Tämän illan muistan aina Viskikitarasta.
Miten jumalattoman hienosti se soikaan Mikko Iivanaisen näpeissä, tämän Vuorensaku Guitarsin tammikantinen ja messinkikoristeltu, Saku Vuoren ja viskiekspertti Atte Erkkilän yhdessä suunnittelema kitara. Myöhemmin on kuulemma tulossa myös tilaisuus, jossa kitaroiden ihailuun voi yhdistää viskinmaistelua. Aikamoista!
Mutta jo Vakiopaineessa saatettiin olla uuden konseptin äärellä. Klinikoitahan on aina ollut, mutta ainakaan minulle ei ole tullut vastaan tällaista avausta soitinrakentajan työhön konsertin lomassa. Kitaristien settien väliajalla soitinrakentaja Saku Vuori kertoi rakentamistaan ja illan aikana käytössä olleista soittimista. Vuori on mainio esiintyjä ja puhuja, ja osasi popularisoida asiantuntemuksensa maallikkoakin kiinnostavasti.
Musiikillinen anti oli kahden kitaristin soolokonserteissa, ja lopulta lyhykäisesti yhteisessä jazzbluesikkaassa encorejamittelussa. Tuomas Paukku pärjäsi kahdella kitaralla, joista toinen oli Vuorensakun monta puulajia yhdistänyt peli, oli Karjalan kelomäntyä, hikkoria ja eebenpuuta, toinen taas vanha Gibsonin orkesterikitara, johon siihenkin Vuori oli tehnyt uuden mikrofonin, toki perinteistä soundia hakien.
Paukun tauottoman setin runkona oli kaksi pitkää kokonaisuutta, jotka rakentuivat osittain esisoitetun kitaran ja luuppailun varaan. Kerrostelussa Paukku ei pelännyt isojakaan soundivariaatioita, ja etenkin sen Vuorensaku-kitaran kanssa oli mukana myös soitinesittelyn makua, kitaran soundimaailman kartoittamista. Pedaalilautakin oli runsas, välillä namiskoiden säätely meinasi viedä tilan soittamiselta, ja silloin silmät kiinni kuunnellen pääsi vähemmällä stressaamisella soittajan puolesta. Välivaiheiden suvannoissa kitara sitten soi yksin ja pelkistetyn vaikuttavasti. Vaihtelevuutensa ansiosta kokonaisuus kantoi ja tuntui mittaansa lyhyemmältä.
Mikko Iivanainen aloitti kahdella akustisella kuusikielisellä, ja siirtyi 12-kielisen kautta Viskikitaraan ja puoliakustiseen Gretschiin. Iivanainen on kitarasoinnin jalostajana mestarillinen tekijä, ja siinä missä Paukulle riitti pedaalilauta, Iivanaiselle piti jo olla juna nimeltä ”Pedal train”, ja sen päälle vielä toinenkin efektisetti. Mahdottoman viimeisteltyä ja hallitua efektointia kuultiin, mutta samalla tuli selväksi että lähtökohtana on kuitenkin mestarillinen puhtaan akustisen kitaran hallinta.
Iivanainen tulkitsi tuoreen soololevynsä materiaalia ja jonkin verran vanhempaakin tuotantoa. Luuppailun taitoa Mikkokin ehti harrastaa, siinä vaihtelevasti onnistuen. Fox valleyn pohja alkoi maistua pitemmän päälle tylsältä, mutta Otter’s dinner oli niin hienoa, luovaa soittoa että. Setin päätti uuden levyn viimeinen kappale, A nest by the path, jonka upea melodia sai unohtumattoman tulkinnan. Silloin kun vibrakammella ehditään muokata huiluääntäkin ollaan jo herkimmän herkän alueella.
