Tampere Jazz Happening palasi juhlavuonnaan täyteen iskuun

180
lukukertaa
Dave Holland ja John Scofield. Kuva: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Takaisin normaaliin? Ainakin Jazz Happening soi Tampereella kuin “vanhaan hyvää aikaan”. Ja nyt oli muuten jo 40. kerta!

Tullikamarin konserteissa riitti hienosti yleisöä sunnuntain päätöskonserttiin asti, ja monipuolisen rikas ja laadukas kokonaisuus sai vielä kultasilauksen odotetusta legendojen kohtaamisesta, kun Dave Holland ja John Scofield viimeistelivät päälavan tarjonnan.

Kiitollisuus keikkailun mahdollisuudesta näkyi ja kuului Hollandin ja Scofieldin elekielestä ja spiikeistä. Yleisökontaktia nämäkin legendat olivat kovasti kaivanneet. Tampereella tämä kontakti oli hyvin vahva, ja Holland muistikin kehua yleisöä sen antamasta energiasta.

Jo sisääntulo oli poikkeuksellinen. Päälavan mainio spiikkeri Karri Mietinen aka Paleface osoitti oivaa pelisilmää ja kehotti juonnossaan yleisöä ottamaan muusikot vastaan seisaaltaan. Standing ovation tuli tällä kertaa siis sekä alussa että lopussa. Holland oli tästä aloituseleestä hämmentynyt ja selvästi liikuttunut.

Lämpöisenä jatkui suhde koko konsertin ajan, ja se oli sitten jo soittamalla ansaittua. Lavalla oli kaksi kaikennähnyttä ja kaikentehnyttä, mutta kovasti erilaista konkaria. Hollandin bassosoundi on syvä, voimallinen, soitto hyvin skarppia ja taidokasta. Scofield taas roimi menemään, tunne oli tärkeintä, eikä kosketuksen puhtaudesta aina ollut niin väliä. Scon perussoundi ei ole koskaan ollut suosikkilistallani, mutta onneksi tässä konsertissa oli varianssia ihan riittävästi. Kohtaaminen oli hengeltään kamarimusiikillinen, solisteja olivat kummatkin vuorollaan, ja Hollandin basso kantoi sovituksissa usein mukanaan myös kappaleen melodista ainesta. Jazzin puolella groovet ja balladit vuorottelivat, ja Sco toi toki mukaan bluesiakin. Yksi setin kohokohdista oli Hollandin säveltämä, Nashvillen vierailun innoittama kantrivalssi, joka tuntui puhuttelevan myös yleisöä poikkeuksellisesti.

Tampereen ydin on kuitenkin muualla kuin legendaosastolla. Festivaali on ennen kaikkea suuri sekoitus. Yksittäiselle kuulijalle se on ennalta hyvin tunnettujen, ohuesti tuttujen ja täysin tuntemattomien musiikitenkijöiden kimara, jossa kokonaisuus on aina jotain enemmän ja jotain suurempaa kuin yksittäisten yhtyeiden summa.

Tampereella on mahdollisuus yllättyä ja innostua juuri siinä hetkessä. Erittäin toimiva metodi festivaalin nauttimiseen onkin tulla paikan päälle avoimin korvin, nimenomaan olla tsekkaamatta etukäteen esiintyjiä ja antaa sen ensimmäisen kontaktin tehdä vaikutuksensa.

Jazz Happening antoi tänä vuonna maailman tulla Tampereelle. World jazz, jazzin maailma tai koko maailman jazz, miten vain. Mielenkiintoiset musiikit voivat tulla mistä vain. Tällä kertaa kierrettiin ansiokkaasti etenkin Välimeren rantoja.

Ohjelmaan on samalla sisäänrakennettuna isoja kannanottoja, eikä niistä tarvitse erikseen mainita. Sanotaan ei rasismille, ei sovinismille, ei ikärasismille, kaikki nämä ovat Tampereen hienoja itsestäänselvyyksiä. Taide pyristelee ja ainakin yrittää sinnitellä vapaana näinä synkkinä aikoina.

5.11.2021 Pakkahuone
Yrjö-palkinto: Mikko Hassinen
Linda Fredriksson Juniper

Pepe Willberg & Jukka Eskola Statement
Natacha Atlas

TJH-perjantai aloitettiin Jazzliiton Yrjö-palkinnon jaolla, saajana tolkuttoman monipuolinen Mikko Hassinen, rumpali, säveltäjä, kapellimestari, tuottaja ja vaikka mitä. Samaan syssyyn Jazzliitto palkitsi etänä Maija Hapuojan Andania-elämäntyöpalkinnolla ja Yleisradio Varjo-Yrjöllään manageri Pia Raitalan. Palkintosession kruunuksi Hassinen esiintyi uuden Future Food Factory -yhtyeensä kanssa, jonka maestro oli kasannut nuorista muusikoista (vibrafonisti Mikko Antila, kontrabasisti Antti Ahoniemi ja saksofonisti Max Zenger). Hassisen viimeaikaiset pienyhtyeet ovat olleet sähköisiä ja energisiä tapauksia, nyt oli vuorossa paluu akustiseen musiikkiin ja jazzjuurille. Puolen tunnin setti oli mukava näyte uuden yhtyeen meiningistä, setti kehittyi akustisesta kevytgroovesta yhä kuumemmaksi ja lopulta myös tietokoneavusteiseksi, akustista pohjaansa menettämättä.

Myös illan toinen suomalaisyhtye oli loistava, itse asiassa yksi koko festivaalin kohokohdista. Linda Fredrikssonin yhtyeen itsevarmuus, läsnäolo ja karisma ovat hyvin poikkeuksellisia. Kokoonpano oli Superpositionin ja Ilmiliekin yhteensulautuma, ja silloinhan mennään kaikessa ihan korkeimmalla tasolla.

Uuden Juniper-levyn musiikkia esitelleessä konsertissa Fredrikssonin sävellysten melodiatoisteisuus nousi jälleen tavaramerkkinomaisesti esiin, mutta siihen ei homma kaatunut, kun kokonaisuus oli musiikillisesti niin tajuttoman rikas, elementtejä oli hurjasti ambientista free-puhalteluun asti. Fredriksson vaihteli alton ja baritonin välillä, ja kun Prättälän arsenaalissa oli akustinen piano, rhodes ja moog, yhtyeen sointi eli jatkuvasti. Ja mikä voimakaksikko kompissa: aina mielenkiintoinen basisti Mikael Saastamoinen ja rumpalina Olavi Louhivuori, vuorenvarma lähitulevaisuuden Yrjö-palkittava hänkin.

Jukka Eskola Statement & Pepe Willberg teki kunniaa Otto Donnerin laulumusiikille. Siinä missä Pepe on Elämäni biisi -produktiossa välillä superjäykkä ja vähän hukassa sanojen kanssa, lavalla oli nyt huomattavasti rennompi Willberg, joka tuntui nauttivan kovasti Otto Donnerin runolauluista. Donnerin kirjallinen tyyli oli korkeakulttuurista aikanaan, ja maistuu ehkä vieläkin erikoisemmalta nykykorvin kun moderni runous sanoitusten lähteenä on jäänyt sivummalle. Donner todellakin antoi runon viedä musiikkia yllättäviin suuntiin, ja näin monet kappaleista olivat kuin erilaisten katkelmien kimppuja. Erityisen hauskaa oli kuulla 60-luvun progen vaikutteita musiikissa, etenkin kun Willberg selvitti tästä aiheutuneet haasteet hyvin luontevasti. Willberg olikin upeassa laulukunnossa. Bändi oli pitkälti Eskolan tv-proggiksista tuttua, ja vierellä tietysti luottopuhaltajat Pope Puolitaival ja Aleksi Ahoniemi. Sovitukset pysyttelivät lähellä alkuperäisiä levyversioita, ja lisäpisteitä ropisi puhaltajien taituroimista tyylikkäistä laulustemmoista. Eero Sepän 60-lukulainen viulubasso tumppusoundeineen oli piste iin päällä systeemin autenttisuuden kannalta. Tämä projekti on kulttuuriteko, jos mikä!

Hieno yhtye oli myös Natacha Atlasin matkassa. Muskulaarinen rumpali, perusriffeihin paljolti pitäytynyt basisti ja pidättelevä pianisti loivat rungon, trumpetisti Hayden Powell ja yhtyeen musiikillinen johtaja, viulisti Samy Bishai olivat paljosta vastuussa. Koukeroiset etnogroovet, tunnelmallinen balladimaalailu ja ennen kaikkea Atlasin oma melismaattinen, mikrosävelaskeleihin paljoti perustuva laulu loivat yhdessä maagisia tunnelmia.

6.11.2021 klo 14 Pakkahuone
Yazz Ahmed
Roberto Ottaviano Eternal Love Quintet
New Brasilian Funk

Arabialaisia skaaloja ja alueen rytmimaailmaa kuultiin myös trumpetisti Yazz Ahmedin brittiyhtyeen musiikissa. Ahmedin isä on Bahrainista, ja sitä kulttuuriperimää musiikissa oli mukana, mutta yhtyeen etnojazzissa paino oli kuitenkin selkeästi sanalla jazz. Ahmedin yhtye saisi helposti aikaan klubisettejä, niin kireitä grooveja se pystyi rakentamaan. Django Bates -yhteyksistä monelle tuttu rumpali Martin France nautiskeli päästessään mättämään koukuttelevaa energiapoljentoa. Äänimaailma oli rikas: trumpetin ja flyygelitorven kaiut ja tuplaukset loivat isoa sointia, ja myös basisti Dave Mannington oli mieltynyt efekteihin. Jonkun soittajan taikalaatikosta kaikui ilmoille linnunlauluakin. Ihmisoikeudet, kansalaisoikeudet, oikeus elämään, Rosa Parks ja Välimerellä henkensä menettäneet pakolaiset, ne kaikki soivat Yazz Ahmedin musiikissa.

Tampere Jazz Happeningin Välimerenkierroksen huipensi italialainen Roberto Ottavianon yhtye. Pikasilmäyksellä se näytti ihan normaalilta jazzkvintetiltä, mutta puhallinsoittimet olivatkin poikkeuksellisesti sopraanosaksofoni ja bassoklarinetti. Ja kuulokuva vasta poikkeukselliselta kuulostikin. Jumankauta mitä virtuooseja nämä puhaltajat olivat! Ja sittenkin, vaikka puhaltajaherroja olisi voinut kuunnella jonkun viikon syömättä, yhtyeen vielä maagisempi osuus istui pianopenkillä. Englantilainen Alexander Hawkins oli varsinainen korvat auki -pianisti. Hawkinsin abstrakti pianoavantgerde muovaili musiikkia kuin kubismissa ikään, tai asettui vyörytyksineen kerrassaan vastakkain muun yhtyeen kanssa. Svengibiiseissä Hawkins katkoi hienosti, soitossa oli sekä ennalta-arvaamattomuutta että tarttuvuutta.

Kaikesta supernopeasta virtuoositeetista ja ylärekisterien puhallinhurjasteluista huolimatta illan emotionaalinen huippukohta oli balladitempoinen maalailu. Puhaltimien pitkät, herkät linjat yhdistyivät taustan pianon, basson ja rumpujen räpistelyyn ja täysi salillinen jazzdiggareita pääsi pitkäksi toviksi ns. parempaan paikkaan. Upean pianovälikkeen (jälleen hyvin avantgardistisen) jälkeen koko yhtye palasi patalaiskaan New Orleans -svengiin, joka olikin sitten ihanaa, herkkää ja herkullista svengiä. Voiko tämän upeammin “vanhaa” ja “uutta” jazzia yhdistää?

Ennen Paal Nilssen-Loven johtaman New Brasilian Funk -yhtyeen keikkaa Paleface spiikasi jotenkin tähän suuntaan: “Jazz on paitsi vapaata improvisaatiota, myös erilaisten alagenrejensä ja rakenteidensa vanki. Siksi nuo rakenteet pitää aina silloin tällöinen hakata paskaksi, 30 sentin palasiksi ja polttaa!”

Jos tätä ei tehdä Tampereella, ei kai sitten missään. Pirstaleiksi lyöminen on useinkin terveellistä, ja on hyvä päästä tarkistamaan omia esteettisiä luutumiaan. Ja tämän sanottuani sanon myös, että nyt ei osunut eikä uponnut.

Rytmi oli yhtyeelle kaikki kaikessa, ja liideri itse pisti kaiken fysiikkansa likoon. Valitettavasti rytmin ulkopuolella yhtye oli vain ajoittain kiinnostava tai nautittava. Veteraanifonisti Frode Gjerstad pääsi sentään sen yhden kerran kunnolla räväyttämään. Perkussionisti Paulinho Bicolorin cuica jäi kuriositeetiksi, ja oli riipivyydessään suhteellisen rasittavaa kuultavaa etenkin ylärekisteriuikutuksissa.

6.11.2021 klo 20 Pakkahuone
Magic Spirit Quintet

Sylvie Courvoisier Trio
Lakecia Benjamin

Majid Bekkas on kotoisin Marokosta, joten niukin naukin hänetkin voi vielä laskea Välimerenkierrokselle mukaan. Lavalta säteili ehkä koko tapahtuman positiivisinta energiaa ja lämpimintä elämänasennetta. Bekkasin kolmen kielen guembri-bassottelun ympärille rakentui hieno pohjoismainen yhtye. Goran Kajfešin trumpetti ja välillä myös congat, Jesper Nordenströmin kosketinarsenaali ja monivuotisen Happening-kävijän Stefan Pasborgin rummut takasivat että yhtye nousi vastaamaan nimensä haasteeseen, oli taikaa ja oli henkeä.

Pari ensimmäistä laulubiisiä Bekkasilta meni vielä tunnelman hakemisessa, mutta sen jälkeen konsertti olikin läsnäolon ja välittämisen juhlaa. Afrobluesia, tuutulaulua ja marokkolaista punkjazzia, siinä vain muutama yhtyeen ulottuvuuksista sen pääasian eli kimmoisanjoustavan grooven ympärillä.

Sylvie Courvoisier Trion vakiorumpali Kenny Wollesen ei selvinnyt Tampereelle asti, kun oli kuulemma jotain häikkää Ruotsin viranomaisten kanssa. Erinomaisen keikan trio silti soitti Wolleseniä tuuranneen Devin Grayn kanssa. Courvoisier edustaa pianistina jazzin älyllistä ja abstraktia laitaa, mutta näiden perusoletusten lisäksi hänen musiikkinsa voi välillä ja silloin tällöin olla myös väkivahvaa ja energistä. Ennen kaikkea se on osa jazzin ja taidemusiikin suurta fuusiota. Jossain välissä Courvoisierin pianon ja Drew Gressin kontrabasson duetto hahmotteli avantgardistisen balladin syvintä olemusta, mutta sekin yltyi unisonoryppäiden myötä lopulta Courvoisierille tyypilliseksi vikkeläksi ja hajanaiseksi mellakoinniksi. Courvoisier kätkee mielellään punaisen lankansa sävelmassoihin ja jatkuvaan vilkkaaseen liikkeeseen, joten kuulija ei pääse ilmaiseksi mukaan. Ponnistelun vastapainoksi sen langan löytyminen on erityisen palkitsevaa.

Saksofonisti Lakecia Benjamin toi kahden Coltranen konserttiinsa lavalle ison annoksen auktoriteettia ja voimaa. Musikillisesti hän oli kautta illan raudanluja, mutta spiikit sentään kävivät lopulta hieman pehmentämään taiteilijan kuvaa. Musiikillinen pehmennys oli Alice Coltranen lapsuudenmuistoihin pohjaava gospel Walk with me, jonka pianojohdanto oli maaginen, ja Lakecia itse pääsi samaan syvään moodiin. John Coltraneen liittyvistä teoksista päärooliin kohosi My favourite things, joka kasvoi upean pianosoolon myötä massiiviseksi tulkinnaksi. Näiden kahden syvänteen rinnalla muu ohjelma oli hyvin korkeaoktaanista, mutta samalla vähän yksiulotteista ja kireäksi pingottunutta ilmaisua.

7.11.2021 Pakkahuone
Alexander Hawkins
Shalosh & Daniel Zamir
John Scofield & Dave Holland

Alexander Hawkins loi lauantain Ottaviano-keikalla suuret ennakko-odotukset sunnuntain soolokeikalleen, niin suuret, ettei niitä varmaan olisi pystynyt millään keinoilla täyttämään. Hyvä niin, joku järkihän tässä pitää olla, Hawkinskin on sentään vain ihminen.

Mielenkiintoisen ja samalla pianon rajoja tutkineen setin Hawkins kyllä rakensi. Genre-ajattelulle Hawkins ei korvaansa lotkauta, vaan soittaa mitä kuulee ja mitä haluaa. Pitkälti kyse oli prosessimusiikista, transformaatioista ja asteittaisesta muutoksesta teoksen sisällä. Preparoituja ja dempattuja kieliä, voimaklustereita alarekisterissä, hellittämätöntä riffitulitusta, dramaattisia leikkauksia, ja usein äkkilopetus, siinä Hawkinsin päällimmäisiksi mieleen jääneitä konsteja.

Pitkä Välimerenkierrros päättyi Tel Aviviin, josta tullut Gadi Sternin johtama Shalosh osoittautui hienoksi pianotrioksi, jännittäväksi jazzin ja etnisten vaikutteiden sekoitukseksi. Yhtyeen vieraana soittanut Daniel Zamir on puolestaan järjettömän kova virtuoosi, joka pystyisi sopraanollaan soittamaan mitä tahansa musiikkia vakuuttavasti. Zamir sattuu olemaan myös showmestari ja laulaakin vielä. Yleisöönmenevän keikan kvartetti näillä eväillä heitti, ja lunasti komeasti paikkansa Tampereen upean etnojazzkokonaisuuden osana.

Ja sitten olikin Pakkahuoneen lavalla Dave Hollandin ja John Scofieldin vuoro…

Maarit Kytöharjun ja Riikka Vaahteran kuvia festareilta

Suomen Jazzliiton tiedote vuoden palkituista