Eclipse Jazz Clubilla upea avauskonsertti

702
lukukertaa
Ajaton-kvartetti. Kuva: Tapio Ylinen.

Kummallinen yhtye ja ratkirehevä jazzyhtye, siinä uuden Eclipse Jazz Clubin avajaisillan tarjonta ytimekkäästi.

Se kummallinen oli Elixir-levynsä julkaisukiertueen Tampereelle päättänyt Ajaton-kvartetti, ja huomattakoon, että tuo määritelmä kajahti illan aikana laulaja Mia Simanaisen suusta. Ja onhan tämä vallan outoa: Mikko Perkolan viola da gamba ja Henrik Sandåsin bandoneon kimpassa Kari Ikosen moog-syntikan kanssa. Kaksi pehmeä-äänistä, huokoisenhaurasta ja suorastaan tunteikasta soitinta ja sitten se särisevä, pörisevä ja vääntelehtivä moog. Sointiyhdistelmät olivat hetkittäin tosikummallisia, mutta samalla alati vähintäänkin mielenkiintoisia.

Simanaisen kuulas soundi ja voittopuolisesti pitkät, levolliset linjat olivat kokonaisuutta rauhoittava ja selkeyttävä elementti. Sanallistetun ja sanattoman laulun osuudet taisivat mennä konsertissa koko lailla tasan. Sanaton ei kuitenkaan ollut useinkaan jazzin skat-tyylistä improvisointia, vaan useimmiten tarkasti sävellettyjä ja sovitettuja melodialinjoja.

Perkola ja Sandås ovat omien instrumenttiensa tunnustettuja mestarismiehiä, ja yhteispeli sujui hienosti tässä erikoisessa kontekstissa. 1400-luvulla vakiintuneen gamban ja 1800-luvulla kehitetyn bandoneonin yhteiselo on luontevaa, ne tuntuvat puhuvan samaa sointikieltä.

Ikosen moog-syntikka elää sen sijaan omissa maailmoissaan, se on edelleen outo ja ihmeellinen, vaikka digihärveleillä pystytään nykyään tekemään ”mitä tahansa”. Ikonen otti välillä soittimellaan perinteistä basistin rooliakin, mutta viihtyi toki enimmäkseen korkeammalla rekisterissä ja samalla yhtyeformaattien kannalta ajateltuna kahlitsemattomissa sfääreissä. Hankalan analogisoittimen hallinta oli mestarillista, ja kaikenlaista ovelaa koukerrusta soundipuolelle löytyi.

Jonkinasteisesta taiteellisesta vieraannuttamisesta soitinyhdistelmässä saattaa hyvinkin olla kyse, ja väkisinkin mentiin välillä huumorin puolella, vaikka täysin vakavalla naamalla soitettiinkin. Se selkein huumoripläjäys oli Ikosen Has the fly been killed yet?, Lauri Viidan runosta väännetty kuvaelma, jossa jokainen instrumentalisti vuorollaan esitti sekopäistä kärpästä.

Omista ja vieraista eväistä Ajaton kokosi matkan aika- ja tila-avaruuksissa. Esimerkiksi englantilaisten John Dowlandin (1563-1626) ja John Blown (1649-1708) laulut satojen vuosien takaa, kiperäksi käynyt reissu Armeniaan ja Perkolan säveltämä ”moskovalainen fado” olivat mukana illan ajattomassa ja rajattomassa meiningissä.

Armenian-matkaa pohjusti ihana, hidas johdanto melismoineen ja mikrosävelaskelineen, viola ja moog vuorottelivat bordunaäänen yllä. Laulun mukaantulon myötä syttynyt nopea, rytmisesti koukutteleva osuus oli rempseintä Ajatonta.

Blown luuttulaulussa The Self banished aika pysähtyi tykkänään gamban johdannossa, mutta alkoi tikittää taas kun Perkola ja Simanainen herkesivät laulamaan duettoa gamban näppäilysäestyksellä. Moog ja bandoneon askelsivat vähitellen mukaan, ja lopulta laulun kansanomainen poljento katkesi, eteneminen fragmentoitui ja kävi improhenkiseksi.

Simanaisen omia sävellyksiä olivat The day grew small Emily Dickinsonin tekstiin sekä sanaton sekä Agda Airi, joka sai ensiesityksensä jo Simanaisen Ahava-yhtyeen vuoden 2001 levyllä. Lisäksi Elixir-albumin ulkopuolelta kuultiin Sinisiipi ja Elokuun yö, jotka molemmat perustuivat Ahavan Matka-levyn (2012) tavoin Helvi Juvosen teksteihin. Upeasti Ajaton antoi myös uuden elämän Anneli Saariston tunnetuksi tekemälle tarinalle Alfonsinasta ja merestä.

Riemukas Magnetia

Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri. Kuva: Tapio Ylinen.
Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri. Kuva: Tapio Ylinen.

Jos kappaleiden nimet ovat luokkaa Kylähullun kevät sekä Eetupossun ja Pierunallen seikkailut, voi olla varma ettei kovin ryppyisiä otsia lavalla nähdä. Mistään pelleilystä ei silti ole Magnetia-orkesterin kohdalla kyse. Pauli Lyytisen johtaman yhtyeen raikasta menoa kuunnellessa tuli useamman kerran mieleen aina käyttökelpoinen mainosfraasi ”parasta suomalaisessa jazzissa juuri nyt”. Lyytisen noin viimeisen kymmenen vuoden aikana syntyneet kappaleet ovat löytäneet ihanteellisen nelikon tulkikseen. Ja olennaista oli jälleen kerran on se, että soittajilla tuntui olevan suunnattoman kivaa, kun tämmöistä pääsivät tekemään yhdessä.

Mika Kallion nerokkaan rumpuilun varaan yhtyeen on helppo rakentaa. Kallio ei komppaa, vaan soittaa partituuria läpi hienosti eläytyen. Basisti Eero Tikkanen panee hänkin kaiken peliin. Vikkelintä virtuoosivaihdetta ei tavoitella, vaan mieluummin voimaa, läsnäoloa ja paneutumista. Kallio ja Tikkanen soittivat erilaisella otteella, ja sopivat juuri siksi loistavasti yhteen.

Sama pätee yhtyeen eturiviin: trumpetisti Verneri Pohjola ja sopraano-, altto- ja tenorisaksofoneja soittanut Lyytinen ovat erinomainen pari. Molemmat ovat niin monipuolisia ja laaja-alaisia, että tulevat kasvattaneeksi yhtyeen paljon kokoaan suuremmaksi. Pohjolan sounditaikuruus yhdistyy Lyytisen vakavasti otettavaan leikkisyyteen unohtumattomasti.

Huima bändi tämä Magnetia, ja vielä sen verran tuore, että se on helppo nostaa ykkössuositukseksi: jos joku sattuisi minulta tiedustamaan uutta ja tuoretta ja mielenkiintoista ja suositeltavaa kotimaista jazzia, Magnetia olisi juuri nyt ensimmäinen ehdotus.

Kerrattakoon vielä setin hupaisa lopetus. Soittajat kaikkosivat lavalta yksitellen, Pohjola taisi mennä eteiseen asti trumpettiaan soitellen, ja lopulta vain rumpali oli jäljellä. Kallion viimeiset iskut lautasiin jäivät soimaan luuppina, ääni himmeni pikkuhiljaa, mutta tämä kesti niin kauan, että sekä soittajat että yleisö katselivat epätietoisina toisiaan. Milloin loppuu, kuuleeko joku vielä jotakin, milloin taputetaan? Kallio seurasi kylmäpäisesti tilannetta sivummalta, mutta Lyytisellä petti lopulta pokka, jotakin Tikkasen junan lähdöstä taisi siinä soperrella…

…..

Uuden tamperelaisen jazzklubin aloitus oli melkoisen tyypillinen siinä mielessä, että yleisö ei vielä löytänyt kunnolla paikalle. Tampereella Jazz Happening hämää. Festarin aikaisen hurlumhein perusteella luulisi, että paikallista yleisöä riittäisi tuosta vain klubikeikoillekin. Eclipsen kattaus olisi TJH:n aikana vetänyt vuorenvarmasti Telakan äärimmilleen täyteen.

Helpolta ei siis Eclipse Jazz Clubin murtautuminen laatumusiikin pienille markkinoille näytä. Toivotaan sitkoa (ja hyviä tukia) tälle klubisysteemille, onhan tuo Tampereen Yliopilasteatterin tilakin aivan mainio oivallus. Musiikin tasosta ei Eclipsen tulevaisuus ainakaan voi olla kiinni, siitä pitävät klubi-isäntä Tapio Ylisen asiantuntemus ja verkostot huolen.