Paalanen, Antti: Meluta

237
lukukertaa
Photo: Heidi Maria Paalanen ; Photo editing: Antti Jussi Savolainen ; Layout: Japa Mattila.

2014 Rockadillo Records ZENCD 2156

1.Meluta (we wanna make some noise)
2.Yeah mama
3.Kraftsman
4.Fingertips
5.Judgement
6.Acc rider
7.Angus
8.Reflections
9.The final waltz
10.Ruff

Music written by Antti Paalanen.

Antti Paalanen (acc, voc, stompbox, effects, programming)

+ 1, 2, 5, 6: Teemu Vuorela (primitive drums)
+ 5, 9: Sami Silén (samples)
+ 1: Jonas Olsson (samples)

Recorded and mixed by Samuli Volanto 1/2014 at K. H. Renlund Museum – Central Ostrobothnia Regional Museum, Green House, 9/2013 at Film Sound Studios, Kokkola, 3-6/2014 at Matkastudio, Tampere
Mastered by Pauli Saastamoinen at Finnvox Studios, Helsinki

Arvio: 3,5 tähteä

 

Antti Paalasen intohimona on näyttää meille haitarin oikea luonne. Pirunkeuhko on tullut takaisin, Paalasen soitin haluaa meluta, soida klubeilla, reiveissä ja festarilavoilla.

Kimmo Pohjosen pioneerityön merkitystä on mahdotonta kiistää. Samalla kun Paalanen on funtsannut että mikä se haitari oikein on, hän on muovannut oman vastauksensa kysymykseen ”mitä on haitarinsoitto Kimmo Pohjosen jälkeen?”.

Paalanen ei lähde sellaiseen rohkeaan sähköiseen vatkaukseen kuin Pohjonen, haitari pysyy lähempänä soittimen luonnollista akustista perustaa, mutta biisien prosessoinnissa on paljon samaa. Myös Paalasella on paljon transsijaksoja, armotonta biitinjyskytystä ja shamanistista keuhkoilua. Myös Paalanen jatkaa soittoaan mörisevällä laululla ja huudolla.

Onko omaa riittävästi? On toki, ihan riittävästi. Ja sitäpaitsi, onhan rytmimusiikin valtagenreissäkin sellainen tunku, että bändejä erottaa toisistaan vain hohtimilla, miksei sitten maahan mahtuisi muutama hullu haitarimies, tai vaikka kymmenittäin näitä.

Katatonisen (siis sen kiihkeän puolen) haitarahemputuksen vastapainoksi Paalanen on laatinut moneen paikkaan jylhää ja tummaa minimalismia. Pelkistetty maisema, jämähtänyt tunnelma, ja aina jotenkin ”outo” vire, mitä nyt Reflections -kappaleessa voi kuulla perinteisempää kauneudentavoittelua. Sen sijaan The final waltzin hempeily katkeaa klusteripommeihin, mutta se ei enää yllätä noin levyn loppupuolella kun Paalasen estetiikkaan on jo ehtinyt tottua.

Suomessa haitari on ollut huippuaikanaan jokamiehen tanssisoitin. Olemmeko menossa kohti aikaa, jolloin siitä tulee taas kansan oma, mutta nyt jokamiehen transsiinvievä kotibile- ja klubisoitin? Sehän ei vaatisi muuta kuin paalasmaisen asenteen leviämistä.