Pianisti-laulaja-säveltäjä Aurora Hentusen kvartetti vieraili Jyväskylän Popparissa levynjulkaisukiertueensa alkumetreillä. Pitkäsoitto onkin osoittautunut tehokuuntelussa vallan erinomaiseksi. Siinä missä levyllä huomio kiinnittyy persoonallisiin sävellyksiin ja vaihtelevien sovitusten myötä hyvin etenevään tarinaan, konserttitilanteessa tulee kiinnitettyä enemmän huomiota muusikkopersoonallisuuksien työhön. Se olikin suuri ilon aihe, sillä sitten viime näkemän yhtyeen soittajat ovat kasvaneet korkoa.
Hentusen herkän pianismin (ja samanhenkisen laulun) ohella kaikki muutkin ovat nousseet instrumenttiensa huipulle maassamme. Trumpetisti Joona Kilponen värittää ja nyansoi ihanasti tunneskalaan herkimmillä hetkillä ja nousee väkivahvaan virtuoosivääntöön voimajaksoissa, Veli-Matti Silanterä loistaa monipuolisuudellaan sähkö- ja kontrabasson taitajana (on muuten tuonut jännittävästi efektoinnin myös vahvan kontrasoundinsa osaksi) ja rumpali Ville Luukkonen on paitsi jouhea ja svengaava, myös tarvittaessa räjähdysvalmis. Yhteenvetona: vaikka nimet eivät vielä ole kovin suuren yleisön tietoisuudessa, taitojen puolesta tämä on ehta superyhtye.
Herkkyys tuli mainittua tuossa parikin kertaa, ja siihen on aihetta. Lonely cranes -laulubiisi oli ehkä se hetki, johon tämä kvaliteetti tiivistyi. Laulu, piano, trumpetti: hauraanhuokoiset soundit veivät jo meditatiivisiin sfääreihin.
Kaikkiaan AHQ:n musiikki on hyvin melodista ja lähestyttävää, mutta samalla se on sekä rytmien ja energioiden virtausten kannalta että biisirakenteiden puolesta hyvin vaihtelevaa ja elävää. Jokaisen yksittäisen biisin tarina kantaa, ja samalla tavalla kantaa koko levyn ja koko keikan iso tarina.
Sekä varsinaisen setin viimeinen (Tunturi) että encoreksi valikoitunut kappale (My door will be open) olivat peräisin yhtyeen ensimmäiseltä levyltä. Kävi niin kuin usein käy: uuden levyn biisit olivat kaikessa komeudessaan hyvin huolellista ja täydellisen keskittynyttä musisointia, vanhemmat biisit kantoivat mukanaan soittohistoriaansa ja olivat pienen, mutta havaittavan asteen verran rennompia ja vapautuneempia.
Hentunen oli buukannut keikalleen myös paikallisen lämppärin. Kiitos siitä, näin saimme alkupalaksi erinomaisen maistuvan annoksen kitarajazzia. Lassi Frimanin tyylikäs perinne- ja sounditietoinen soitto vei, kontrabasisti Petri Jaakonaho ja rumpali Kasper Halttunen olivat mainiosti messissä.
Muutama omakin biisi kuultiin (Frimanin ja Halttusen), mutta paino oli vahvasti standardeissa: Gone with the wind (hieno rumpusoolo!) ja Come rain or come shine (komea balladiveto), ja lisäksi Benny Golson, Wayne Shorter ja Horace Silver saivat omat hetkensä.
Molemmat yhtyeet muistivat myös kiittää tärkeätä lenkkiä Popparin jazziltojen onnistumisen kannalta, eikä nyt ollut kyse pelkästä kohteliaisuudesta. Popparin luolaan on aina levollista astua, kun tietää että äänet ovat nautittavasti kohdillaan, kiitos Matti Korhosen.
