Robert McConnell (1935-2010), Robina paremmin tunnettu, kuului Kanadan tunnetuimpiin jazzmuusikoihin Oscar Petersonin, Gil Evansin, Maynard Fergusonin ja Kenny Wheelerin ohella. Muista mainituista poiketen McConnell teki lähes koko uransa Kanadan maaperällä. Pasuuna oli McConnellin oma soitin, mutta vielä paremmin hänet tunnetaan säveltäjänä ja etenkin bigband-sovittajana ja -liiderinä. Omaa The Boss Brass -orkesteriaan McConnell johti vuodet 1967-1999.
The Boss Brass aloitti vähän erikoisemmalla kokoonpanolla. Mukana näet oli pasuunoiden ja trumpettien lisäksi käyrätorvia, vaan ei saksofoneja. Saksofonisektio lisättiin muutaman vuoden kuluttua, mutta brass sai edelleen vallita orkesterin nimessä.
Urallaan McConnell sai Kanadassa kaiken mahdollisen maineen ja kunnian Juno-palkintoja ja Canadian Music Hall of Fame -jäsenyyttä myöten. Rajan toiselta puolen tyrkytettiin Grammya, ja kelpasihan sekin. 2000-luvun puolella McConnell skaalasi yhtyeensä tentetti-formaattiin ja teki tuolla ryhmällä vielä kolme LP-levyä.
Jyväskylän Big Bandin kapellimestari Ilkka Mäkitalo tunnusti olevansa ehta fanipoika. McConnellin bb-musiikki iski jo varhain, mutta tarkempi perehtyminen ei mennyt helpoimman kautta. Nuotteja tai levytyksiä ei niin vain ollut saatavilla, mutta Mäkitalo sai onneksi vaihdeltua kasetteja pohjoismaisten kollegoiden kanssa. Ja lopulta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Mäkitalo pystyi toteuttamaan haaveensa: tuomaan McConnellin värikylläiset arrit jyväskyläläisten ihasteltaviksi.
Mainio esimerkki kulttuurityön pitkäjänteisyydestä tämäkin. On myös aina hienoa, kun muusikot jakavat omia ”isoja juttujaan”, kertovat tärkeistä vaikuttajistaan, ja tekevät sen oman taiteensa kautta.
Melkoista taidetta bigbandin pyörittäminen nimittäin on. Mäkitalo kiitti spiikissään Jyväskylän tilannetta, hyviä soittajia on aina reservissä, kiitos paikkakunnan musiikkikoulutuksen ja myös ”kilpailevan” Ilmavoimien Big Bandin. Tälläkin kertaa Ilmavoimilta oli lainassa ammattisoittajia.
Mäkitalo testasi käsi ylös -menetelmällä kuinka moni muusikoista oli ollut mukana bigbandin edellisellä keikalla, Ilokiven joulukuisessa Paleface-konsertissa. Selvästi alle puolet soittajista nosti kätensä. Vaihtuvuus voi siis olla suurta konserttien välillä, mutta niin vain kaikki sujui hienosti tälläkin kertaa.
Orkesterissa oli nyt mukana pari ensikertalaistakin. Rumpali Touko Ruokolainen puolestaan on ollut mukana ennenkin, mutta siitä on sen verran aikaa, että Ruokolainen ja Mäkitalo eivät kumpainenkaan osanneet ihan tarkasti sanoa milloin. Sovitaan että yli 10 vuotta sitten kuitenkin.
Vaan millainen organismi big band on McConnellin näkemyksen mukaan?
Kun aikakonetta ei nyt satu olemaan käytettävissä, on mahdotonta siirtyä vuosikymmeniä taaksepäin ja ymmärtää edes auttavasti mikä McConnellin musiikin omaperäisyys- ja tuoreusaste oli The Boss Brassin huippuaikoina. Tuon kauden jälkeen bigband-säveltäjät ja -sovittajat ovat kokeilleet kaikkea mahdollista, joten McConnellin musiikki ei enää tässä ajassa pääse yllättämään tai hämmästyttämään.
Vaan ei huolita tuosta, ja ennen kaikkea uskotaan kun Ilkka Mäkitalo sanoo, että tämä on ”soittajien musiikkia”. Soittajille ihan riittävän kommervenkkisiä vyörytyksiä oli sovittaja rakennellut orkesterin voimakohtiin, ja toisaalta laatinut bigbandille eloisasti läikehtineen iltapuhteen, kun musiikin painopiste liikkui sektiosta toiseen tai jätti puhaltajat välillä huilaamaan komppiryhmän ja yksittäisen solistin huhkiessa.
Kompissa basso- ja rumpusovitukset soljuivat huomiota herättämättä, tasaisesti sykkivä walking bass oli niin keskeistä, että se kesti Petri Jaakonahon bassosoolon mitankin. Rummut eivät ottaneet isoa roolia, vain muutamassa huipennuksessa tämä säestävä soitin sai luvan tunkeutua voimallisesti muiden rinnalle, lisätä soppaan volyymia ja energiaa. Pianokin sai niukasti tilaa, kitara puolestaan normaalia enemmän. Monien puhallinsoolojen aikana sektiot saivat tosiaankin huilata ja soolon säestys oli askeettisesti joko piano tai kitara basson ja rumpujen kera. Tyypillisesti soolon aikana orkka hiipi mukaan ja siten päästiin luontevasti soolon loputtua jo täyteen tohinaan.
Encoren Just friends on McConnellin tunnetuinta musiikkia, osakiitos yhdessä Mel Tormén kanssa tehdyn lauluversion. Instrumentaaliversion alla Ilkka Mäkitalo kiinnitti kuulijoiden huomiota kahteen McConnellin käyttämään sovituskikkaan: löytyi a cappella -soittoa (tässä tapauksessa yhtä kuin kaikki puhaltajat ilman rytmisektiota), ja muutamassa muussakin biisissä kuultuja sektiosoleja (bigbandin trumpetit, pasuunat tai saksofonit soittavat jaksoja omalla pienellä porukallaan).
Paikallisnäkökulmasta konsertin teki erityisen mielenkiintoiseksi se, että liki kaikki solistit olivat orkesterin nuoriso-osastoa. McConnell tykkää sooloista, niitä riitti ja tällä kertaa ne lankesivat keskitetysti muutamille muusikkonostoille. Eemeli Kurkela (tenorisaksofoni), Severi Tikkinen (alttosaksofoni), Alex Heikkilä (trumpetti/flyygelitorvi) ja Sauli Rantakeisu (pasuuna) tekivät kaikki ison vaikutuksen useamman soolon miehinä. Runsaasti sai tilaa myös Aimo Nuutinen: Strollin’ oli liki pyhitetty pehmeäsointisen kitaran juhlaksi ja maukkaita sooloja oli kitaristilla muuallakin.
Jyväskylä Big Band: Crazy Rhythm
Siltasali, Suomalainen musiikkikampus, 16.2.2025
