37:s Turku Jazz tarjoili maalis-huhtikuun vaihteessa monipuolisen nykyjazzin kattauksen. Kevät ei ollut aikataulussa, mutta ravintola Kårenin salissa säiden ankeus unohtui, kun Turku oli viikonlopun ajan Suomen jazzpääkaupunki. Suomijazz.com oli humussa mukana tapahtuman kolmen ensimmäisen päivän ajan.
Niklas Winter Quartet
Improm
The Jacob Fred Jazz Odyssey
Torstai 30.3.2006
Ravintola Kåren
Kitaristi Niklas Winterin kvarteteista se länsimainen esitteli Kårenin avauksessa mm. upouuden levynsä materiaalia. Avauskappale Black lähti kasvamaan Markku Ounaskarin lautasjohdannolla, jatko osoitti että kvartetissa löytyy sekä herkkyyttä että voimaa. Quartet Westin aloitus oli sielukas.
Ark-kappaleessa Winter pääsi vauhtiin intoutuneessa, polveilevassa svengisoolossa, Ounaskarin komppaus oli alati eloisaa ja vaihtelevaa, Filip Augustson teki vaikutuksen hyvällä soundillaan, ja lopussa myös Winterin luottosaksofonisti Fredrik Nordström intoutui tuliseen tuuttaukseen. Kaikkiaan siis hyvinkin säpäkkää touhua.
Jungle boogie oli Nordströmin sävellys, jos nyt kahden soinnun vuorotteluun perustuvaa biisiä voi sävellykseksi sanoa. Hyvä pohja eloisille sooloille se kuitenkin oli, sillä monestihan käy niin että mitä yksinkertaisempi pohja, sitä enemmän solisti saa energioitaan vapautettua. Nyt etenkin Winter itse innostui luukuttamaan kunnolla. Hienosti toteutettiin myös liudentuminen foni&rumpu-välikkeen kautta verevään soitantaan Tomasz Stankon From Greenhills -balladin pohjalta.
Liian lyhyeksi jääneen setin päätti uusi kappale, jonka nimeksi kuulin ”Turps”, mutta tuohon voi laittaa vahvan kysymysmerkin… Biisin hauskat vaiheet alkoivat Ounaskarin ja Augustsonin duo-osuudesta. Pojat pistivät turbovaihteen päälle, ja sen jälkeen hykerrytti yhdistelmä jossa Ounaskari edelleen jatkoi turbona, mutta sai niskoihinsa kitaran ja saksofonin laiskanpulskeat unisonolinjat. Vastakohta-asettelu toimi.
Avauskonsertin esiintymisjärjestys jätti toivomisen varaa. Kaari ei ollut nouseva, sillä Winterin linjakkaan setin jälkeen lavalle noussut turkulainen Improm oli tylsää kuultavaa.
Saksofonisti Jusu Heinosella olisi edellytyksiä yltää myyntimenestyksiin melodisella instrumentaalimusiikilla. Hänen puhdas ja kaunis sopraano- soundinsa on kuin luotu tuollaiseen nättiin ilmaisuun.
Impromin kokonaisuus ei sen sijaan säväyttänyt. Pikkunätit kappaleet vedettiin läpi kaavamaisesti, ja useammin kuin kerran pikkunättiys haiskahti pikkuporvarilliselta. Seire väläytti hetkittäin, ja muutamat Heinosen soolot olivat mallikkaita, mutta tällä bändisapluunalla näiden soittajien kyvyt menevät hukkaan.
Aluksi sopraanosaksofoni ja akustinen kitara vuorottelivat teemojen tarjoilussa. Kitaraosuuksien aikana lähestyttiin new age -henkeä. Sitä makua vahvisti illan aika tuon tuosta Martti Meilo syntikkamatoillaan.
Omien selkeämelodisten sävellysten lisäksi materiaaliksi oli tarttunut pohjoismaista sävelmistöä, ruotsalainen kansanlaulu Emmigrantsvisan, tanskalainen valssi Tähti ja meripoika ja Helismaakin taisi välissä vilahtaa.
Parhaiten Impromin musiikki sopisi jonkun ruotsalaisen kesäelokuvan soundtrackiksi, sellaisen jossa aurinko paistaa ja ihmiset hymyilevät alati onnellisina. Tähti ja meripojan haukotuttava versio selkeytti pelin, Improm on tällaisenaan harmitonta ja jokseenkin yhdentekevää musiikkia.
Edeltävästä esiintyjästä poiketen illan päänimeksi valikoitunut Jacob Fred Jazz Odyssey on bändi, joka herättää tunteita. Tampere Jazz Happeningin keikalla hermostuin itse melko lailla pianisti Brian Haasin hysteeriseen hakkaamiseen ja etenkin basisti Reed Mathisin poseeraukseen.
Turun keikalla Mathis esiintyi huomattavasti maltillisemmin, joten showta kesti katsoakin. Soittajana hän on uskomaton virtuoosi, joka on löytänyt sähköbassoon ihan oman lähestymistavan. Turhan paljon Mathis käyttää edelleen tuota efektoitua soolosoundiaan, joka ei soi matalalla, vaan muistuttaa elävästi junan alle jäävän kissan viimeistä naukaisua. Mutta ne soolot! Niissä riittää asiaa, kiemuraista poukkoilua, isoja linjoja, hirmuista energiaa ja teknistä suvereniteettia. Mainioita ovat Mathisin paluut ekstaattisista sooloista perussoittoon. Räjäytettyään yleisön hurmioon, äijä on millisekunnin päästä kiinni perusgroovessa aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Brian Haas ei näköjään mahda hysteerikon luonteelleen mitään. Vaikka toivoisin pianistin soittoon huomattavasti enemmän nyansseja, täytynee kai ottaa koko paketti tai ei ollenkaan. Haas hakkaa loputtomasti valtavia sointublokkejaan, eikä muistuta edes etäisesti ”normaalia” lirujazzpianistia.
Haasin soitossa tärkeintä on rytmi, ja sen ensisijaisuus määrittää lopulta koko yhtyeen olemuksen. Ja vielä tarkennus: olennaista on rytminen vaihtelu jokaisen kappaleen sisällä, lyhytjännitteinen poukkoilu kompista toiseen, rakenteiden paloittelu ja uudelleenkasaus vinksahtaneeseen, mutta silti svengaavaan ja toimivaan muotoon. Jacob Fred Jazz Odysseyn kappaleet ovat soittajalle tavattoman haastavia silloinkin kun teemat ovat simppeleitä, biisien rakenteet ovat sen verran räjähtäneitä.
Tämä kaikki vaatii etenkin rumpalilta paljon. Jason Smart hallitsi monimuotoisen ja monimutkaisen rytmipaletin eleettömän vakuuttavasti, hän ankkuroi yhtyeen pitelemättämät meuhkaajat maan pinnalle.
JFJO oli sijoitettu syystä tai toisesta torstai-illalle, jolloin väkeä jazzeilla liikkui vielä turhan vähän. Bändi olisi ansainnut paremman paikan vaikka lauantain pääkonsertin päättäjänä. Vaikka Kåren vajaa olikin, Odyssey- miesten saama palaute oli melkoisen fanaattista. Setin puolivälin jälkeen yleisö taputti jo tahtia rumpu- ja bassosooloille. Niinpä yhtye intoutuikin lopulta soittamaan lähes parituntisen setin, ja antoi viimeistään encoren huikeissa soolo-osuuksissa kaikkensa.
Weather Revisited
Iso Yrjö
Kikoski-Melvin-Unt Trio
Perjantai 31.3.
Ravintola Kåren
Turkulainen Weather Revisited omistautui nimensä mukaisesti täysin Weather Reportin musiikille. Instrumentaatio ei mene yksi yhteen, sillä tässä bändissä tärkeitä solisteja saksofonin sijasta ovat kitara ja viulu.
Makua kappaleistosta antavat nimet Elegant People, Teen Town, Mr. Gone, Havona, Cucumer Slumber ja encorena tietysti Birdland.
Fuusioviulisteja ei ole Suomessa liiemmälti näkynyt, joten Tarmo Riutan työtä oli mukava seurata. Vaikka musiikki oli sähköistä, Riutta käytti sähköviulua ja elektronista äänenmuokkausta maltillisesti. Mitäpä turhia, sillä myös akustisen viulun soundi istui kokonaisuuteen erinomaisen hyvin.
Sen sijaan sain päänsärkyä kitaristi Ari Polojärven tunkkaisesta särösoundista. A remark you made -kappaleen unisonoissa kitara soundi ei käynyt ollenkaan yksiin nauhattoman basson tai viulun kanssa. Eikä tilanne paremmaksi muuttunut illan edetessä.
Paitsi hyvän jazzviulistin bändistä saattoi bongata myös sangen osaavan rumpalin. Johan Ölander kolasi tehokkaasti esimerkiksi Pastoriuksen säveltämässä Havona-kappaleessa. Ja toki hattua täytyy aina nostaa kun löytyy basisti, joka uskaltaa yrittää Jaco Pastoriuksen jalanjälkiin. Vesa Saloranta ei sortunut liikaan yrittämiseen, vaan selvisi perusmusikaalisella soitolla kunnialla haastavasta urakastaan.
Weather Revisited ei varsinaisesti tuo Report-musaa tähän päivään, vaan soittaa sitä taitavasti ja hieman vanhahtavalla otteella. Radikaalein taisi olla Birdlandin sovitus, mikä olikin hyvä, sillä kappale on perusmuodossaan monille ehkä turhan tuttu.
Suomen Jazzliiton 40-vuotisjuhlien kunniaksi kasattu, kautta vuoden kiertävä Iso Yrjö esiintyi Turun keikalla kokoonpanossa Seppo Kantonen (p), Severi Pyysalo (vib), Eerik Siikasaari (b), Reiska Laine (dr), Esko Heikkinen (tp), Jukka Perko (as), Juhani Aaltonen (ts) ja Jari Perkiömäki (bs, b-cl).
Konsertista uupui orkesterin kapellimestari Eero Koivistoinen, joka oli samaan aikaan Kuopiossa Olli Ahvenlahden ”The Poet” -yhtyeen keikalla.
Soittajat olivat siis kaikki Yrjö-palkittuja, ja myös kaikki sävellykset olivat Yrjö-palkinnon saaneiden muusikoiden töitä. Jonkinlaista 60-lukulaista injanvetoa oli havaittavissa, sillä mukaan oli kelpuutettu lähinnä tuolloin esille nousseiden tekijöiden teoksia. Kuultiin mm. Koivistoista, Ahvenlahtea, Sarmantoa ja Komppaa. Säveltäjistä nuorin oli Seppo Kantonen, joten tuoreella lähdeaineistolla ei projekti pääse kehumaan.
Sen sijaan soittajien tasossa ei tietenkään ole moitteen sijaa. Perusideana oli päästää solistit esiin, joten sovituksiin oli huolehdittu riittävästi soolotilaa, kompille lyhykäisesti ja puhaltajarivistölle sopivan runsaasti.
Esko Heikkistä ei ole paljoa jazzympyröissä viime aikoina nähty, mutta railakas veto on edelleen tallella. Juhani Aaltosen tenorikarisma puree aina vaan, Perkiömäki soitti juurevaa baritonia ja Seppo Kantonen liiteli kevyen kompleksikkaasti.
Vaan vielä tästäkin huippumiehistöstä Severi Pyysalon ja Jukka Perkon solismi nousi pari piirua muita ylemmäs. Ihmelapsina jazzmaailmaan tunkeutuneet kaverukset ovat kai nyt sitten ihmeaikuisia. Jotakin ylivertaista lennokkuutta näiden miesten soitossa parhaimmillaan vain on, siitä ei pääse mihinkään.
Jazzjazz on ollut vähän kateissa viime vuosina. Iso Yrjö -projektissa lienee pyrkyä tätä puutetta korjaamaan. Linjaksi on valikoitunut ”paluu mainstreamiin”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa amerikkalaispohjaista jazzia lievällä suomalaisella korostuksella. Loppujen lopuksi tämä perusasetelma antoi kuitenkin laveasti pelivaraa: liikuttiinhan Sarmannon Ibizan spirituaalisista puhallinkuoroista Kantosen Kabukin irtonaisiin pianotriovedätyksiin, Ahvenlahden hikiseen Arnoldille omistettuun bluesiin ja nykyään taas muodissa olevaan souljazzahteluun asti.
Tasaisesti eteenpäin soljuvaan straight ahead -meininkiin Reiska Laine on mies paikallaan. Ja kun edessä on noin iso koneisto, myös Laineen tyytyminen nöyrästi säestämiseen ja sujuvaan komppaukseen, ilman mitään ylimääräistä huomionkipeyttä, oli kokonaisuuden toimivuuden kannalta hyvinkin oleellista.
Iso Yrjö oli ensikokemalla yhtä kuin hyvä komppi ja mainiot solistit, mutta sävellysten ja sovitteiden mielenkiintoisuuden tai innostavuuden kanssa olikin vähän niin ja näin. Välillä oli kivempaa ja välillä tylsempää. Yleisön reaktio jäi lopulta vaisunpuoleiseksi, encoresta ei ollut puhettakaan.
Ehkäpä orkesteri vaatisi vähän toisenlaisen ympäristön. Soolontuuttauksista henkensä saava musiikki ei istu parhaalla mahdollisella tavalla konserttisaleihin (sitähän Kåren ainakin puoleksi on kaljatarjoilusta huolimatta), vaan ahtaat ja hikiset klubit saattaisivat innostaa sekä soittajat että yleisön ihan eri tason fiiliksiin.
Illan päättänyt pianisti Dave Kikoskin, basisti Toivo Untin ja rumpali Brian Melvinin trio jätti hieman ristiriitaisen jälkimaun. Kikoski osoittautui verrattomaksi muusikoksi, jolta luontui yhtä lailla lyyrinen kaunojazz kuin sielukas svengailukin.
Sen sijaan trion yhtenäisyys oli kyseenalaista. Toivo Unt jäi miksauksessa kovasti alakynteen, mutta eniten ongelmia aiheutti Brian Melvinin jyräys. Balanssi ei ollut nyt kunnossa. Olisipa mukava kuulla yhtyettä pienessä salissa ja täysakustisesti, niin että Melvin joutuisi soittamaan todella hiljaa. Se tekisi Kikoskille varmasti enemmän oikeutta.
Balanssiongelmat olivat suurimmillaan Led Zeppelinin Rain songissa, vaikkei Melvin nyt sentään Bonhamiksi yrittänyt. Zepin ohella jazzintui mm. Beatlesin ja Bob Dylanin biisistöä. Come together juuttui hyvän alun jälkeen junnaamaan, ja Kikoskin ensimmäinen soolo oli ihan muista maailmoista, mutta loppua kohden punainen lanka löytyi, ja versiosta tuli sangen tepevä. Kaunis lopetus oli encorena kuultu Dylanin Lay lady lay. Minimaalisen pieneen melodiaan Kikoski ei lisännyt juuri mitään ylimääräistä, yksinkertaisuus kasvoi vaikuttavaksi tehokeinoksi.
Ilkka Rantamäki & New Shade of Blues
Samuli Mikkonen & 7 henkeä
Lauantai 1.4.
Turun Akatemiatalo
Päiväkonsertti Vanhan Akatemiatalon hulppeassa salissa rakentui kahden keskisuomalaisen yhtyeen varaan. Tai ainakin perustaltaan, sillä avausbändi tulee Viitasaari-Jyväskylä-akselilta ja toisen bändin vetäjä Samuli Mikkonen on lähtöisin Jyväskylästä.
Akatemiatalon sali oli mielenkiintoinen kokemus. Ensimmäisten penkkien ja katederin reunuksen välissä oli tilaa tasan kolme metriä, ja kun lava oli täynnä Mikkosen yhtyeen romppeita, konsertin avannut Rantamäen ryhmä sai sovittautua tuohon rakoon. Tunnelma olisi siis voinut olla hyvinkin intiimi, ellei tämä sinänsä komea sali olisi ollut niin kolho ja kylmä.
Rantamäen poppoo on erikoinen viritys: sama ryhmä esittää sekä maalailevia, liki psykedeelisiä konsertteja että toisessa tilanteessa John Mayallin tuotantoon pohjautuvaa rhythm’n’bluesia. Illalla Kårenilla yhtye päätti lauantain juuri tuohon rytinäosastoon.
Akatemiatalon konsertissa yhtye ei pystynyt aivan niin eheään suoritukseen kuin jokin aika sitten Jyväskylässä esiintyessään mainion improvisaatioon keskittyvän Praesens-klubin tilaisuudessa.
Petri Jaakonaho basso kärsi ensemble-osuuksissa salin kovasta ja kaikuisasta akustiikasta. Sooloissa kuului enemmän, ja todella kaunista ja puhdasta bassottelua. Lähietäisyydellä Jaakko Tabellin lyömäsoittimet kuuluivat selkeästi, ja Rantamäen kitara ei varmaan jäänyt pimentoon missään sopukassa.
Efektilaitteita Rantamäellä oli riittävästi ja etenkin volyymipedaali oli ahkerassa käytössä. Eniten säpinää oli toki sormien ja otelaudan suhteessa: Rantamäki on teknisesti sangen mainio kitaristi, ja sen verran monipuolinen, ettei reilun puolituntisen konsertin aikana ole itsensä toistamisen vaaraa. Tyylillisesti touhu on melko vapaata, ja impulsiivisenkin tuntuista.
Yhtyeen perusjuttu on psykedeelissävyinen kaunomaalailu, mutta myös groove murtautuu väkisin esiin ajoittain. Bluesista saadaan välillä viitteitä, mutta yhtä mielellään Rantamäki lähtee itämaissävytteisiin seikkailuihin. Viimeiseen kappaleeseen Rantamäki kaappasi syliinsä lap steelin ja lopputulos oli silkkaa avaruusbluesia.
Onpa mielenkiintoista nähdä tullaanko Samuli Mikkosen ja kumppaneiden Turussa tekemiä äänityksiä joskus käyttämään levylle asti. Isolle puhallinorkesterille tilan akustiikka oli vähintäänkin haastava. Taannoin new age -puhaltajat kävivät ahkerasti tekemässä sooloäänityksiä mitä kummallisimmissa paikoissa mahtikaikua etsimässä. Tästäkin salista voisi kuvitella jonkin yksittäisen soittimen löytävän juuri sopivasti resonoivan jättimäisen kaikukopan. Näin suuren ensemblen äänten poukkoillessa sinne ja tänne lopputulos oli erikoinen.
Kaikki mahdollinen ei siis erottunut selkeästi, mutta Mikkosen musiikki kesti kuitenkin voittajana.
Säväyttävää kuultava oli esimerkiksi Jorma Tapion hurmoksellinen alttosoolo Varjot-kappaleessa, kuten myös saman biisin lopun puhaltimien freekuoron hirmuinen sointimyrsky. Sibeliuksen ja Kuulan pikkukappaleet jäävät useamman kuuntelukerran myötä yhä selvemmin Mikkosen oman massiivimusiikin kevyiksi välisoitoiksi. Viisiosaisen Ajan aalloilla -kokonaisuuden mielenkintoisimmat osat olivat orkesterin omaa musiikkia, Sibelius (Sydämeni laulu) ja Kuula (Sinipiika) vastasivat ”kauno-osista”. Ja se Sinipiika, se oli Pepa Päivisen baritonisaksofoni. Sen parempaa saksofonisoundia ei kai tältä pallolta löydy, samalle viivalle toki muutama ehdokas.
Ainakaan kontrabassolle salin akustiikka ei sopinut ollenkaan. Tämä paljastui kun Tony Elgland pohjusti soolollaan Sibeliuksen Saarella palaa -teoksen.
Huilia soittajille ja myös kuulijan korville tarjosi kvartettivälipala Telkkä kaislikossa soutaa. Se oli Sonny Heinilän tavattoman kauniin sopraanosoiton juhlaa. Telkkä on Mikkosta romanttisimmillaan.
Päijänne osoitti miten tavattoman pitkälle Mikkonen on tämän ison orkesterinsa kanssa päässyt. Teos alkoi pitkällä triojaksolla, jossa Päivisen baritonia tukivat Elglandin basso ja Kallion lyömäsoittimet. Vähitellen mukaan kerääntyi muuta porukkaa, kaikenlaisia pillejä, pukinsarvea ja kilkuttimia soitellen, luonnonääniä tavoitellen. Uuteen alkuun lähdettiin Mika Kallion 5-kielisen kanteleen perkussiivisella käytöllä, syöksyttiin selkeään poljentoon, josta nousi Sakari Kukon naivistisen lällättävä sopraanoteema. Lopulta koko porukan voimin ajauduttiin kaoottisiin purkauksiin, jotka Mikkonen sittenkin sai haltuunsa. Lopussa oli jo auvoinen olo.
Vaikka Mikkosen orkesterissa oli Yrjö-palkittuja melkein yhtä monta kuin Iso Yrjö -orkesterissa, yhtään turhan paljon väkeä ei tämä huippujoukkue pystynyt päiväkonserttiin houkuttelemaan.
Art of the Trio feat. Ryo Kawasaki
Olli Ahvenlahti ”The Poet”
Geografix
Lauantai 1.4.
Ravintola Kåren
Jos kahden ensimmäisen kappaleen perusteella olisi pitänyt mielipide muodostaa, olisin joutunut luokittelemaan kitaristi Ryo Kawasakin täydelliseksi amatööriksi. Soundi oli kehnonpuoleinen, ja soitto oli teknisesti onnettoman näköistä räpellystä. Säestäjinä oli sama parivaljakko kuin Dave Kikoskilla päivää aiemmin, siis Toivo Unt ja Brian Melvin, mutta trio ei tuntunut pääsevän alussa yhtään mihinkään.
Kummasti sekä kitaristi että koko yhtye lämpeni setin mittaan. Käännekohdaksi muodostuivat muutamat hitaat balladit, joissa Kawasaki ehti jo muodontaa sanottavansa valmiiksi asti. Nopeissa biiseissä hän oli koko illan ajan vaikeuksissa, sormet eivät olleet yhtä vikkeliä kuin pää, ja juoksutukset jäivät monesti keskentekoisiksi ja jopa epäpuhtaiksi.
Hitaat siis pelastivat, sillä Kawasaki pystyi ammentamaan mm. Monk- ja Jarrett- versioihin kiitettävän omaperäistä sisältöä. Loppupään bluessävyissä menomusiikkikin onnistui tyydyttävästi, ja Unt ja Melvin pääsivät ihan kunnolla luukuttamaan. Kaksikko vertyi lopulta edellispäivän Kikoski-soitantaa yhtenäisempään meininkiin.
Trio myös palkittiin encorella, mikä ei Turussa ollut tänä vuonna mikään automaatio. Melvin aloitti hauskasti pikkuisen kehärummun läpsyttelyllä, ja trio-osuus osoitti että trio oli todellakin jo lämmennyt. Jos keikka olisi alkanut tästä, olisi koettu monta luokkaa nyt kuultua parempi konsertti.
Fuusiomusiikki oli mukavasti esillä Turku Jazzin ohjelmassa. Tämän genren ykkösnimi oli ehdottomasti Olli Ahvenlahden The Poet -projekti. Musiikin 70-luvulla säveltänyt, nyt Rhodesia bändissä soittava Ahvenlahti itse luokittaa orkesterin jazzfunkiksi, erotuksena vielä kovemmasta jazzrockmeiningistä.
Pehmeää jazzfunkia edusti nyt Nightliner, mutta muuten mentiin Say it again -balladia lukuun ottamatta onneksi enimmäkseen täysillä.
Heti avauksena kuultu Countenance kulki todella kovaa. Eero Koivistoinen latasi tenorillaan energisen maratonsoolon, johon Peter Engbergin kitara vastasi vähintään samalla mitalla. Vähän myöhemmin iloisesti kulkeva, 60-luvun tv-tunnareiden maailmaan viitannut Little girl sai voimansa kitaran ja saksofonin terävistä unisonoista, mutta ennen kaikkea biisi näytti millainen pelimanni Engberg oikein onkaan. Jos oli Timo Kämäräinen kuningas projektin ihka ensimmäisellä keikalla Viapori Jazzissa syksyllä 2003, tänä iltana tuon ykkössolistin roolin otti Peter Engberg.
Kun vielä keikan loppuun oli säästetty varma räjäyttäjä, oli festivaalin kovin suksee valmis. Grandma’s rocking chairissa lataus oli jo vallan hirmuinen. Pekka Pohjolan ja Esko Rosnellin 30 vuotta sitten kehittelemä mieletön komppi sai Timo Hirvosen ja Jussi Lehtosen päivityksessä vielä melkoisen annoksen lisää energiaa, joten myös bändin solistit yltyivät hurjimmilleen.
Jos oli Mikkosen yhtye festivaalin vakavan musiikin ykkönen, The Poet oli meininkimusiikin ehdoton kunkku. Näin se maailma kiertää, tämä vuonna 1976 alkujaan tehty jazzin, rockin ja funkin välimaastoissa liikkuva musiikki on välillä ollut vanhanaikaista ja tyystin poissa muodista, mutta nyt se tehoaa vähintäänkin yhtä hyvin kuin aikoinaan. Tavallaan paremminkin, kun tietää mitä kaikkea roskaa tässä välissä on rytmimusiikin kentällä tehty.
The Poet -yhtyeen elementit ovat kohdallaan: Koivistoinen vetää vahvasti temaattista puolta ja onnistuu hyvin vuolaissa sooloissaan, vaikka ei olekaan sellainen innostuja ja ekstaattinen huipentaja kuin esimerkiksi U-Street All Starsin puhaltajat. Jussi Lehtonen säälimättömällä kolauksellaan ja Timo Hirvonen yhä varmemmaksi ja vakuuttavammaksi kehittyneellä puputusbassollaan osallistuvat kisaan Suomen kovimmasta komppiparista. Hirvonen on kehittynyt myös solistina ihan uudelle tasolle.
Tällaisen miehistön kanssa maestro Ahvenlahden on helppo myhäillä vähän sivummalla. Sähköpiano ei äänentuottajana pärjää yhtyeen muille instrumenteille, joten Ahvenlahden soolojen aikana fiilis aina rauhoittui, mikä toikin ihan tervetullutta vaihtelua kokonaisuuteen.
Konkarikaksikon ja nuoremman kolmikon poppoo laittoi kovat terveiset fivecornersquinteteille ja teddyrokeille. Näin se homma ihan oikeasti toimii kauttaaltaan eikä vain silloin tällöin.
The Poet -innostuksen jälkeen festivaaliväsy iski. Geografix eli jälleen yksi Brian Melvin -viritelmä ei jaksanut innostaa pitämään kiinni eturivin vakipaikasta. Samalla tuli menetettyä peli kunnon kuuntelemisen suhteen, sillä salin takaosan hälyn keskellä musiikkiin keskittyminen kävi mahdottomaksi.
Melvin oli nyt hylännyt rumpusetin, ja tilalla olivat tabla, kehärumpu ynnä muuta tilpehööriä. Sanatonta ”etnistä” lauluaan rumpali myös halusi tuoda kuultavaksemme. Yhtyeen virolaisista muusikoista Mart Soo kokeili monenlaisia syntetoituja kitarasoundeja, DJ P. Julmin samplet toivat musiikkiin eläväistä äänimaailmaa ja Taavo Remmelin höyrybasso ankkuroi tämän kevyen etnofuusion kiitettävän pehmeästi.
Kokonaisuus ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut, musiikista ei löytynyt riittävästi särmää, jotta eturiviin olisi tullut vielä uudelleen hinku.
Kolmen päivän perusteella Turku Jazz 2006 onnistui kokonaisuutena kohtuullisen mukavasti. Kun sunnuntain konsertit jäivät kuulematta, Samuli Mikkosen 7 Henkeä ja Olli Ahvenlahden The Poet veivät kirkkaimmat mitalit, ja ristiriitaisia tuntemuksia herättävä Jacob Fred Jazz Odyssey kärkkyi hyvinkin tiukasti perässä.
Ravintola Kårenin sali on mukava ympäristö pieniin konsertteihin, tosin kaljapuolen mökä häiritsi kuuntelua aika ajoin. Vaan jos festivaali havittelee jatkossa isompia ulkomaisia nimiä, joku muu tilaratkaisu täytynee keksiä. Vanhan Akatemiasalin sopivuus musiikin esittämiseen puolestaan on kovinkin kyseenalainen.
Saleja ja tiloja Turun kokoisesta kaupungista luulisi löytyvän. Suurempi ongelma tällä hetkellä on paikallisessa yleisöpohjassa. Vaikka nyt ei maailmanluokan nimiä ohjelmassa ollutkaan, kyllä tälläkin nimilistalla olisi Kårenin pitänyt täyttyä joka ilta. Tähän aikaan vuodesta jazzfanien houkuttelu muualta Suomesta on paljon vaikeampaa kuin kesällä, joten turkulaisten herääminen on festivaalin nousun elinehto.
