Kerava Jazz on harvinainen jazzfestivaali Suomessa: sillä on taiteellinen linja. Kuulijan kannalta on perin kätevää, kun vuosi vuoden jälkeen tietää suunnilleen mitä saa. Keravalaiset tarjoavat jazzyleisölle sitkeästi tinkimätöntä ja osaksi ryppyotsaistakin musiikkia, jolla on tekemistä sekä jazzin että nykytaidemusiikin kanssa. Ydintermejä ovat aina olleet vapaa improvisaatio ja luovuus. Myös musta ja vähän valkoinenkin spiritualiteetti on ollut Keravan keskiössä koko festivaalin historian ajan. Siinä missä usko tuntuu monelta muulta festivaalilta olevan kadoksissa, Keravalla luotetaan vielä aidosti musiikkiin taidemuotona.
Anthony Braxton soolo
Braxtonia II
Keravasali 10.6.2006
Anthony Braxton (sax, cl) Verneri Pohjola (tp) Pepa Päivinen (sax, fl) Heikki Nikula (b-cl, cl) Jari Hongisto (tb) Kalle Kalima (g) Teppo Hauta-aho (b) Olavi Louhivuori (dr)
Tänä vuonna syvin amerikkalainen spiritualiteetti oli sivussa ja freetä lähestyttiin toiselta kantilta. Pääesiintyjäksi nimetty Anthony Braxton on eurooppalaisempi kuin monet eurooppalaiset nykymusiikintekijät. Jelly Roll Morton ja John Coltrane ovat toki selkäytimessä, mutta musiikissa kuuluu paljon enemmän suurten eurooppalaisten esikuvien, Karlheinz Stockhausenin ja Iannis Xenakiksen vaikutus. Tiedemiehen tarkkuudella Braxton on käynyt kehittelemään omaa systeemiä, järjestelmää, joka perustuu 12 postulaattiin, ominaisuuksiin, jotka Braxton on määritellyt musiikin keskeisiksi muuttujiksi.
Braxtonin teoreettinen ajattelu sai musiikillisen manifestinsa etenkin suomalaismuusikoista kootussa Braxtonia II:n konsertissa. Braxtonin soolosaksofonikonsertissa yhteys tähän omaan teoreettiseen viitekehykseen oli vaikeampi mieltää.
Vaikka Braxton tullaan ehkä muistamaan ennen kaikkea ajattelijana, musiikin teoreetikkona ja säveltäjänä, hän on myös ehtinyt viettää aikaa soittimiensa parissa. Nyt sooloesityksessä oli käytössä vain alttosaksofoni. Tekniikka riitti hyvinkin kompleksiin työstöön. Kovin paljoa emotionaalista tarttumapintaa Braxton ei soolossaan tarjonnut, vaan tässäkin äly asettui tunteen edelle. Ennen kaikkea setti oli liian pitkä, sillä ideat alkoivat loppua kohden ehtyä, ja samalla tunnelma väljähtyä.
Braxtonia II oli jo paljon intensiivisempi kokemus. Sen voisi laskea peräti ihmiskokeiden sarjaan, niitä ei onneksi ole kulttuurin puolella kielletty… Testattavana olivat nyt sekä soittajat että yleisö. Jännittyneisyys-vapautuneisuus-skaalaa Braxtonin musiikki- järjestelmästä ei taida löytyä, mutta tuo asteikko tuli ryhmää katsellessa väkisin mieleen, sen verran tiukassa paikassa suomalaiset soittajat olivat Braxtonin ohjatessa oikeaan ”muuttujaan” milloin käsimerkein, milloin yksinkertaisesti vetämällä tussilla aaneloselle haetun osan numeron. Muusikoilla oli edessään tuhdit nuottikansiot, joista oikeaa kohtaa etsittiin välillä hartaasti. Kaiken aikaa tiimalasi mittasi kestoa tälle ”päättymättömälle melodialle”, ja aivan kuten soolokonsertti myös tämä ensemblekooste uhkasi kestollaan mielekkään kokemisen rajoja.
Keravan kirjastossa kuultiin sunnuntaina sangen mielenkiintoinen luento, tai paremminkin Braxtonin ja Markku Salon jutustelutuokio, jossa asian vierestä puhuminen oli yhtä tärkeää ja antoisaa kuin itse asiakin. Braxton selvitteli musiikkijärjestelmänsä perusteita, mutta korosti kuitenkin oman teoriansa ja musiikkijärjestelmänsä olevan sittenkin vain yksi keino ja lopulta sivuseikka. Tärkeintä hänelle on musiikki, ihmisten välinen kommunikaatio.
Omaa musiikkiaan Braxton ei pidä ollenkaan jazzina, vaan määrittelee sen ”luovaksi musiikiksi”, ja luova musiikki on aina undergroundia. ”When I see future, I don’t see jazz”, Braxton summasi. Nyt on vain otettava ”hyvä” kaikesta musiikista ja liikuttava eteenpäin!
Steve Swell ”Slammin’ the Infinite”
Keravasali 10.6.2006
Steve Swell (tb)
Sabir Mateen (sax, cl, fl)
Matt Heyner (b)
Klaus Kugel (dr)
Lauantain iltakonsertissa Braxtoniaa lämmitellyt Steve Swell muistetaan viime syksyltä Tampereelta, jossa hän soitti sähäkästi ja intoutuneesti sangen mainion Gebhard Ullmanin yhtyeen riveissä.
Keravalla Swell ei pystynyt johtamaan omaa yhtyettään taiteelliseen voittoon. Alku oli kyllä verevä ja lupaava, mutta Matt Heynerin bassokielen katkeaminen taisi muodostua käännekohdaksi. Heynerin soitosta katosi vire, ja samalla koko bändin fiilikset tuntuivat menevän down.
Bändi tähtäsi sitkeästi intensiiviseen ja energiseen freejyräykseen, mutta henki oli kateissa, ja etenkin nyanssit. Esimerkiksi Swellin omat soolot olivat kaikki sitä samaa, mahdollisimman paljon tavaraa mahdollisimman pieneen tilaan. Vivahteettomaan metelöintiin sortui myös Eurooppa-impron alueella arvostettu lyömäsoittaja Klaus Kugel, mutta minkäpä hänkään mahtoi, jos kerran Swellin yhtyeen idea oli juuri tämä.
Myra Melford ”Be Bread”
Keravasali 10.6.2006
Myra Melford (p)
Cuong Vu (tp)
Stomu Takeishi (b)
Elliot Humberto Kavee (dr)
Pääkonserttien toista laitaa edusti pianisti Myra Melfordin ”Be Bread” -kvartetti. Keravasalin lauantaissa se oli helppotajuisuudessaan suorastaan poppia.
Yhtyeen koostumus oli sopivan sekalaista seurakuntaa. Sähköbasisti Stomu Takeishin ja rumpali Elliot Humberto Kaveen yhteispeli ei juuri svengannut, mutta kulmikas kolaus kääntyi lopulta voiton puolelle. Trumpetisti Cuong Vu oli tietysti teknisesti täydellinen, kuten Pat Methenyn bändiin kelpaavalta soittajalta sopii odottaakin, mutta puhtaan ja siistin soiton lisäksi Vu rakensi mielellään myös kokeellisempien efektien varaan.
Melfordin säveltämä musiikki oli raikasta ja helposti lähestyttävää. Esimerkiksi bändin yksinkertaisiin riffeihin ja rytmiaihioihin pohjaavat ”bluesit” olivat mainioita, ylipäätään kappaleista löytyi aina selkeitä ja jopa laulettavia teemoja, mutta myös freen keinovaroja hyödynnettiin niin että lopputulemana syntyi rikasta kudosta ja kevyesti häilähtelevää valotusta. ”Be Bread” oli vapauttava valopilkku lauantain muuten kovin raskaassa ohjelmassa.
Risto Toppola Trio
Aurinkomäki 11.6.2006
Risto Toppola (g)
Timo Hirvonen (b)
Jussi Lehtonen (dr)
Kaikkien aikojen toisen konserttinsa tällä kokoonpanolla heittänyt Risto Toppola Trio sopi aurinkoiseen puistokonserttiin oivallisesti. Sangen auvoisaa oli kuunnella leppeässä kesähelteessä trion sävykästä tyylittelyä You don’t know what love is -standardin pohjalta. Tuo maukkaus kuultiin hyvin ansaittuna encorena, mutta varsinainen konsertti koostui pelkästään Risto Toppolan omista, monipuolisen pätevistä sävellyksistä.
Mieleen jäivät (nimet pienellä varauksella) eleginen Kuivasen pelto, eeppisiin mittoihin kasvanut balladi Old soul, tyrnästi rokkaava intiaanihenkinen Taku wakan, jossa särökitara oli jo sangen heviä sekä spiikin mukaan ”raivoisasti popjazzaava” Everything is open. Varsinaiseen rytmihurmioon bändin johdatteli kuitenkin River India, jossa myös Toppola itse ylsi huikeimpiin soolokliimakseihin.
Hyviä biisejä oli siis hyvinkin riittävästi. Soitannollisesti Toppola tunkee tällä ryhmällä kovasti jazzpohjaisen kitarismin kärkikahinoihin. Mitään estettä menestykselle ei aseta myöskään trion komppipari. Timo Hirvosen virtuoositetti asettui nyt hyvin kokonaisuuden palvelukseen, Jussi Lehtonen oli erinomainen kuten aina, vaikka soittikin tavallista pidättyväisemmin.
Mikko Innanen & Innkvisitio
Aurinkomäki 11.6.2006
Mikko Innanen (ss, as, bs)
Timo Lassy (fl, ts, bs)
Seppo Kantonen (keyb)
Joonas Riippa (dr)
Avausbiisi Pappadan soidessa ja yleisöä vilkuillessa tuli tuumattua, että onkohan Innkvisitio vähän liian rajua kaiken kansan puistokonserttiin. Eikä mitä, rohkea valinta oli oikea valinta. Heti seuraavaksi vedetty Berber oli sellainen kuningasbiisi, että Innkvisitio suorastaan valloitti Aurinkomäen, vaikka jatkossa fonistit ja Kantonen välillä pelottelivatkin pienillä palasilla örvellysfreetä.
Berber edusti yhtä Innkvisition osa-aluetta, jonkinlaista africanaa. Kantonen haki kiippareista afrosoundia, Riippa tyrkytti spastista polyrytmiikkaa, Lassy läimäytti leiskuvalla tenorisoololla, ja sitten syöksyttiin suoraan kahden baritonin voimasoittoon. Lassy jäi tukemaan Kantosta pohjatyöhön bassoriffin parissa ja Innanen veteli sfääreissä omalla baritonillaan. Kertakaikkisen tymäkkää touhua.
Innkvisition musiikki rakentuu oivaltavan moniaineksisesti. Sekalaisesta silpusta on saatu koostettua hauska ja musikaalinen kokonaisuus, jossa kaikki toimii, mitä nyt Ulan Batorin pillipiiparointi ja muu sekoilu oli siinä rajalla. Kokonaisuus oli joka tapauksessa komea, joten kelpasi siinä parisatapäisen yleisön nauttia uudesta ja elävästä jazzista Helsinki-Vantaan nousujen ja laskujen lomassa.
Kuulijakunta innostui silminnähden esimerkiksi 757-kappaleen sähköurku-groovesta. Naivistinen kappale oli mehevää souljazzia Innkvisition kieroon tapaan, ja Lassylta irtosi jälleen pirullisen hyvin rakennettu soolo. Lopetusbiisin balkanilaisvedätykset innostivat yleisöä peräti bravo-huutoihin.
”Tätä on Kerava Jazz parhaimmillaan: luovia muusikoita, luovaa musiikkia”, saattoi Kerava Jazzin puuhamies Mauno Kahranaho tyytyväisenä spiikata Innkvisition lopetettua.
