Donner, Otto: Live at Five Corners

67
lukukertaa
Photo: Maarit Kytöharju ; Design: Juha Lökström, Petri Rahkonen.

Otto Donner Free For All: Live at Five Corners
TUM Records TUM BOX 001

Arvio: 5 tähteä

TUM Recordsin Donner-boksi on se kuuluisa ”kulttuuriteko” jos mikä.

Kaupallisesti ei voine mahdottoman hyvin perustella viiden CD-levyn ja yhden DVD-levyn boksia, jolla kuullaan lähinnä ison freejazz-yhtyeen kursailemattomia keikkaäänityksiä.

TUM Records osaa antaa arvoa suomijazzin veteraaneille, Donnerin ohella myös Juhani Aaltonen on julkaissut äärimmäisen merkittävän ikämiestuotantonsa TUMilla. Ennen kaikkea TUMin tapa kunnioittaa on oikea, ei prameita juhlia eikä pönäköitä pystejä, vaan annetaan taiteilijoille mahdollisuus tehdä ominta työtään, julkaista uutta musiikkia sen arvon mukaisena tuotantona, hyvin taustoitettuna ja ulkoasultaan viimeisteltynä.

Donner tosin valittelee levyteksteissä äänitysten viimeistelemättömyydestä, mutta se on perfektionistin puhetta. Nyt tässä karheudessa on säilynyt konserttien tunnelma elävänä ja lämpöisenä, ajoittain ahdistavanakin silloin on puhe ahdistavista asioista kuten Palestiina-musiikissa. Ja kaikissa tämän boksin konserteissa aistii huomattavan annoksen happening-henkeä.

Donner käytti kevään 2002 konserteissa yhteensä 19 muusikkoa. Keskeisiä ääniä Donnerin oman trumpetin ohella ovat Johanna Iivanainen (laulu), Rasmus Korsström (tenorisaksofoni), Pepa Päivinen (baritonisaksofoni, basso-klarinetti, huilu), Markku Veijonsuo (pasuuna), Jukka Orma (kitara), Seppo Kantonen (piano), Ville Huolman (basso) ja Tom Nekljudow (rummut).

Boksin ykköseksi valittu laululevy on täysosuma. Johanna Iivanainen on vaikuttavimmillaan, Donner itse puhelaulaa hellyttävästi huojuen yhden kappaleen (Don’t explain), johon muuten Seppo Kantonen hurjastelee kerrassaan valtaisan pianosoolon. Donnerin elämänkokemus kuuluu tulkinnassa, kappale sopii kuunnella kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Ei Donnerin kannata yksinlauluiltoja jatkossakaan järjestää, mutta moni teknisesti taitava laulaja voisi kuunnella Oton tulkinnan (=liiallisen tulkinnan vastakohdan) malliksi siitä miten sanomansa saa välitettyä.

Onni jonka annoin pois on yksi historian onnistuneimpia Kärki-jazzinnoksia, tosin soolot ja laulun maailma jäävät erillisiksi. Monkin Bemsha swingissä Iivanaisen sanattomalla laululla on vain sivuosa. Se on hervoton veto, joka vain voisi olla vielä paljon hervottomampi. Löysyydeltä version pelastaa ennen kaikkea Seppo Kantosen pianovälikkeen nerokkuus. Prelude to a kiss on alusta loppuun säyseätä menoa, niin että sovitus kelpaisi myös tiukoille vanhan jatsin ystäville. My funny valentine on Iivanaiselta jo hyvin kypsää balladitulkintaa. Pikkukappaleista hirteishumoristinen Päätön tyttö on kuriositeetti, Evert Tauben Nocturne konstailematon, ehjä ja kaunis.

Standardi-levyn aloitus on Lush lifen pianotrioversion myötä jälleen Seppo Kantosen näytöstä. Kantonen jo yksinään tekee Strayhornin ikivihreästä niin suuren, että se alkaa maistua jo sinfonialta. Moni muukin kappale saa osakseen pienryhmäkäsittelyn. FFA-muusikoiden standardit ovat kaukana standardinomaisuudesta, esimerkiksi Jukka Orman otteen krouvius tai tekniikan epäortodoksisuus hipoo jo hyvän maun rajoja Autumn in New York -kappaleessa. Täydellisen mutkaton sen sijaan on Jari Hongiston juureva ote Charles Mingusista. Tämän orkesterin lähtökohdista katsottuna Wayne Shorterin Footprints on silkkaa mainstreamia, mutta erittäin verevää sellaista. Rasmus Korsström on vahva, Kantonen lennokas, Tuure Koski ja Tom Nekljudow kiehuttavat komppia kiitettävästi. Standardien joukkoon Donner sujauttaa kaksi omaa sävellystään sekä Markku Veijonsuon luomuksen, pasunistin elektronimusiikin harrastusta ulosmittaavan Whale tales -äänimaisemoinnin.

Laatikon kolmas levy on jaettu puoliksi Donnerin ja Seppo Kantosen sävellyksille. Malliksi koko Free For All -konseptista kelpaa hyvin bassonvirittelystä innoituksensa saanut avauskappale Egad. Onhan se maestron oma sävellys, ja tapahtumien kulku ilmentää monimuotoisuudellaan hienosti orkesterin rajattomia mahdollisuuksia. Maanmainio on myös Donnerin kaanontekniikalla ilakoiva päätösmarssi. Kantosen nimestään huolimatta hauska Imaginary misery on ehkä kaikista laatikon teoksista lähinnä maallikon käsitystä free jazzista, olettaisin. Ylipäätään Kantosen teoksissa piano nousee merkittävään rooliin, ja huomattavan vapaissa sfääreissä Kantosen muuhun levytettyyn uraan suhteutettuna.

Neljännen levyn täyttävä kaksiosainen A lament for Palestine on hajanainen ja raskaskin kuunneltava, mutta siihen on toki jo aiheellakin osuutensa. Kokonaisuudessa on monia syvästi vaikuttavia osuuksia, ja painopisteen vaihtuminen soittimesta toiseen toimii. Punainen lanka säilyy, ja useamman kuuntelun myötä raskaudesta tulee upottavaa virtausta. Johanna Iivanaisen laulu on nyt soitin, ja saa useammankin puheenvuoron. Kärsimysmusiikin tunnevoima kasvaa monessa kohtaa sellaiseksi että herkimmillä sieluilla voi olla vaikeata, ahdistavimmaksi tunnelma käy Jukka Orman kitaran ulvoessa Tom Nekljudowin konekiväärirymistysten päällä.

Rauhallisempaan kehittelyyn luottaa viitoslevyn The Electric night, etenkin sen ensimmäinen osa, eli elektronimusiikillinen lähtökohta vie tässäkin ikään kuin itsestäänselvästi ambient-sukuiseen kelluntaan. Donner itse trumpetillaan ja Free For All -muusikot Tom Nekljudowin johdolla huolehtivat kuitenkin siitä, että ambient-sumu on vain reunus, sisältä löytyy särmää ja vääntöä. Etukäteen aika vaikean tuntuinen sapluuna toimii, FFA-jengin (tällä kertaa vain kuusi soittajaa) välillä hyvinkin freejazzilliset tehot ja Mika Rintalan säätämät elektroniikat käyvät sittenkin samaan teokseen. Seppo Kantosen syntikka on tärkeä sillanrakentaja näiden maailmojen välillä.

Electric Nightin toinen osa lähtee paljon vankemmin bändin yhteistyöstä, aluksi didgeridoo-soundisen peruspotkun päälle rakennetusta tiuhasta kudoksesta ja rupisesta soundista. Lopulta elektroniikka vaatii ja saa oman tilansa, mutta nyt ei voi enää puhua kellunnasta, vaan Nekljudowin vapaarytmittämässä tyvenessäkin on äreätä ärhäkkyyttä. Loppua kohden saadaan yhä selkeämmin elektronimausteista ”freetä kaikille”.

Kuudes ja viimeinen levy on kaksipuolinen ja -jakoinen. Kuullaan studiolivenä liki puolituntinen vapaan jazzin riemumarssi Ever, after…, jonka hulvattomin jakso pyrähtää lentoon Yamar Thiamin tama-rummun käskemänä ja saa yläilmojen lentäjäksi liki-kirkuvan Johanna Iivanaisen.

Samaisen teoksen syntyprosessi dokumentoidaan 40-minuuttisessa elokuvassa Tomorrow, again – A film about improvisation. Siinä selkiää paljon Donnerin työprosessista, kirjoitetun ja improvisoidun suhteesta. Tapahtumien kulusta keskustellaan etukäteen, mutta olennaista on Donnerin muusikoille antama suuri vapaus. Se taas pohjautuu luottamukseen, ja Donnerin ihanteeseen, jossa eri taustoista tulevat muusikot saavat puhua omalla kielellään etsiessään yhteistä kosketuspintaa.

Kaikkiaan aikamoinen laatikko. Autiolla saarella tällä pärjäisi pitkään.