Markku Veijonsuo: Karakara 1998 Silence SLC 003
Cover photo: Aimo Katajamäki ; design: Antti Rahkola
1.Whaletales (Veijonsuo)
2.Luukasen päiväuni (Veijonsuo)
3.Solidarity (P. Warren)
4.Tekninen egotrippi (Veijonsuo)
5.Karakara (Veijonsuo)
6.Message (Veijonsuo)
7.Alm (Veijonsuo)
8.Taivas (Veijonsuo)
9.Zeniitti (Veijonsuo)
Markku Veijonsuo (tb, didgeridoo, live electronics)
Studio: Soundtrack Studios, Helsinki, 7 & 12/1998
Äänittäjä = Engineer: Sepi Myllyrinne
Miksaus = Mixed and by: Antti Hytti
Masterointi = Mastered by: Otto Donner, DER, Tammisaari
Soololevyn tekeminen antaa soittajalle huomattavasti vapauksia. Se on myös haastavaa, kun kaikki musiikilliset ratkaisut ovat omalla vastuulla. Markku Veijonsuo on osoittanut rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta lähtemällä toteuttamaan soololevyä instrumentteinaan ainoastaan pasuuna ja didgeridoo. Lisämausteena ovat äänenmuokkauksessa käytetyt efektilaitteet.
Levyn alussa oli volyymiä käännettävä pari pykälää suuremmalle, jotta hiljaiset, kaikuisat ääniefektit pääsivät kuuluville. ”Whaletales” -sävellyksessä liikutaan nimensä mukaisesti valaiden maisemissa. Efektoidut pasuunat ilmentävät siis luonnonääniä.
Toisin kuin monilla muilla viime kuukausina kuulemillani kokeilevan musiikin levyillä, nämä vihellykset eivät ole riipivää ja repivää kitinää, vaan miellyttävää abstraktia äänimaisemaa. Biisin kehittyessä eteenpäin Veijonsuo saa pasuunansa kuulostamaan huomattavan massiiviselta. ”Luukaksen päiväuni” tuo mukaan ihmisäänen artikulointia läheisesti muistuttavia säröisiä fraaseja. En soita puhaltimia enkä tiedä, miten tällainen ääni saadaan aikaan. Tiedän vain, että se kuulostaa hauskalta ja hyvältä. On siis mahtanut olla melkoisen hilpeä ja riemastuttava tuo Luukaksen näkemä uni. Tietysti erikoisempia saundeja karsastavien konservatiivien mielissä se saattaa vaikuttaa enemmänkin painajaiselta tai vähintäänkin käsittämättömältä. Kolmosbiisi ”Solidarity” sisältää tavallisempaa melodiasoittoa, joskin taustaäänet ovat valitun musiikillisen kokonaislinjauksen mukaisesti ufoiluosastoa. Biisin loppupuolella seuraa lisää pörinää ja radikaalisti efektisiä, omituisia ääniä. ”Tekninen egotrippi” on suosikkibiisini tällä levyllä. Osin perinteestä ammennettuja pasuunafraaseja venytellään mielin määrin muihin maailmoihin samalla, kun Veijonsuon soittimen ääni on saatu kuulostamaan yhtä aikaa herkältä ja erikoiselta. Viides biisi ”Karakara” on hyvä esimerkki tyypillisestä didgeridoon soitosta niille, jotka tähän instrumenttiin haluavat perehtyä.
Levyn jälkipuoliskolle tultaessa ei kiinnostus pysynyt enää yhtä korkealla, sillä loppua kohti kokonaisuuteen olisi kaivannut monipuolisempia aineksia ja myös rivakammassa tempossa kulkevia kappaleita, vapaassa tempossa kulkevista avaruusromuääntelyistä poiketen. Loppupuolen biiseissä kuullaan mm. lisää kaikusaundeja ja ihmisääntä muistuttavaa soittoa, päpätystä ja piiperrystä (”Message”), räkäistä ja mörisevää pärinämelodiaa (”Aim”), lisää valaita (”Taivas”) sekä nuottien venyttelyä ja minimalistisia melodioita jostakin Miles Davisin, Rinneradion ja maailmankaikkeuden äärilaidoilta tulevien pimeiden avaruusäänten välimaastosta (”Zenitti”).
Vaikka musiikki pitikin minua otteessaan ainoastaan osittain, kunnioitan suuresti Veijonsuon rohkeutta levyn toteutuksessa. Hyvä, että tällaistakin jaksetaan tehdä.
