Jotakin jazzin syvimmästä olemuksesta paljastui siinä, miten kesäkuinen Summer Jazz Club sai hoidettua peruuntumisen ja henkilövaihdoksen. Hilkka Louhivuoren kvartetti ei kyennyt esiintymään sairastumisen takia, ja toisen yhtyeen rumpali Ilkka Oksanen oli hänkin estynyt. Louhivuoren yhtyeen tilalle saatiin pikahälytyksellä Uniruukki, Oksasen tilalle tuuraajaksi Ville Luukkonen. Jazz-muusikot venyvät ja paukkuvat, sillä improvisaatio on lavalla lähtökohta, ja toimii näköjään myös käytännön järjestelyissä.
Tällä kertaa Popparin illassa tähtenä loisti basisti Ari-Pekka Kauppinen. Tämä vastikään huikean brassikitaristi Andre Nierin kanssa Tampereella konsertoinut muusikko oli toki etulyöntiasemassa, sillä hänen soittonsa illan yhtyeitä yhdistävä liima. Taitavasta kahden bändin basistista välittyi monipuolinen kuva.
Kauppisen lähtökohta on jazzrockfuusio, jonka estetiikan hän tuntuu tuovan ongelmitta mihin tahansa yhteyteen, kulloisenkin bändin mukaan maustettuna toki. Kauppinen efektoi bassoaan soolo-osuuksissaan tyylitajuisesti, ja pisti virtuoosivikkelyyksiä kehiin juuri sopivasti, vaikutuksen tehden mutta yliannostuksen välttäen ja bändikokonaisuuden ensisijaisuutta unohtamatta.
Illan avanneessa Uniruukissa Kauppinen oli keskeinen solisti, sillä bändinjohtaja Aino Ruotasen kantele oli asemoinut itsensä enemmänkin herkän äänimaiseman rakentajaksi. Kanteleella voi tietysti nykytekniikoilla tavoitella rankempaakin soundia, ja semmoinen tällaiseen progehenkiseen ilmaisuun sopisikin, mutta Ruotanen pysyy lähempänä kanteleen ikiaikaista perustaa. Uniruukin juttu toimii oikein hyvin näinkin, ja on juuri tällaisena melko ainutlaatuinen seos. Jotenkin itse haksahdin näin ensimmäisellä kokemalla ihastelemaan ennen kaikkea kompin kovaa työtä, sillä Kauppisen ohella nautin suunnattomasti rumpali Joona Räsäsen kekseliäisyydestä ja hurtista soittohuumorista. Täytyypä levyltä käsin perehtyä tarkemmin siihen kanteleeseen!
Klubi-isäntä Antti Lähdesmäen soittoa on tullut kuultua loppujen lopuksi yllättävän vähän, kun ottaa huomioon että sentään samasta Äänekosken pikkukaupungista ollaan kotoisin. Paha sanoa tuleeko vedettyä kotiinpäin, mutta minun korvillani pianistin soitto on kovasti persoonallista, ja yhtä lailla kiintoisaa on sävellyskynän jälki. Lähdesmäki ja Kauppinen vastasivat illan toisen trion materiaalista, mitä nyt lopuksi innostuivat kovasti elämöimään Metheny-coverinsa kanssa (ja olihan siellä yhdessä Luukkosen kanssa luotu ”seikkailu” seassa myös).
Lähdesmäki mausteli soittoaan syntikalla, mutta lopulta nuo vinkura-soundit eivät juuri lisäarvoa tuoneet, niin monenlaista maisemaa mies irrotteli jo sähköpianosta pienen efektoinnin avulla. Vaan jos isoilla sanoilla mennään, Lähdesmäen soitossa kohtaavat melko optimaalisti svengi ja taide, eli on todella mielenkiintoista odotella millaisia bändejä ja teoksia sieltä vielä tuleekaan.
