Jaska Lukkarinen

539
lukukertaa
Jaska Lukkarinen
Kuva: Maarit Kytöharju.
Jaska Lukkarinen
Kuva: Maarit Kytöharju.

Lahjaksi saatu hanuri ei säväyttänyt 5-vuotiasta Jaska Lukkarista, leikkiautot kiinnostivat enemmän. Myöhemmin tapahtui jotakin yllättävää: pianonsoiton opettaja naputteli malliksi biittiä pöydän pintaan. Jaskalle valkeni silmänräpäyksessä, että rummuissa on hänen tulevaisuutensa.

Helmikuun alussa Jaska Lukkarinen pörähti muutamaksi päiväksi New Yorkiin haistelemaan uusia musiikin trendejä ja moikkaamaan ystäviään. Viime vuoden toukokuussa Jaska oli palannut koti-Suomeen opiskeltuaan vuoden verran kuuluisassa Manhattan Music Schoolissa. John Riley oli huippuluokan opettaja, mutta paikallinen opiskelu Jaskan oli mielestä turhankin ”koulumaista”. Vuosi kuitenkin täytti tehtävänsä, ja Nykin aika paransi Jaskan valmiuksia sekä fyysisesti että henkisesti.

Matka Manhattanille oli kuitenkin pitkä ja työläs.

Suunta selville jo varhain

Jaakko ”Jaska” Lukkarinen syntyi Porvoon maalaiskunnassa elokuun 18. päivänä vuonna 1982. Perhe muutti Espooseen pojan ollessa parivuotias. Isä-Lukkarisen suvussa oli vahvat hanurinsoiton perinteet, mutta yrityksistä huolimatta instrumentti ei kiinnostanut Jaskaa. Pojan ollessa yksitoistavuotias pianonsoiton maikka keksi ohjata hänet oppilaaksi Tomi Parkkoselle, arvostetulle rumpalille, joka oli käynyt samaa Tapiolan lukiota. Jaskan opinhalu oli lähes kyltymätön ja vei hänet yksityisoppilaaksi muuan muassa Jari Kettuselle, Sami Kuoppamäelle, Rami Eskeliselle ja Teppo Mäkyselle. – Kaikkiaan minulla oli noin 15 eri opettajaa, Jaska muistelee. – Kun ihastuin jonkun rumpalin soittoon, menin oikopäätä kyselemään oppitunteja.

Parin vuoden rummuttamisen jälkeen Jaska pyrki Ogelin Pop & Jazz -opistoon. Siellä tuli yllättävä takaisku. – Sain rummunsoitosta täydet pisteet, mutta reputin säveltapailussa. Pääsin kuitenkin ensin Mika Säilyn harjoitusoppilaaksi ja sitten myöhemmin Juha Tannisen oppilaaksi.

Vuonna 1998 Jaska siirtyi Tapiolan musiikkilukioon ja samalla Ebeliin eli Espoon Pop/Jazzopistoon.Päätös suuntautua yhä voimakkaammin jazziin syntyi viimeistään Sibelius-Akatemian kesäleirillä 1999, jossa Jukkis Uotila kehotti miestä pyrkimään Jazzosaston Nuorisolinjalle, jonne Jaska pääsikin 2000. Tämän jälkeen miehen tie muusikon ammattiin oli viitoitettu; yhteydet solmittu ja keikkoja kalenteri täynnä.

Sitten tulivat Värttinä, Lord of the Rings -musikaali, vuosi New Yorkissa ja nyt ikioman CD-levyn valmistelu saksofonisti Jussi Kannasteen ja basisti Antti Lötjösen kanssa.

Menestyksen salaisuus

Lukkarisen perhe on aina tukenut nuoren muusikkonsa uraa täysillä, mistä Jaska on erittäin kiitollinen. – Oli aikoja, jolloin harjoittelin 8-9 tuntia päivässä. Olen erittäin määrätietoinen enkä siedä ajatusta, ettei joku juttu ota sujuakseen. Joskus 15-16-vuotiaana innostuin kuubalaiseen musiikkiin ja yritin tosissani ottaa sen rytmin haltuun. Tiedä miten se sitten onnistui, ainakin harjoittelin ahkerasti.

– Tomi Parkkonen antoi minulle aikoinaan hyvä neuvon, että tee poika ihmeessä kaikki keikat mitkä tarjotaan. Tätä ohjetta olen yrittänyt noudattaa ja oppinut siinä samalla sekä eri musiikkityylit että hirveän määrä musiikkikappaleita.

– Monet rumpaleista hallitsevat useita muitakin soittimia, esimerkiksi pianon kuten Jukkis Uotila tai Jack DeJohnette. Teppo Mäkynen puolestaan soittaa melkein mitä tahansa soitinta. Ihailen tuollaista monipuolisuutta mutta epäilen, ettei minusta ikinä tule yhtä hyvää pianistia kuin vaikkapa Jukkis – olen kuitenkin pohjimmiltani niin vahvasti rumpali. Terveisiä ja valitteluja vaan Riitta Paakille, nykyiselle pianonsoiton opettajalleni. Monipuolisuuteni on sitä, että olen opetellut monia erilaisia musiikkityylejä. Jos olisin soittanut vain jazzia rummuilla, olisi tilanteeni pianonsoiton kanssa kenties toinen.

Pakollinen kysymys: idolisi? Jaska hieman epäröi. – Yleensä vastaukseksi luetellaan pitkä rivi ulkomaisia huippumuusikoita. Minulle suurimmat vaikuttajat ovat kuitenkin olleet suomalaisia rumpaleita, erityisesti kaikki omat opettajani: Sami Kuoppamäki, Marko Timonen, Jukkis Uotila, Mika Kallio, Teppo Mäkynen, Tomi Parkkonen, Anssi Nykänen ja muut. Teen oikeastaan vääryyttä, kun en mainitse heitä kaikkia – he ovat olleet minulle loistavia esikuvia. Olen oppinut aivan hirveästi heiltä.

Ulkomaisista idoleistaan Jaska suostuu tivaamisen jälkeen mainitsemaan Tony Williamsin, Elvin Jonesin ja Steve Gaddin. – Viime aikoina olen diggaillut kenties eniten Brian Bladea, joka on soittanut mm. Wayne Shorterin kvartetissa ja Joni Michellin kanssa sekä Keith Carlockia, joka on tuttu esimerkiksi Stingin bändistä ja Steely Danista.

Jaska pitää jazzista, koska se on niin arvaamatonta. – Minusta on upea heittäytyä tilanteisiin, jossa ei tiedä etukäteen koska, kenen kanssa ja mitä soitetaan. Se on ihan muuta kuin yritysmaailma, jossa vihataan ennakoimattomia tilanteita. Kärjistäen voi sanoa, että jazzissa tietää vaan että musa alkaa nyt ja loppuu joskus 10-20 minuutin kuluttua. Miten kappaleen saisi noissa ennalta arvaamattomissa oloissa svengaamaan ja rakennettua dramaturgisesti? Ajatus improvisaation vapaudesta kiehtoo – ja keskinkertaisuus on minulle myrkkyä. Tuon haasteen omille muusikon kyvyilleni haluan kokea yhä uudelleen ja uudelleen.

– Jonkin psykoanalyytikon mielestä olen kai ”hetkessä luova”, naurahtaa rumpali Jaska Lukkarinen lopuksi ja lähtee kiekkotreeneihin.

haastattelu: Pentti Niemi / Sony Finland