Tampere Jazz Happeningiä tulee lähestyttyä vuosikertana. Tänä vuonna sivunäyttämöistä Telakalla kuultiin asiaa, mutta Klubilla köyhää populismia, joten niiden osalta plussat ja miinukset nollasivat toisensa. Pakkahuoneen päälavalla hienoimmat konsertit soitettiin iltapäivisin lauantaina ja sunnuntaina. Kiitettävä oli kokonaisuudesta lähellä, mutta päälavan iltakonsertit pudottivat lopulta vuoden 2006 arvosanan vain hyvään.
Atomic
Dhafer Youssef Divine Shadows Quartet
Marc Ribot Spiritual Unity
Pakkahuone 3.11.2006 klo 20
Perjantai vaikutti etukäteen takuuvarman kovalta konsertilta, mutta oikeastaan yksikään yhtyeistä ei täyttänyt omia odotuksiani. Sellaista se on elävän musiikin kanssa, päivän kunto ratkaisee, eivät vanhat saavutukset muissa yhteyksissä.
Norjalais-ruotsalainen Atomic on kuitenkin yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista pohjoismaisista yhtyeistä. Kun ottaa huomioon miten hurjassa maineessa yhtyeen komppikaksikko esimerkiksi Mats Gustafsson ja Raoul Björkenheim -kuvioidensa kautta on, Atomicin musiikissa oli nyt yllättävän paljon rauhallisia, sävellettyjä ja ennen kaikkea tarkasti sovitettuja jaksoja.
Etenkin älykkäät kontrastit säväyttivät: esimerkiksi torvet saattoivat vedellä hartaita, surumarssin omaisia pitkiä linjoja raivokasta pianosooloa vasten, ja sitten osat kiepsahtivat ylösalaisin.
Atomic sovelsi siis halutessaan eri tempoja eri soittimille samassa kappaleessa, ja metodi toimi hyvin.
Setti oli kuitenkin kokonaisuutena aavistuksen vaisu. Saksofonisti Fredrik Ljungkvist sentään yltyi hurmioon asti useamman kerran, trumpetisti Broo oli hänkin totutun kova solisti, ja pidin myös kovasti pianisti Wiikistä, tuosta omalaatuisesta ja oikeasti innovatiivisesta soittajasta. Silti pieni lisäannostus intensiteettiä yhtyeen lavapresenssissä ei olisi ollut yhtään pahitteeksi.
Ahkerasti monenlaisia bändivirityksiä pyörittelevä Dhafer Youssef toi tällä kertaa Tampereelle norjalaisista muusikoista kasatun mielenkiintoisen kokoonpanon. Tällä miehityksellä ja soitinnuksella saisi varmasti aikaan hienoa musiikkia, mutta nyt Youssef on valitettavasti norjalaistensa kanssa jokseenkin eksyksissä.
Audun Erlien on tässä yhteydessä sähköbasistin irvikuva, loputtoman riffinjauhamisen olisi voinut korvata bassokoneella, jos sellaisia nyt on olemassa. Youssefin oudinsoittokin oli nyt vaisua, samanlaista köyhää riffijuoksuttelua kuin basistillakin, eikä mainostetusta virtuoositeetista näkynyt merkkiäkään.
Youssef sai kehiteltyä edes hitusen dramatiikkaa lauluosuuksiinsa, mutta kokonaisuus oli puuduttavaa etnoelektroa. Naiivin yksinkertaisissa kappaleissa ei ollut tehoa. Volyymilla jyräämällä pyrittiin jonkinlaiseen psykofyysiseen vaikutukseen. Se olikin ainut keino, sillä jos tämä musiikki olisi soinut hiljaa, lopputulosta ei olisi seinäpapereista erottanut. Dhafer Youssef pystyy paljon parempaan.
Kitaristi Marc Ribotin teemana oli tällä kertaa saksofonisti Albert Aylerin musiikki. Bändissä ei kuitenkaan ollut saksofonistia, joten eipähän kenenkään tarvinnut instrumentin tasolla miettiä suhdetta lähteeseen ja innoittajaan.
Ribotin luomassa rakennelmassa oli vinha itunsa, mutta kaikki toistui aivan liian samanlaisena aivan liian pitkään, liki parituntinen konsertti oli käsittämätön järkäle festivaalisetiksi. Myönnettävä on että pitkän päivän päätteeksi meni pilkkimisosastolle. Toki jos ideana on väsyttämällä ja turruttamalla viedä nirvanaan ja tavoitella henkistä yhteyttä, voi metodi olla perusteltu…
Hienoja soittajia Ribotin yhtyeessä toki on. Roy Campbell on hämmästyttävä, ja osoitti etenkin hiljaa soittaessaan täydellistä soittimiensa trumpetin, taskutrumpetin ja flyygelitorven hallintaa.
Kitaristina Ribotin tyyli on tiukasti oma, teknistä osaamistahan tuo tiheän mutta lopulta yllätyksettömän tekstuurin tuottaminen ei sinänsä hirveästi vaadi, näkemystä vain. Yhtyeen veteraanibasisti Henry Grimes ei sytyttänyt vuoden 2004 Happeningissä, eikä tässäkään yhtyeessä, omintakeinen dempatun töpöttelevä tyyli ei oikein jaksanut kantaa musiikkia.
Joona Toivanen Trio
Telakka 3.11.2006 klo 21
Telakalla on useinkin Happening-konserteissa maaginen ilmapiiri, ja nytkin siihen oli musiikin puolesta hyvät edellytykset. Telakan akustiikka on pienille yhtyeille loistava, ja intiimi tila pitää yleisön ja soittajat hyvin yhteydessä toisiinsa.
Koska Telakan ohjelma on päällekkäistä päälavan kanssa, ehdin kuuntelemaan Toivasen konsertista vain neljä ensimmäistä kappaletta. Pikanäytteen perusteella uutuuslevy Frostin huurteiset näyt eivät päässeet toteutumaan ihanteellisesti. Ensinnäkin lämpöasteita oli ihan oikeasti rutkasti liikaa, avokeittiöstä kantautui oma melskeensä ja Telakalle harvinaisesti joukossa oli väkeä, joka ei ollutkaan tullut kuuntelemaan musiikkia. Hyvässä iskussa Toivasen trio toki tuntui olevan. Suosittelen lämpimästi kuuntelua konserttisalioloissa.
Haarla-Aaltonen-Krokfors-Christensen
Raulin-Avenel-Dramé
The Thing
Pakkahuone 4.11.2006 klo 14
Lauantai-iltapäivän konsertti oli yksi parhaista Happening-kokonaisuuksista. Yksikään osa ei pettänyt, ja kolmen aivan erityylisen yhtyeen kaari oli hieno kulkiessaan henkevästä suomalaisesta leikkisän ranskalaisen kautta skandinaaviseen jyrään.
Juhani Aaltosen upea vire jatkuu, viimeiset vuodet ovat olleet pitkän uran komeimpia. Nytkin Aaltonen oli suvereeni balladitulkinnoissaan tenorisaksofonilla, ja hieno oli huiluvälipalakin. Pianisti/harpisti Iro Haarla ja basisti Uffe Krokfors ovat suomalaisen nykyjazzin tärkeimpiä tekijöitä niin muusikoina kuin säveltäjinäkin, joten kvartetti on jokseenkin superyhtyetasoa.
Rumpali Jon Christensen tuntui tyylilleen uskollisena liikkuvan aivan irrallaan, mies ei soita rytmiä vaan vaikutelmia rytmistä, kommentoi, vihjailee ja viittaa rytmisiin ytimiin. Jollain tavalla Christensenin työ tuo siten mieleen Edward Vesalan keikkasoiton, mutta siinä missä Vesala oli Sound & Furyn konserteissa hurja ekspressionisti, Christensen on taustalla varovaisesti värittävä impressionisti.
Norjalaismausteinen kvartetti oli hieno lauantain avaus. Syvämietteistä, himmeää, haurasta, ja kypsää musiikkia. Tasapaino oli täydellinen, vaikka osaisin kuvitella rumpaliksi myös ihan erityyppisen soittajan.
Festivaalin suurin yllättäjä tuli Ranskasta. Oikein sattuvasti sikäli, että yhtye oli tullut maahan Charles Gilin tuottaman Vapaat Äänet -konserttisarjan 10-vuotisjuhlien merkeissä.
Francois Raulinin piano luo trion jazziin kevyttä leikillisyyttä ja runsaasti tanssillista kepeyttä. Mieleen tulevat sellaiset elämäniloiset musiikit kuin charleston tai ragtime. Yhtymäkohdat eivät välttämättä ole niin ilmeisiä, mutta henki tuosta vähän selvinnee. Raulin itse spiikkasi aloitusbiisin olevan ”ehkä tanssi”, tai ehkä jostakin gavotten ja bourréen väliltä.
Trion musiikki ei Adama Dramén djembestä huolimatta ole muuttunut tyystin etnojazziksi, vaan henki on säilynyt voittopuolisesti ranskalaisena. Toki jazzpianotrio sävyttyy aivan toiseksi kun normaalin rumpusetin tilalla on mestarin käsissä hyvinkin moneen taipuva djembe.
Dramé on virtuoosi, ja kun yleisö näyttää aina olevan helpointa hurmata hurjilla rytmityksillä, nytkin djembesoolot saivat vinhan suosion. Mutta aivan yhtä loistavia virtuooseja olivat myös Raulin ja upea basisti Jean-Jacques Avenel.
Yhtyeen musiikissa yhdistyivät optimaalisella tavalla tiukat ja vaativat sovitukset kevyeen ilakointiin ja älykkääseen huumoriin. Sangen loistavaa!
Baritonisaksofonisti Mats Gustafssonin The Thing lopetti upean iltapäiväkonsertin onnistuneella setillä. Trio ei suinkaan ollut pelkkää freejyrää, vaikka Gustafsson onkin vahvimmillaan intensiivisissä ryöpytyksissä. Keikka oli hyvinkin vaihteleva ja monimuotoinen. Gustafsson itse ihailtavan kokonaisvaltainen, alati kaiken fysiikkansa peliin paneva soittaja. Ingebrigt H. Flatenin ja Paal Nilssen-Loven komppi vertyi löysäksi jäänyttä Atomic-keikkaa selkeästi intensiivisempään vetoon. Mainio trio tämäkin.
Adam Rudolph’s Moving Pictures
Sussan Deyhim ”Desert Torch”
Andrew Hill New Quintet
Pakkahuone 4.11.2006 klo 20
Iltapäivän eurooppalaisen konsertin jälkeen oli kylläinen olo. Illan konsertti puolestaan rakentui amerikkalaisten taiteilijoiden varaan. Kolmikosta yksi petti pahasti, ja siten kokonaisuus lässähti. Sussan Deyhim on palkittu multitaiteilija, mutta musiikintekijänä täysi amatööri. Sellainen on harvinaista kuultavaa tällä lavalla, joten järkytys oli melkoinen. Bändin muusiikot varmaankin osaisivat soittaakin, mutta valittu tyylilaji oli hirveätä humppaa.
Konsertin avausesiintyjä sen sijaan oli ihan kohtuuhyvä. Hamid Draken yhtyeet eivät yleensä petä. Tämä Tampereen vakiokävijä piti nytkin yllä kirjavaa ja rikasta rytmiriemua, johon päällysteet läpsytteli bändinjohtaja Adam Rudolph kongillaan.
Parhaimmillaan lyöjät yltyivät melkoiseen hurmokseen, ja sukseekin oli sen mukainen. Rudolph kasaa yhtyeen musiikin kuitenkin hyvin moninaisista aineksista, joten missään vaiheessa ei voinut ennakoida mitä seuraavassa kappaleessa oli tulossa. Erikoisin elementti oli ehkä sittenkin Defunkt-pomona tunnetun pasunisti Joseph Bowien laulaminen. Välillä Bowien gospelistakin eväitä hakenut riekkuminen meinasi lipsahtaa jo överiksi, mutta kokonaisuus kesti sittenkin.
Andrew Hill pelasti Deyhimin jälkeen iltakonsertin katastrofilta. Hillin uusi yhtye on kasattu upeista muusikoista. Mitään yllätyksiä ei musiikissa kuultu, mutta korkeatasoinen toteutus riitti tällä kertaa hyvin. Eric McPhersonin luonnikkaan rumputyön varaan oli hyvä laskea. Myös puhaltajat, trumpetisti Byron Wallen ja saksofonisti Jason Yarde olivat vallan erinomaisia, mutta omaksi suosikikseni nousi eläväinen basisti John Hebert. Hill itse tyytyi bändinjohtajan asemaan, eikä tunkenut pianistina etualalle. Bändin taiteellinen vaikutelma oli kypsä ja tasapainoinen, ajoittain peräti lennokaskin.
Alexi Tuomarila Trio
Telakka 4.11.2006 klo 21
Lauantai-iltani kulki saman kaavan mukaan kuin perjantaikin: yhdeksän jälkeen parikymmentä minuuttia erittäin hienoa pianojazzia Telakalla ennen kuin piti kiirehtiä takaisin päälavan äärelle. Ja kylläpäs Alexi Tuomarilan trio kuulostikin hyvältä. Herkkää ja herkullista pianonsoittoa, todellista nyanssien taidetta.
Kansainvälisen yhteistyön siunauksellisuus tuli taas hyvin esille, sillä norjalaisen Mats Eilertsenin persoonallinen bassonsoitto toi voimaa hiljaisiinkin kappaleisiin. Kun rumpali Olavi Louhivuori kuulosti vielä normaaliakin intoutuneemmalta, koolla on kolme hienoa muusikkoa, ja siitähän tietenkin seuraa tuloksena ainutlaatuinen trio. Tästä bändistä voi hyvinkin kasvaa jotakin suurta!
Balkan Beat Box
Hank & Frank
Iswhat?!
Klubi 3.-4.11.2006
Happeningin öisille klubeille oli tänä vuonna kehitelty selkeä linja. Musiikilla tavoiteltiin päälavaa nuorempia yleisösegmenttejä, jazzsävyjä kuitenkaan tyystin unohtamatta. Takana taitavat olla ne ajat, jolloin Klubilla saattoi yöllä soida free jazz. Nyt tupakan- savun ja ylivolyymin keskellä viihtyy hyvin myös keskikaljainen karvanoppanuoriso, sen verran tanakkaa perysrytmiä hakattiin noin yleensä.
Perjantai-illan Balkan Beat Box oli klubibändeistä monimuotoisin, sillä sen välimerellisissä biiteissä oli sentään jonkin verran variointia. BBB:kin hyytyi lopulta jyystöön ja huutamiseen. Bändi ei lopulta antanut likikään niin paljon kuunneltavaa, kuin mihin olisi eväitä jos yhtyettä johdettaisiin paremmalla tyylitajulla. Lava-asenne ja -asennot olivat kyllä kohdallaan. Yleisön viihdyttämiseksi tehtiin urakalla töitä, ja onhan se vaikuttavaa kun koko bändi saksofonisteja myöten villitsevästi pogoilee, onhan?
Silti BBB oli klubibändeistä selkeästi vahvin, sillä lauantain avaajan Hank & Frankin ainoat plussat tulivat beatboxaaja Felix Zengerin tehokkaista sirkustempuista.
Tällä kertaa edes Hamid Drake ei pelastanut lauantai-klubin pääesiintyjää, Is What?! -ryhmää. Energiaa oli, mutta sisältö kovin puisevaa. Noin ylipäätään lauantaiyön jälkimauksi jäi vakaumus siitä että kaavoihin kangistunut hip hop on aivan turhan kaukana Tampereen ydinhengestä.
Kora Jazz Trio
Burnt Sugar the Arkestra Chamber
Verneri Pohjola & UMO Jazz Orchestra
Pakkahuone 5.11.2006 klo 14
Sunnuntain päätöskonsertista oli rakennettu hyvin monipuolinen kooste. Sitä voisi pitää jopa yrityksenä laatia ytimekäs synteesi Happeningin nykyisistä valtalinjoista.
Kora Jazz Trio löysi nopeasti perusgrooven jokaiseen kappaleeseensa pianon ja lyömien voimin, kora helisteli siinä päällä milloin kaunopuheisesti, milloin vikkelän virtuoosisesti. Hypnoottisen tehokasta tai puuduttavan tylsää, riippui täysin kuulijasta. Oma viisarini kallistui keikan edetessä puolivälistä aavistuksen verran jälkimmäiselle kannalle, niin rajoittuneelta alkoi yhtyeen metodi pitemmän päälle tuntua.
Pieninä annoksina Afrikkaa ja jazzia yhdistävä Kora Jazz on mainio välipala, mutta isompi satsi paljastaa armotta mausteiden vähyyden.
Burnt Sugar the Arkestra Chamber on iso, suunnilleen 15-miehinen/naisinen orkesteri, ja kuitenkin kaukana konventionaalisesta big band -viitekehyksestä. Mukana on mm. kaksi rumpalia, kaksi basistia, joista toinen sähköinen, neljä puhaltajaa, koskettimia ja lyömiä. Päällä pari eksentristä laulajaa/hoilaajaa, ja sanomakin tuntui yltävän vähintään poliittiseen asti.
Musiikillisesti syntyi aika rikkaasti kuhiseva keitos. Sitä lähdettiin useimmiten kasvattamaan riffinpalasista, ja päälle kasattiin vähitellen kerroksittain muuta pientä. Paisutus oli siis perusmetodi. Parhaimmillaan syntyi vaikuttavia tehoja koko orkesterin revittelyissä kun aggressiivisen riffihelvetin päälle saatiin vielä puhaltimien myrskyt ja mylväykset aikaisiksi. Heikoimmillaan orkesteri oli taas kelaillessaan löysästi pitkiä aikoja julistavan ”laulun” takana. Mielenkiintoinen konsertti kuitenkin, esimerkki yhdestä vaihtoehtoisesti toimivasta tekemisen tavasta.
Sunnuntain paras bändi oli kuitenkin viimeisenä. UMO Jazz Orchestra aloitti lähes tunnin aikataulusta myöhässä, mutta palkitsi sitten sitäkin komeammin sitkeät kuulijat. Iro Haarlan musiikki sai aivan erinomaisen tulkinnan parhaaseensa yltäneeltä UMOlta, ja myös trumpettisolisti Verneri Pohjola soitti upeasti.
Oma Rauha ja Adieux avasivat konsertin. Nimet kertovat paljon, tunnelmat olivat seesteisiä, musiikki rauhaisaa, mutta myös majesteetillista. Kantaesityksenä kuultu Kurkien taru toi rauhan oheen voimaa. Teoksen sisälle mahtui myös tulinen kvartettiosuus, jossa Pohjola soitti sooloa pianotrion edessä (Seppo Kantonen, Ville Herrala, Mikko Hassinen). Lopun orkesteriosuuksissa meno äityi hurjaksi, ja UMO osoitti olevansa todella timmissä kunnossa. Komeasti kaartunut järkäle oli yksi festivaalin hienoimpia yksittäisiä sävelteoksia. Parasta Haarlaa, parasta UMOa.
Tampere Jazz Happening 2.-5.11.2006
