UMOn Basie-konsertti Jyväskylässä

733
lukukertaa

Harvoinpa olen kuullut näin informatiivista ja oivallisesti soivin esimerkein täydennettyä luentoa. Kirmo Lintisen tiiviit välispiikit UMO:n Count Basie -konsertissa kertoivat kaiken oleellisen tuon big band -legendan urasta. Siinä ohessa kuultiin taidolla ja hyvällä maulla tulkittuja Basie-klassikoita.

Count Basien syntymästä on kulunut sata vuotta. Juhlan kunniaksi UMO julkaisi joulukuun alussa levyn ”Counting on the Count”, jonka materiaali oli myös Jyväskylän konsertin runkona.

Toki on sanottava, että ihan henkilökohtaisesta perspektiivistä Count Basien musiikki edustaa mennyttä maailmaa. Mennyttä ovat kaikki tyynni, niin 30-luvun swing, bluesshoutereiden menopalat, myöhempi jo bebopin rikastuttama laajempi big band -jazzin sävykirjo kuin se 60-luvun viihde, jossa laulusolistina tyylitteli mestarillinen Frank Sinatra. 50-luvun lopulla syntyneelle nämä kaikki ovat niin kaukaista, että mitään henkilökohtaista nostalgian hekumaakaan ei pääse syntymään.

Mielenkiinto on lähinnä musiikkihistoriallista: tuolta se big band -musa on lähtenyt kehittymään. Ja mielen valtaa kiitollisuus paitsi Basien tapaisia pioneereja kohtaan, myös niitä jotka ovat sen jälkeistä kehitystyötä tehneet. Eteenpäin on todellakin menty!

Basien musiikki on nykykorvaan ajoittain kovin yksinkertaista ja big bandin käyttö sektioittain puuduttavan kaavamaista.

UMO tekee kyllä retkensä menneisyyteen erittäin hyvää tyylitajua osoittaen. Kappaleet on pidetty alkuperäisen ballroom-käytön mukaisesti napakan lyhyinä, mukavasti tanssittavan pituisina. Soolotkin pysyivät siten aisoissa.

Kun solistien nimet mainitaan, voi vain todeta että UMO:n asiat ovat hyvissä käsissä: Manu Dunkel, Jouni Järvelä, Teemu Salminen, Antti Rissanen, Timo Paasonen, Mikko Pettinen ja Tero Saarti nousivat vuorollaan esittämään osaamistaan, joskin siis tiukasti annetuissa rajoissa. Eniten huomiota veivät kuitenkin rumpali Mikko Hassisen sutisoolo, jonka aikana oli todella höristettävä korvia jotain kuullakseen (Neal Heftin Cute), sekä Pentti Lahden hunajaa tihkunut kappaleenmittainen alttosoolo (Quincy Jonesin The Midnite sun will never set).

Konsertin aikana ei Basie itse juuri säveltäjänimenä esiintynyt. Orkesterinjohtajan vahvuus olikin aikansa kykyjen bongauksessa. Basie piti ohjat käsissä, ja löysi tarkoituksiinsa sopivia säveltäjiä, sovittajia ja muusikoita.

Illan nimiä olivat etenkin nuo mainitut Neal Hefti ja Quincy Jones, mutta ehkä moderneinta big band -musiikkia Basien mittakaavassa kuultiin Frank Fosterin 50-luvun lopulle ajoittuvassa kappaleessa Shiny stockings.

Basien orkestereiden menestykseen laulajilla oli suuri merkitys. Billie Holiday, Joe Williams ja Frank Sinatra olivat vokalisteista tunnetuimpia. Sami Pitkämö joutui nyt yksin selvittämään Basien mieslaulajien osuudet. Hyvin hän pärjäsi, ei nyt tietenkään Sinatran veroinen ollut viihdetyylittelyissä, mutta menoblues taittui mukavasti, kun Pitkämö pääsi käyttämään kaiken muhkeista äänivaroistaan.

Hyvän ja viihdyttävän kokonaisuuden UMO on Basiesta rakentanut. Ja yleisön puolesta ehkä viimeisellä hetkellä, sillä ne joille tämä menneen maailman musiikki ihan henkilökohtaisella tasolla jotakin merkitsee, lienevät jo käymässä vähiin.

UMO Jyväskylän keikalla 11.12.2004:
Kirmo Lintinen (p, cond) Sami Pitkämö (voc) Sami Linna (g) Pekka Sarmanto (b) Mikko Hassinen (dr) Manu Dunkel (ts) Jouni Järvelä (as) Pentti Lahti (as, cl, fl) Teemu Salminen (ts, fl) Pepa Päivinen (bs) Mikko Mustonen (tb) Antti Rissanen (tb) Jari Hongisto (tb) Sinikka Taalikainen (tb) Timo Paasonen (tp) Jan Kohlin (tp) Mikko Pettinen (tp) Tero Saarti (tp, fl-h)