tuuranneen) Joonas Riipan rummut, siinä Gourmet Raahessa, kaikki sävellykset tutusti Innasen ja Onttosen. Ensimmäinen biisi ja peli selvä, nirvanassahan tätä kuuntelee.
Loistokasta soittoa, ensemblen onnistunut roolitus, valtaisa tunneskaala hurlumhei-huumorista itkuiseen nyyhkeeseen. Äkkiväärät käännökset, väännökset, yllätykset, katastrofit, suvannot ja sujuttelut, kollektiivista totaalihurmosta ja yksilöllisiä hetkiä, joissa kukin sai paljastaa omimman luonteensa. Ennen kaikkea yhtyeen musiikki on leikkausten taidetta. Jos minulta kysytään, yhtye on yksi suomalaisen rytmimusiikin tärkeimmistä instituutioista.
Ennen kaikkea rakastan porukan huumoria, hiljaista muhevaa absurdismia, joka on kypsynyt aikojen saatossa. Kuvaava yhtyeelle oli esimerkiksi biisipari, jonka ensimmäisessä kokeiltiin ”yhtä maailman hitaimmista rytmeistä”. Piinaavalta ihmiskokeelta maistunut venytysodottelu sai aina lopulta virvelin paukahduksen palkakseen, mutta kylläpä se kesti. Ja perään paras nopea biisi ikinä, täyskahjolla hurjastelulla ihastuttanut What can we do when the sky comes down?
Raahen Laulu oli mukana kolmessa kappaleessa, eikä sovi ihmetellä että harrastajakuoro hitusen kahlitsi Gourmetin lentoa. Parhaiten kuoro istui Järviradio-biisiin, joka päätti konsertin juuri sopivan absurdisti. Sitä ennen Gourmet ehti ihan omillaan jo huipentaa keikan Pink camel -häkkyrällä, järisyttävällä teoksella, jossa jopa Veli Kujala esitti lavashown alkeita, ja se on tältä toteemilta jo todella paljon.
Ruiskuhuoneen lauantaisen konsertin aloitti Raahe City Funk Unit, joka esitteli paikallista osaamista vieraanaan yhtyeelle workshopin pitänyt Papanosh-saksofonisti Raphaël Quenehen. Leppoisaa meininkiä, jossa korostui raahelaisen musiikkielämän yhteisöllisyys. Nämä soittajat ovat kasvaneet kaupungissa Rantajatsien myötä, ja olivat tällä festivaalilla mukana monessa ilmaistapahtumassa, ja osa vielä huipensi iltansa osallistumalla ranskalaisen Papanoshin johtamiin tanssijameihin.
Mutta Papanosh, sepä nousi omassa konsertissaan Gourmetin ja Maakuntalaulu-uudistuksen rinnalle festivaalin taiteelliseen ytimeen. Papanosh tarkoittaa kuulemma pientä lettua, jonka päällä voi olla kaikenlaista. Ja voi että olikin monenmoista!
Ajoituskin oli kohdillaan: festivaalin loppu häämötti, alkoi olla tyypillinen ”väsynyt mutta onnellinen” -fiilis, joka syntyy aina hyvän festivaalin loppumetreillä. Tähän moodiin Papanosh sopi täydellisesti. Ja myös siihen tunteeseen, että jotakin tästä vielä puuttuu, festivaali ei ole ihan vielä lunastanut lupauksiaan.
Alttosaksofonisti Raphaël Quenehen, pianoa ja urkuja soittanut Sébastien Palis, basisti
Thibault Cellier ja rumpali Jérémie Piazza olivat kaikki persoonallisia, innostavia soittajia. Lapsen syntymisen takia kotimaahan jäänyttä trumpetisti Quentin Ghomaria tuurannut tenorisaksofonisti Julien Kolko hoitin hänkin hommansa erinomaisesti.
Kvintetin musiikki oli kauttaaltaan eloisaa, svengaavaa, reteätä ja reipasta, mutta ei milloinkaan vailla pihviä ja pientä haastetta. Kuultiin mm. mahtava tribuutti Eric Dolphylle, Palisin isoisälleen omistama sävellys oli taas setin liikuttava hetki. Niin ikään pianistin säveltämä Hermanos perustui basson ja pianon jankkaukseen, mutta saksofonien kaunis kudos piti teoksen elossa.
Tiheimmillään fonistien vuoropuhelu oli jo sankkaa ja rankkaa, lähestyi free-sfäärejä. Myös Palisin Hammond tuli setin aikana useamman kerran hienosti esille. Onhan niitä urkubändejä paljonkin, mutta kun Papanoshin perusta tuntui aluksi olevan piano-foni-yhteistyössä, urkujen yhtäkkinen voimaisku teki aina ison vaikutuksen.
Papanosh ei ole mikään yhden-tempun-ihme rakenteiden suhteen, jokainen teos kasvaa omista lähtökohdistaan, eikä mitään peruskaavoja biisintekoon ole sementoitu. Yhtyeen värikkydestä kertokoon tämä lista: agenttijazz kohtasi freejazzin yhdessä biisissä, toisessa saatiin räjähtävä rumpusoolo muutoin aika hempeän biisin keskellä, ja loppuhuipennuksen lähestyessä Panis esitti loistavaa orkesterinjohtoa, etenkin dynamiikan tai volyyminvaihteluiden käsinäytöt olivat hienoja.
Hieno keikka päättyi Funeral boogaloon vereviin sävelmiin, jossa vaikutuksen teki sekä upea pianotrio-osuus että sen jälkeinen salamannopea leikkaus Hammondin ja saksofonien leiskuntaan.
Iltansa Papanosh kruunasi kahvilan terassille asettuneilla ”tansseilla”. Aurinko oli jo kauan sitten laskenut, mutta värjäsi edelleen tanssilavan vierustan, oltiin yhtä aikaa pimeässä ja valossa. Musiikin puolesta vain valossa, sillä Papanosh oli hulvaton ja pitelemätön. Sen tanssikoosteen ideana oli maailmanympärimatka, ja Pariisin ohella käytiin ainakin Turkissa ja latinalaisessa Amerikassa useammassakin kohteessa.
Raahe City Funk Unitin muusikoitakin kävi iloittelussa mukana. Lopullisesti tanssivan väen pisti sekaisin etnosti ja jazzisti väritetty Donna Summerin I feel love -discohömpötys. Kaikki soitteet olivat riittävän pitkiä, jotta tanssi vei transsiin, jos niin halusi. Rumpalin ja basistin merkitys ja taidot korostuivat tanssisetin pyörteissä.
Ennen Papanoshin bileitä festivaalin päälavan osuuden ehti päättää VIRTA. Trumpetisti Antti Hevosmaan, kitaristi Heikki Selamon ja rumpali Erik Fräkin piskuinen yhtye uskaltaa ottaa haltuun isotkin lavat, itseluottamus on kohdillaan. Jyväskylän Popparin postimerkkilavalta on ollut pitkä matka tähän pisteeseen.
Bändin alkuvaiheissa pääosassa oli selkeästi Hevosmaan trumpetti ja sanaton laulu, nyt keskiössä on kollektiivinen kokonaissoundi ja elektroniikka. Kaikua on paljon joka paikassa, trumpetissa, laulussa, kitarassa ja rummunläiskeessä eli tarkoitus on sulauttaa kaikki yhteen soivaksi massaksi, jossa soivat ambientin, progen ja jazzin antamat vaikutteet.
Yhtyeellä on myös kaksi jäsentä, jotka eivät näy lavalla: äänet miksaa Mika Savolainen ja valot luo Jere Suontausta. Visuaalisuus on yhtyeelle ensiarvoisen tärkeää, ja siinä mielessä Suontausta on kallisarvoinen löytö. Valomiehen titteli on silkkaa vähättelyä, Suontausta on valosuunnittelijana täysverinen taiteilija, joka auttaa VIRRAn elämyksenä aivan uudelle tasolle.
Rantajatsien ohjelma vuonna 2018:
Torstai 26.7.
Raahen kirjasto
15:00 taiteilijatapaaminen: Mikko Innanen
Härkätori
17:00 Työllistävä Vaikutus
18:00 Raahe City Funk Unit
17:00-19:30 Mukavaa yhdessätekemistä kaikenikäisille
Ruiskuhuone
21:00 Mopo
22:30 Putro Mopolla
Raahen kirjasto
19:00-03:00 Yö kirjastossa
Perjantai 27.7.
Pyhäjoen kirjasto
14:00 Mikko Innasen Maakuntalaulu-uudistus (trio)
Raahen Teatteri
16:30 30 v. paneeli: Rantajatsien festivaalijohtajat keskustelevat musiikista
Raahen Teatteri
18:00 Kahden Miehen Galaksi
Ruiskuhuone
21:00 3TM
22:30 Claudia Solal & Benjamin Moussau
00:00 Don Johnson Big Band
Lauantai 28.7.
Iso-Kraaselin saari
11:00 Mikko Innasen Maakuntalaulu-uudistus (duo)
Raahen Teatterin kesälava
14:00 konsertti kaikenikäisille
Raahen Teatterin kesälava
17:00 Gourmet + Raahen Laulu
Ruiskuhuone
20:30 Raahe City Funk Unit + vieraat
21:30 Papanosh (FR)
23:15 VIRTA
00:30 Tanssijamit / isännöi Le Bal De Papanosh
Lisää vuoden 2018 festarikuvia (Ville Vainio/Raahen Rantajatsit)
