Tampere Jazz Happening 2008

411
lukukertaa
Karikko. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.
Karikko. Sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

Vuonna 2008 Suomen parhaan jazz happeningin vahvuuksia olivat mainiot tapahtumapaikat, erinomaisesti pelanneet järjestelyt sekä tajuttoman monipuolinen ja pääsääntöisesti onnistunut ohjelma. Kyllä kelpasi musiikin- ystävien hakea piristystä ankean syksyn keskelle. Suomijazz.com oli paikalla ja kuunteli mitä suinkin ehti.

Lotte Anker, Ikue Mori, Sylvie Courvoisier
Matana Roberts’ COIN COIN: Mississippi moonchile
Hiromi’s Sonicbloom

Pakkahuone pe 31.10. klo 20

Perjantainen naisten ilta oli hyvin rakennettu kokonaisuus: älyllinen, haastava monikansallisen trion avaus, välissä Matana Robertsin railakasta ja rehevää paasausta ja viimeisenä Hiromin energistä fuusiota. Kaari oli erittäin hyvä, vaikka ylimmäinen huipennus jäikin tällä kertaa tulematta kun Hiromi lievästi petti odotukset.

Pianisti Sylvie Courvoisierin johtama trio avasi perjantai-illan upeasti. Kolmen naisen ryhmä loi älykkään hajanaista struktuuria ja tunnelmallista kimmellystä. Vaan yhtä hyvin kokoonpano olisi voinut olla duo Courvoisierin piano ja Lotte Ankerin saksofonit, sillä Ikue Mori ei antanut läppärin ja samplerin avulla muiden veroista panosta kokonaisuuteen. Menokohdissa Mori soitti oikeastaan vain rytmejä, Macilta tuleva elektro oli soundimielessä aika yksiulotteista ja toisteista. Muutamassa hitaammassa jaksossa saatiin sentään vähän vaihtelua ja maalailua. Lotte Anker oli fonistina mielenkiintoinen tuttavuus. Suvannoissa hän suosi usein teknisesti hankalia hiljaisia ja korkeita ääniä. Courvoisierin pianistinen modernismi nosti kokonaisuuden älykköjazzin parhaimmistoon. Trion himerrys oli ehkä hiljaista, mutta musiikissa oli tuntuvasti sisäistä voimaa.

Matana Roberts soitti alttosaksofonia, ja lausui siinä ohessa useaan otteeseen tekstiä absurdeinkin äänenpainoin. Koko konsertti oli yhtä pitkää jatkumoa, jossa teemat ja tunnelmat vaihtuivat tiheään: kuultiin häivähdyksinä mm. freetä, gospelia, hymnejä, New Orleans -jazzia. Matanan spesiaalikikka oli aina silloin tällöin ”opettaa” soitinosuuksia muille muusikoille. Hän soitti malliksi saksofonilla, ja sitten trumpetisti Jason Palmer, pianisti Shoko Nagai, ja basisti Hill Greene vuorollaan jäivät toistamaan osaansa. Näistä yhteensovittuvista kerroksista muodostui biisin runko, ja päälle Roberts löi vielä oman osuutensa. Saksofonistina nainen ei ollut erityisen valovoimainen, mutta orkesterin langat olivat koko ajan tiukasti käsissä. Vielä on mainitsematta yhtyeen erikoisuus: laulaja Jeremiah Griffinin työnä oli tuoda länsimaisen taidelaulun tekniikkaa ja sävytystä soppaan, mitä nyt välillä eteni hetken myös jazzaten ja irrotellen. Matana viittoili tiukasti milloin laulaja ääneen ja pois, ja ainakin muutaman kerran Griffin näytti siltä että olisi halunnut jatkaa pitempään kuin sallittiin. Kuvioon kuului myös Matana kiivas nuottikansion edestakainen selailu. Kantaaottavaa tekstiä tiukalla sykkeellä ladellut Matana tuli lopulta päivän- polttavaan lopputulokseen: ”It’s Obama time”, kuului synteesi.

Hiromi on soittanut paljon triokeikkoja, mutta nyt oli nelihenkisen Sonicbloomin vuoro. Dave Fiuczynski on ilmeisesti vakinaisempi kitaristi, mutta tällä kertaa oli John Shannonin vuoro. Muutaman näppärän soolon Shannon sai aikaan, mutta ei muuten tuonut ihmeempää lisäarvoa triovetoihin verrattuna. Hiromin jälkeen bändin taitavin soittaja oli basisti Tony Grey, mutta hän loisti vain kuusikielisen basson ylärekisterissä viihtyneissä sooloissa. Perussoitto oli hämmentävän tylsää kelausta.

Bändin jännite heitteli konsertin aikana melko lailla: innostavimmillaan meno oli huikeata, mutta vaarana tuntui koko ajan olevan suistuminen tyhjänpäiväisyyteen. Jälleen tuli todistettua että fuusio on vaikea laji. Tuoreuden ja luovuuden yhdistäminen lajityypiltä vaadittavaan rokkaavaan iskukykyyn on hankala yhtälö, ja Hiromiltakin yritys jää puolitiehen. Karuimmillaan tämä ilmeni jaksoissa, joissa Hiromi ei malttanut pysyä penkillään kun soolossa meni niin kovaa ja korkealta, ja taustalla soi samaan aikaan bändin jähmeä ja umpitylsä hölkkä. Kokonaisuus lähti lentoon oikeastaan vain niissä hetkissä, joissa koko bändi päästettiin kunnolla irrottelemaan, ja piperrys heitettiin syrjään. Rumpali Martin Valihora sai näissä kohdissa näyttää kykynsä, harmi vain ettei mielikuvitus hänelläkään riittänyt perusbiisien peruskelauksen elävöittämiseen. Toivottavasti rockjazz-fuusion alalta löytyy jatkossa vielä hitusen vakuuttavampia juttuja. Enemmän fuusiolla kuitenkin on musiikillista kantavuutta kuin päätöspäivänä kuullulla noisella.

Kari Ikonen & Karikko
Kullrusk
Circulasione Total Orchestra

Pakkahuone la 1.11. klo 14

Mainion perjantai-illan jatkoksi myös lauantai-iltapäivän konsertti alkoi hienosti. Kari Ikosen kansainvälistynyt Karikko soitti musiikkia uusimmalta levyltään Oceanophonic. Ikonen on mahtava säveltäjä, ja osaa pitää kokonaisuudet hallussa.

Karikon soundillinen erikoisuus on kamarijazzin ja syntikan yhdistäminen. Moog sopi loistavasti yhteen etenkin Vincent Courtoisin sellon kanssa. Konsertin huippuhetkiin lukeutui järkälemäinen Tangolla päähän, joka oli intensiivistä pianotriomenoa elokuvamaisin leikkauksin. Ikosen apuna olivat tässä basisti Tony Elgland ja rumpali Mika Kallio. Sama parivaljakko oli Sonny Heinilän tenorisaksofonin taustalla toisen vaikuttavan triojakson ajan. Aina kekriä kestää päästi puolestaan Vincent Courtoisin vauhtiin ja sitten Hallen maalailemaan trumpetillaan. Erinomaisen vaikuttava oli myös Courtoisin ja Hallen duetto kappaleessa Satamatrilogian neljäs osa.

Vaikka kyse oli levyn sapluunan noudattamisesta, lyhyellä keikalla en pidä ihan parhaana formaattina näin runsasta yhtyeen sisältämien pienmuodostelmien käyttöä. Nyt oli duoa ja trioa, ja vaikka kaikki oli hienoa musiikkia hienosti tulkittuna, hajanaisuus kävi hallitsemaan konserttia. Kun osaa säveltää ja orkestroida Ikosen tavoin, ei muuta kuin kaikki peliin, koko koneisto kunnolla käyttöön, ja ykkösluokan soittajien mahdollistamat värit ulos maailmalle.

Tenoristi Jonas Kullhammar ja altisti Per ”Ruskträsk” Johansson näyttivät miten tehdään saksofonista todellinen voimasoitin. Kumpainenkin ajoi foninsa metrisen pedaalijonon lävitse, joten saksofoni kuulosti nyt vaikka miltä. Bändi oli yhtä paljon rock kuin jazz. Yhdistelmä oli omaperäinen, kaukana jazzrockfuusion kliseistä. Otteen vissistä raskaudesta huolimatta vältettiin myös kuluneet heavypolut, sillä fonistien taustalle syntyi koko ajan eläväisesti rokkaavaa rytmikudosta Sven Lindvallin basson ja Martin Jonssonin rumpujen voimin. Biisit rakennettiin yleensä simppelin mutta toimivan bassoriffin pohjalle. Jonsson oli oikein hyvä, mitä nyt tiettyä 60-luvun hurjimpien rock-rumpalien (Keith Moon, Ginger Baker, Bonzo Bonham) estottomuutta olisi mahtunut hyvin vielä keitokseen. Yksi balladikin väliin asettui, ja taas mentiin rujosti ja railakkaasti. Reseptiin oli kirjoitettu ryskeen ohelle simppeleitä teemoja, liukkaita fonisooloja ja hupaisia spiikkejä. Kullrusk on vähintäänkin erinomaista klubibändiainesta.

Circulasione Total Orchestra päätti iltapäivän lässähdykseen. Ison orkesterin free vaatisi paradoksaalisesti selkeää näkemystä toimiakseen. Jos tilanne on pitkiä jaksoja sellainen, ettei yksikään muusikko voisi soittaa yhtään väärää ääntä vaikka mitä yrittäisi, musiikillista ydintä on mahdoton hahmottaa. Koneisto oli mittava, rumpaleita ja basisteja monikossa, lauma puhaltajia ynnä muuta. Kuvaavaa touhulle oli että sähkökitaristi Anders Hana taisi ottaa soittimestaan pelkästään atonaalista hälyä. Ison bändin free-pohjainen musiikki voi olla hienoa, mutta Circulasionen mahdolliset ideat eivät välittyneet, eikä orkesterilla ollut myöskään jälkeäkään sellaisesta vastustamattomasta energiasta, jota Chicago Tentet toi muutamia vuosia sitten Tampereelle.

The Zimology Quartet
Omar Sosa Afreecanos Quartet
Steve Reid Ensemble

Pakkahuone la 1.11. klo 20

Lauantai-illan teemoitus oli osunut nappiin, sillä afrosävytteiset yhtyeet möivät Tullikamarin loppuun. Kun kaksi kolmesta yhtyeestä täytti odotukset, konserttikin oli vallan hyvä. Viimeisenä soittaneen Steve Reidin fiaskolle ei kannata laittaa kovin suurta painoa, sattuuhan näitä.

Eteläafrikkalainen jazz on maailmalla tuntematonta, mutta ainakin Tampereella se sai kosolti uusia ystäviä. Yleisönpalautteen desibeleillä mitattuna The Zimology Quartet oli koko kisan suurin menestys.

Ja aiheesta, sillä nyt nähtiin sitä täydellistä heittäytymistä, jota näillä raukoilla rajoilla jazzista niin usein jää kaipaamaan. Saksofonisti Zim Ngqawana oli se heittäytyjä, ja muukin yhtye oli erinomainen. Zim otti hiet välittömästi, uppoutui täysin soittoonsa, huojui pelottavasti lavan reunalla ja hoiperteli koko ajan mikkipiuhoihin sotkeutumaisillaan. Soitto oli hieman hajanaista ja hakevaa aluksi, Zim antoi ajatuksen katkeilla, vaelteli ja vaipui ajatuksiinsa, ja palasi sitten havahduttuaan jälleen tiukkaan asiaan. Basisti Shane Cooper ja rumpali Ayande Sikade pitivät ryminää yllä koko ajan, joten helppo oli Zimin taas hypätä kyytiin kun alkoi innostaa.

Matana Robertsin tavoin Zimology oli rakentanut koko setin yhdeksi pitkäksi kokonaisuudeksi, biisit vaihtuivat lennnosta. Etelä-Afrikka kuului etenkin Zimin lauluosuuksissa, ja myös Sikade ja pianisti Nduduzo Makhatini tukivat liideriä näissä hommissa. Alkupuolen muutaman soinnun pitkissä jatkumoissa jännite ei tahtonut kestää, ja tehoja löytyi vasta kun Zim meni tenorillaan äärirajoille. Huilujakso alkoi sävykkäällä maalailulla, mutta hyytyi pian. Kaikki kuitenkin muuttui ja ilta sähköistyi oikein kunnolla kun Zim keskittyi koko konsertin loppupuoliskon ajaksi alttoon. Nyt kuultiin täysin pitelemätöntä tulitusta, ja bändikin alkoi keittää kaikin puolin.

Omar Sosan lattarifuusio oli kaikessa eläväisyydessäänkin Zimologya monta astetta älyllisempää vääntöä. Jonkinlaisesta latinalaismusiikin uudesta arkkitehtuurista oli kyse, mutta vissin taiteellisen etäännyttämisen ohella samalla lähestyttiin myös afrikkalaisia juuria. Latinalaismusiikin ytimestä laajennettiin siis yhtä aikaa eteen ja taakse. Hajanaisuuteen sortuneen esityksen tähti ei yllättäen ollut yhtyeen luova voima Sosa, vaan käytännön mies, eloisa rumpali Julio Barreto.

Veteraanirumpali Steve Reid toi puolestaan Tampereelle umpisurkean yhtyeen. Koko konsepti oli aivan onneton, Reid itse rumpalina pihalla. Yhtyeen toinen ikämies, puhaltaja Joseph Rigby olisi saattanut johonkin kyetäkin, mutta tässä ympäristössä ei mielekkäässeen musisointiin ollut mahdollisuuksia. Bändin nuoriso-osastosta vain congarumpali Moyhamadou Sarrilla on mahdollisuuksia valitsemallaan tiellä. Koskensoittaja ja etenkin basisti oli poimittu jostakin kauhugalleriasta, basisti jankkaavine muutaman sävelen toistoineen oli maratonmittoihin pitkitetty huono vitsi. Tuskinpa yksikään aloitteleva punkbändi kelpuuttaisi miestä riveihinsä.

Platypus Ensemble & Proton String Quartet
Steamboat Switzerland
Michel Portal Quartet

Pakkahuone la 1.11. klo 20

Karikon tavoin toisenkin suomalaisen yhtyeen päälavakeikka oli samalla yhden miehen sävellyskonsertti. Saksasta Hollannin kautta Suomeen asettunut Sid Hille on Kokkolan kauden jälkeen vaikuttanut jo pitkään pääkaupunkiseudulla. Hille tunnetaan monipuolisesta säveltäjäntyöstä, joka kantaa soololevyistä ja -konserteista aina big band -musiikkiin saakka. Viime vuosina suurin huomio on kohdistunut Platypus Ensembleen. Kvartetissa pianisti saa rinnalleen huippu- miehistön: saksofonisti Manuel Dunkel, basisti Ape Anttila ja rumpali Teppo Mäkynen ovat tämän kamarijazzista tiukkaan grooveen yltävän ryhmän jäseniä.

Tuoreimmalla levyllä Hillen sävellyksiin ovat tunkeneet mm. intialaisen ja espanjalaisen musiikin vaikutteet. Vielä tärkeämpi aluevaltaus Hillelle on kahden kvartetin sulattaminen yhteen: sekä levyllä että Tampereen keikalla mukana on Proton String Quartet, Helsingin kaupunginorkesterin soittajista koottu jousiryhmä. Tampereella kvartettien yhteispeli oli saumatonta, kun jazzarit osasivat kamarimusiikillisen sävyttämisen ja klasarit svengasivat siinä missä muutkin. Kun vielä ykkössolisti Manuel Dunkel oli erinomaisen tiukassa iskussa, esitys nousi selkeästi festivaalin parhaimmistoon.

Steamboat Switzerlandista kuuluttaja varoitteli ystävällisesti ennakkoon. Korvatulppien suosittelu ei auttanut, vaan moni joutui jättämään paikkansa katsomossa ja siirtymään kauemmas. Kuulosti anarko-noiselta, mutta olikin pitkälti sävellettyä, niin uutterasti urkuri haki hukkaan heittämiään nuotteja. Rumpalikin soitti nuoteista, käytti hauskasti väliin neljää kapulaa yhtä aikaa, ja tietysti tuplabasarit ryydittivät tämänkaltaista meininkiä. Hammond sai rujon avantgardistista kyytiä, mutta ehdoton kuningas oli volyymi. Musiikin tarkoitus oli vaikuttaa fyysisesti, ja kyllä vain se sopivasti ahdistikin.

Noise on noisea, eikä sen kummemmaksi muutu. Yhden metodin yhtyeissä on tietysti se hyvä puoli, että pienempikin näyte riittää. En ollut ainoa, jonka mielestä paras paikka seurata Steamboat Switzerlandin keikan loppua oli Klubin puolella. Näköyhteys lavalle pelasi screenin kautta, ja volyymikin oli Klubilla kohdallaan.

Steamboat oli sangen omituinen valinta Platypuksen ja Portalin väliin, ja pisti Circulasionen kanssa miettimään ylipäätään avantgarden asemaa Tampereella. Miten tarpeellista esimerkiksi noise ja äärifree ovat Jazz Happeningissä? Totaalifree on toki osa festivaalin henkistä perintöä, mutta kun silmiään käyttää, ei näiden lajien todellisia ystäviä kovin paljon kuulijoiden joukossa ole. Olisiko jo aika luopua kaikkein änkyrimmistä outouksista, ainakin päälavan osalta?

Kuten usein aiemminkin, sokeri oli Tampereella todellakin osattu säästää pohjalle. Kisojen paras bändi eli Michel Portalin elegantti ja energinen kvartetti soitti viimeisenä, mutta harmittavan pienelle yleisölle. Kontrasti väkirikkaaseen lauantaihin oli melkoinen.

Maestro Portal hallitsee ja hyödyntää tasavahvasti bassoklarinettia, klarinettia ja sopraanosaksonofia. Louis Sclavis lienee monelle tutumpi saman soitinyhdistelmän haltija, mutta vielä on aikaa tutustua Sclavisin oppi-isään. 72-vuotias Portal on edelleen mahtavassa soittokunnossa, ja kun bändissä on seuraavien sukupolvien parhaimmistoa, nuorimpana vuonna 1981 syntynyt pianisti Yaron Herman, on veteraanin helppo pysyä virkeänä. Basisti Bruno Chevillon ja rumpali Eric Echampard kuuluvat lempisoittajiini, joten Tampere Jazz Happening päättyi osaltani parhaalla mahdollisella tavalla.

Telakka

Festivaalin sivunäyttämö Telakan ohjelma on vahvistunut vuosi vuodelta. Nyt siellä on jo täysipainoinen festivaali festivaalissa. Kotimaiset ovat pääosasssa, mutta joissakin yhtyeissä oli mukana myös ulkomaisia vieraita. Passi-ihmiset vaeltavat jonkin verran paikasta toiseen kovalla kiireellä saadakseen edes pienen maistiaisen joka bändistä, mutta suuri yleisö joutuu tekemään valinnan: joko Telakka tai Tullikamari.

Lyhyitä maistiaisia joiltakin keikoilta ehdin Telakalla nauttimaan. Ilmapiiri oli tutun intiimi, tunnelma käsinkosketeltava. Eipä taida Suomessa olla toista klubia, jossa musiikista nautittaisiin näin keskittyneesti.

Hieno tunnelma oli esimerkiksi Esa Pietilän keikalla, kun erinomaisen trion vieraaksi oli saatu kosketinsoittaja Iro Haarla. Pietilän tenorissa on vahva henki ja suuri soundi, joten Juhani Aaltosella on manttelinperijäksi toinenkin ehdokas Pepa Päivisen rinnalla.

Kovassa iskussa kuului olevan myös Niklas Winterin kvintetti. Taisipa olla rehevintä Winteriä mitä olen keikalla kuullut, hissuttelu oli tiessään ja etenkin trumpetisti Jukka Eskola sooloili antaumuksella. Samalla tapaa mainiosti illan viimeiseksi yhtyeeksi sopi lauantai-illan päättänyt The Stance Brothers, joka Teppo Mäkysen johdolla paransi levystään monta pykälää.

Klubi

Telakan lisäksi myös Klubille on löytynyt toimiva sapluuna. Kyllä Pakkahuoneen puolella on päivän aikana sen verran vaativaa kuunneltavaa, että Klubi on ihan paikallaan varata kevyemmälle irrottelulle. Sekä Iiro Rantalan uusi trio että Tony Allenin iso afrobeat-yhtye olivat niin yleisömäärän kuin yleisen fiiliksenkin puolesta suuria menestyksiä.

Rantala näytti Hiromille miten pyöritetään pianoa niin että biisit pysyvät kasassa välikkeiden ja irtiottojen huikeista vaikeusasteista huolimatta. Rantala on loistavassa vireessä, joten kuultiin taas teknisesti uskomatonta pianonsoittoa, ja myös uuden trion kokonaisuus toimii keikka keikalta paremmin. Tai oikeastaan: nyt löytyi se paikka, johon tämä yhtye näyttäisi kuuluvan. Näin Iirot viimeksi Jyväskylän Kesän teltassa, ja isolle lavalle kauas yleisöstä bändi ei istunut optimaalisti. Eikä tätä bändiä kannata tulla kuuntelemaan ykkösissä. Hikisen klubin lavalle, tiiviin ja tanssahtelevan yleisömassan eteen, bändi sen sijaan istui erinomaisesti. Marzi Nymaniin voi aina luottaa, ja myös Zengerin beatbox- komppaus menettelee. Zengerin soolo oli jälleen, kuten aina trion keikalla, se yleisön räjäyttävä kokemus. Mies ei jää teknisesti paikalleen, vaan kehittää juttuaan koko ajan eteenpäin. Hillitön tyyppi.

…..

Kokonaisarvosana Tampereen vuodesta 2008 oli hyvin lähellä kiitettävää. Steve Reidin pohjanoteeraus ja muutama muu turhake paikattiin korkojen kanssa. Ulkomaiselle puolelle olisi toki mahtunut muutama muukin ehdoton huippunimi Portalin ohelle, mutta kiitosta täytyy antaa Tampereen spesiaalivahvuudesta: meillä täysin tuntemattomien huippukykyjen esittelystä. Ja vahva plussa tulee siitäkin, ettei millään muulla festivaalilla ollut tänä vuonna yhtä laadukasta otosta suomalaista nykyjazzia.

Tampere Jazz Happening 30.10.-2.11.2008