Jyväskylän Kesä 2004

991
lukukertaa
Auprès de ma Blonde
Auprès de ma Blonde. Kuva: Matti Salmi.
Auprès de ma Blonde
Auprès de ma Blonde. Kuva: Matti Salmi.

6.-11.7. pidetty 49. Jyväskylän Kesä oli menestys sekä sisällön että yleisömäärän suhteen. Kaikkiaan tämä Suomen kaupunkifestivaalien äiti keräsi tapahtumiinsa 14 610 kävijää ja ilmaisohjelmat mukaan lukien Kesään osallistui liki 34 990 kuulija ja katsojaa.

Pelkästään musiikin osuutta arvioitaessa Jyväskylän Kesä oli nyt mielenkiintoisempi kuin aikoihin. Suomijazz kävi kuuntelemassa kaikki vähänkin jazziin viittaavat jutut, mutta myös muutaman muun konsertin. Mukaan mahtui pieniä pettymyksiä, mutta myös ja ennen kaikkea suuria elämyksiä. Kesästä jäi siten erinomaisen hyvä jälkimaku. Festivaalin konserttiohjelmaa kannattaa jatkossakin kaikkien monipuolisesti laatumusiikista kiinnostuneiden seurata.

Auprès de ma Blonde
Kaupunginteatteri 7.7.

Ranskalainen katusoittajisto Auprès de ma Blonde on suomalaisille tuttu viime kesältä. Silloin ryhmä teki pienen festivaalikiertueen ja hurmasi yleisöä mm. Äänekosken Keitelejazz-festivaaleilla. Tällä kertaa ryhmä oli valmistanut normaalin katuohjelmistonsa lisäksi konserttikokonaisuuden, jonka se esitti kahtena iltana Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Viimekesäisestä yhtyeen kokoonpano on hieman muuttunut. Haitaristi oli jäänyt pois, ja tilalle on tullut oma kiertävä valomies. Jean-Marc François ei musisoinut, mutta sähläsi ahkerana lavalla kaikenmoisten patterikäyttöisten valoa tuottavien härvelien ja vempaimien kanssa.

Muu ryhmä oli sitten vanha tuttu: trumpetisti Thierry Daudé, tuubisti Daniel Malavergne, lyömäsoittaja Afred Spirli ja languedocilaista obotea soittava Philippe Neveu olivat kivikasvoisina hauskuuttajina entisellään.

Vaikka yhtye kiersi jälleen Charles Gilin Vapaat äänet -projektin merkeissä, ei se liity suoraan ranskalaisen free jazzin perheeseen. Improvisointia on kyllä mukana, mutta tiukasti musiikkiteatteria palvellen. Lähtökohdat eivät ole jazzissa, vaan Ranskan ja yleensä Välimeren alueen perinnemusiikeissa ja kansanomaisessa torvisoitossa. Näistä liikuttiin hurtissa hengessä kohti taidemusiikkia, lähinnä oopperaa. Toki mukaan mahtui musiikillisesti kokeellisempiakin jaksoja etenkin soolohetkien aikana.

Teatteriesitys “Ojennan sinulle käsivarteni” (Je te tendrai les bras) oli luonnollisesti paljon tiukempaan pakettiin kasattu kokonaisuus kuin mihin yhtye kadulla pyrkii. Hillitty anarkia on väistynyt suunnitelmallisemman etenevyyden tieltä.

Nimen mukaisesti fyysinen läheisyys ja kaverihenki läpäisi koko esityksen. Yhtyeen bravuurina oli ahtautuminen pieniin, suorastaan mahdottomiin tiloihin ja kaikkea muuta kuin luonteviin asentoihin, luonnollisesti soiton kärsimättä. Soittotekninen kekseliäisyyskin sai jo lähes absurdeja ulottuvuuksia, etenkin temppumaakari Spirlin innovaatioissa.

Hauska konsertti, muttei pelkästään hauska. Välillä klovnin kyyneleet kimmelsivät. Ei siis mikään yksiselitteinen orkesteri tämä arvaamaton, hellyttävä ja hurmaava Auprès de ma Blonde.

Martti Suosalo ja Iiro Rantala: Kaksi kädellistä
Kaupunginteatteri 8.7.

Kesän Sanattoman teatterin sarjassa oli mukana Ryhmäteatterissa helmikuussa 2003 ensi-iltansa saanut Kaksi kädellistä. Esityksen on ohjannut Raila Leppäkoski ja lavalla hommat hoitaa Martti Suosalo pianisti Iiro Rantalan säestyksellä. Aivan sanattomaksi Suosalo ei jää, ja silloin kun suu lopulta avataan, siinä on sitten sitäkin enemmän tehoa.

Suosalo esittää kaksoisroolin: hän tekee sekä kodistaan hitaasti ja vaikeasti irtautuvan uusavuttoman hopparipojan (samalla loistavan lahjakkaan fyysikon) että niin omasta kuin poikansakin elämästä pihalla olevan isän. Suosalo tyypittelee taitavasti, virtuoosin elkein, mykän elokuvan klassikkoja lähestyen. Yksi esityksen hauskuuksista piilee vaihtojen seuraamisessa: Suosalo häviää milloin mistäkin, ja ilmestyy eri ihmisenä aivan yhtä epätodennäköisistä paikoista. Asunnon kaikki mahdolliset ja mahdottomat ulosmeno- ja sisääntuloaukot hyödynnetään loppuun asti.

Aavistuksen liikaa Suosalo joutui kiirehtimään vaihtojen kanssa, ja muutama kuollut hetki tästä pääsi esitykseen syntymään. Kuitenkin kokonaisuus toimi: jokapäiväisyys ja elämän perimmäinen absurdius lomittuivat. Ainakin ne, joilla on teini-ikäisiä lapsia löytävät tästä näytelmästä helposti omia perusteemojaan. Taitoja ja tietoja pitäisi pystyä siirtämään jälkipolville, mutta vastaanotto ei ole päällä eikä yhteistä aikaakaan oikein löydy, ja onko loppujen lopuksi enää mitään opetettavaakaan? Jääkö anti ilmastointilaitteen säätöjen selittämiseen?

Uusavuton surkimuskin saattaa olla hyvä jossakin, jota me vanhemmat emme enää ymmärrä lain. Pesästä lentäminen, itsenäistyminen ja toisaalta irti päästäminen ovat vaikeita asioita, eivätkä käymässä yhtään helpommiksi. Aika surullinen koominen esitys: naurua vai kyyneliä?

Iiro Rantala pysytteli kiltisti sivuroolissa, soitti välillä Suosaloa säestäen, välillä tämän roolivaihtojen aikaa täyttäen, ja poistui silloin tällöin kokonaan näyttämöltä. Rantala soitti keskittyneesti ja kurinalaisesti, ja hänen säveltämässään näyttämömusiikissa oli paljon sellaista johon mielellään tutustuisi tarkemminkin. Esimerkiksi otettakoon tavattoman kauniit ja surumieliset adagio-hetket, ja muutamat mozartmaisen kevyet leikittelyt. Kerran Iiro astui Suosalon varpaille ja kävi naurattamaan yleisöä mahtavalla lopetusparodiallaan: kaikki mahdolliset kliseiset tavat lopettaa klassinen musiikkikappale putkeen ja pötköön. Aina kun luuli sen lopullisen lopun jo tulleen, sarja jatkui uusina lopetuksina. Hervotonta meininkiä!

Pekka Kuusisto
Kaupunginkirkko 9.7.

Bachia ja pelimannimusiikkia sekä kerrosteista improvisointia sähköviulun ja samplerin avulla tarjoili Pekka Kuusisto soolokonsertissaan Jyväskylän kaupunginkirkossa. Nykymusiikkikin oli esillä Aulis Sallisen Cadenzan ja liettualaissäveltäjä Vytautas Barkauskasin Partitan yhden räjähtävän vauhdikkaan osan verran.

Kuusisto kertoi “hassutelleensa” soittamalla sekaisin Bachia ja Samuel Rinta-Nikkolan säveltämiä tai muistiinmerkitsemiä pelimannisävelmiä 1700-luvun puolivälin paikkeilta. Enpä usko tuota hassuttelupuhetta, kyllä Kuusisto taitaa olla ihan tosissaan. Bachista ja pohjalaisesta kansanmusiikista syntyi nimittäin mainio yhdistelmä. Kuusiston improvisointi painotti musiikin yhtymäkohtia, niin että kesti aina pienen tovin ennen kuin vaihdoksen huomasi.

Niin kauan minä tramppaan tämän kylän raittia soi samplerin avulla Kuusiston moniäänisenä sähköviulutulkintana, mutta äänitekniikka kenkkuili ja poksahteli soittajaa häiritsevästi. Kuusisto turhautui selvästi, ja joutui ilmeisesti vähän muuttamaan suunniteltua ohjelmistoaankin, mutta ongelmat kääntyivät lopulta voitoksi. Yleisö tuli taiteilijan puolelle, ja alun jäyhä tunnelma selvästi vapautui kommelluksista.

Konsertti päättyi herkkiin tunnelmiin ja silloin sähkötekniikkakin suostui jo toimimaan kiltisti. Isoisä Taneli Kuusiston Suomalaisen rukouksen teemaan viulisti sai pyytämänsä hyminätuen yleisöltä ja taisipa Kuusisto itsekin liikuttua tästä hetkestä ja heti perään saamastaan sydämellisestä palautteesta.

P18
Aalto-Sali 9.7.
Plutonium 74
Jazz Bar 9.7.

Jyväskylän Kesän klubitarjonnan kansainvälistä puolta hoiteli kuubalais-ranskalainen P18. Keikka Aalto-salissa oli yleisömenestys, ja tunnelmakin näytti nousevan korkeuksiin. Itselleni riitti viisi ensimmäistä kappaletta tätä metelöivää nykyviihdehiphoprocklattaria. Jälkeenpäin kadutti, että tämäkin aika oli pois Jazz Barissa soittaneen Plutonium 74:n keikasta.

Mutta kaikkeahan on kokeiltava, eikös juu. Sinänsä on erinomaisen loistavaa, että “maailmanmusiikillinen” valaistuminen lisääntyy ja Suomeen aletaan pikku hiljaa tuoda myös päivän trendejä, eikä vain perinteistä tavaraa. Esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkijuhlien suurin ongelma on jo pitkään ollut ohjelmatarjonnan hampaattomuus tämänpäiväisten musiikkien osalta. Pelkästään Brittein saarilta löytyisi paljon loistavaa nykykansanmusiikkia, jota saa kuulla runsaasti esimerkiksi vaikkapa jo Tanskan festivaaleilla, muttei juuri koskaan Suomessa. Siksipä P18:n Suomeen yhteistyössä tuottaneet Jyväskylän Kesä, Kaustinen ja Imatra Big Band Festival ansaitsevat kiitoksen oikein hyvästä yrityksestä. Toivottavasti nämä kokeilut jatkuvat, ja seuraavalla kerralla saaliiksi saadaan jo jotakin oikeasti merkittävää musiikkia.

P18:n ansiot jäivät hyvään lavameininkiin, liikkumiseen ja liikuttamiseen. Orkesteri sai takuuvarmasti yleisön mukaan. Paljon muita mahdollisuuksia volyymihelvetissä ei ollutkaan, olet joko mukana tai ulkona. Basso groovasi matalalla, torvet heittivät sekaan yksinkertaisia riffejä, laulajat hoitivat showelkein asiansa vaikka kummoisia äänivaroja ei yhdellekään heistä ollut suotu. Kumman jähmeää yhtyeen svengi kauttaaltaan oli, ja sähköinen soundimaailma jäi kovaksi ja muoviseksi.

Niinhän siinä sitten kävi, että pikavisiitiksi tarkoitettu pyörähtäminen Jazz Barissa jäi pysyväksi. Absoluuttisen Nollapisteen ja eri reggaetyylien sekoitukselta kuulostanut helsinkiläinen Plutonium 74 pystyi tarjoamaan niin paljon enemmän aitoa asiaa ja inhimillistä lämpöä, että P18 sai jäädä rauhassa kiehuttamaan tanssiyleisöä.

Periaatteessa Plutonium 74 yhtye kuulosti toki välillä kovin amatöörimäiseltä (esimerkiksi trumpetisti uskoo varmasti helposti itsekin, ettei Jazz Barissa ole ennen soitettu teknisesti näin alkeellisesti), mutta oma juttu ja hyvä kommunikaatio yleisön kanssa antoi paljon anteeksi. Pääasia oli sittenkin, että rytmipuoli pysyi hyvin kasassa, ja laulaja-kosketinsoittaja pääsi luontevien taustojen päälle heittämään omia puolinaivistisia stoorejaan. Plutonium 74 on keikalla erittäin sympaattinen, ja nyt se täydensi hyvin Kesän monimielistä tarjontaa. Hyvän mielen luomukeikka!

The touch of your voice
Kaupunginkirkko 10.7.

Heikki Sarmanto ja Maiju Hapuoja konsertoivat Jyväskylässä viimeksi keväällä, toista kertaa pidetyillä Voicing-festivaaleilla. Tuolloin Nikolainsalin konsertissa duoa tuki rumpali Matti Koskiala, ja ohjelmistona oli Sarmannon vanhoja kotimaiseen runouteen pohjaavia hittejä. Konsertti oli lämminhenkinen ja onnistunut katsaus yhteiseen tuotantoon. Nyt oli aika tiivistää vanhoja yhteistyökuvioita, mutta Sarmannon uuden teoksen merkeissä. Sarmannon vaimolle ja tyttärelle omistettu The touch of your voice -teos on juuri julkaistu levynä ja sai Jyväskylässä kantaesityksensä.

Sarmannon matkassa Hapuojan ja Koskialan lisäksi oli vielä yksi pitkäaikainen soittokaveri. Juhani Aaltosen kanssa Heikki Sarmannolla on yhteistä musiikillista taivallusta jo 40 vuoden ajalta.

Itsestään selvää on, että pitkät yhteiset vuodet kuuluivat kaikesta tekemisestä. Taisi olla jopa niin että muusikoiden tuttuus oli osaltaan viemässä särmää pois, tällä kertaa tuoreus oli nimittäin kaukana. Ei edes basisti Wade Mikkola pystynyt tuomaan yhteistyöhön uutta jännitettä.

Konsertin pahimmat ongelmat löytyivät soundipuolelta. Kaupunginkirkkoon ei kannata sähköistä vahvistusta vaativaa musiikkia tuoda, ja yhtyeen kokokin olisi syytä pitää mahdollisimman pienenä, jos halutaan että musiikillinen informaatio välittyy. Pekka Kuusisto pärjäsi vielä sähköviululla ja samplerilla, viime vuonna sähkökitaristi Teemu Viinikainen oli jo vaikeuksissa Perkon ja Pyysalon kanssa, mutta nyt säällisen toiston rajat alittuivat selkeästi.

Ensemblekohdissa, silloin kun kaikki olivat äänessä yhtä aikaa, basisti Wade Mikkolan soittaminen meni suurimmaksi osaksi hukkaan. Ei hänen soundinsa kuulostanut tässä akustiikassa hyvältä soolokohdissakaan, puhumattakaan Koskialan kolhosti kumisevista rummuista.

Pahiten yhtyeen soundimaailmaa pilasi kuitenkin Heikki Sarmannon valitsema kosketinsoitinratkaisu: Sarmanto teki itsepintaisesti keyboardilla lähes jokaiseen kappaleeseen samanlaisen patenttiratkaisun, jossa pohjat luotiin jousisoitinjäljitelmällä ja päällä soi omituisen muovinen sähköpianosoundi. Lopulta alkoivat mieleen muistua jo ruotsinlaivojen puolalaisbändit 70-luvulta.

Maija Hapuoja sai runsaasti sanatonta laulettavaa, ja teki paljon temaattista yhteistyötä toisen solistin Juhani Aaltosen huilun tai saksofonin kanssa. Sarmannon uusi materiaali ei ensi kuulemalta innostanut. Missään vaiheessa homma ei kunnolla syttynyt saati lähtenyt lentoon. Viimeistään Koskialan jähmeät rytmitykset katkaisivat siivet silloin kun kappaleessa olisi muuten ollut edellytyksiä vauhdikkaaseen menevyyteen. Lopulta Juhani Aaltonen jäi valitettavan yksinäiseksi soturiksi tässä yhtyeessä. Niin vain on, että tämä teos ei kuulu Sarmannon pitkän uran kohokohtiin.

Asiallista on kuitenkin todeta, että Kaupunginkirkon yleisö oli konsertista kanssani vallan eri mieltä. Sarmannon uutuus sai jyväskyläläisiltä varauksettoman lämpimän vastaanoton.

Ilta Iiron kanssa II
Aalto-sali 10.7.

Pekka Kuusistolla oli perjantain Kaupunginkirkon sooloesityksessään kohtuullisen tiukat ja tarkat paikat. Täysin kurinalaista oli myöskin Iiro Rantalan torstainen työskentely Martti Suosalon taustalla Kaupungin- teatterissa. Näille kavereille soi siis mielellään mahdollisuuden irrotella, ja kun Aalto-salissa oli mukana muitakin loistavia virtuooseja musiikin ja näyttämötaiteen puolelta, Kesän paras konsertti oli valmiina nautittavaksi.

Pannaan vielä vähän paremmaksi: taisi olla jopa yksi elämäni parhaista konserteista. Sellainen varaus kuitenkin tiedoksi, että huumorintajun täytyy olla tietynsorttinen, ennen kuin Iiro Rantalan ja ystävien tekemisistä voi täysin siemauksin nauttia. Osaan hyvin kuvitella sellaisiakin vakavan musiikin ystäviä, jotka saattaisivat joistakin illan tempauksista jopa närkästyä.

Minusta Iiro ja poppoo onnistuivat kuitenkin yhdistämään nämä vaikeasti yhdisteltävät, musiikin ja huumorin, kokolailla täydellisesti. Ja huomattakoon, että kaiken kohkaamisen ja ilveilyn pohjalla musisointi oli aivan ensiluokkaisen tasokasta kauttaaltaan. Loistavaa!

Iiro aloitti illan soolona, erittäin tehokkaalla, massiivisesti vyöryttävällä modernilla boogiella. Sen jälkeen solisti kerrallaan kävi heittämässä Rantalan kanssa duo-tavaraa. Kuusisto ja Kähärä vetivät pisteet kotiin kummatkin omalla tyylillään. Kuusisto hienolla virtuoottisuudellaan, mutta toisaalta myös hurjapäisellä heittäytymisellään improvisointiin ja hullutteluun, Kähärä taas omaperäisellä tyylillään ja viitasaarelaisella karismallaan.

Hauskanpitoa jatkoi näyttelijä Martti Suosalo, joka onnettomana nuotinkääntäjänä vaaransi venäläispianistiksi ulkoista habitusta myöten muuntautuneen Rantalan jyhkeät klassisromanttiset tulkinnat. Pieni ja ytimekäs sanattoman teatterin virtuoosityö Suosalolta jälleen, ja Rantalakin paitsi soitti kuin arkkienkeli, teki myös vakuuttavan, suorastaan pelottavan roolityön.

Jarmo Saaren ovelat kitara- ja laulukehittelyt olivat jo monta astetta “vakavampaa” musiikkia. Saaren Logo-teos toimi siltana konsertin lopun yhtyenumeroihin, jotka huipentuivat Joni Mitchellin Black crow -kappaleen hienoon sovitukseen. Siinä missä alun duonumeroissa saatiin nauttia suuria vapauksia ottaneiden muusikoiden intomielisestä revittelystä, nyt pääpaino oli näiden neljän loistavan muusikon herkkävireisessä yhteistyössä.

Tällaisia yleismusiikillisia virtuoosien vapaamuotoisia ja -mielisiä kohtaamisia täytyisi ehdottomasti saada lisää. Ei Iiro Rantala ainoa ole, joka pystyy eri musiikinlajien tekijöitä yhteen sitomaan, mutta juuri nyt: tämä on parasta, korkeatasoisinta musiikillista estradiviihdettä mitä maasta löytyy. Eikä viihde-sana nyt tarkoita viihdemusiikkia, vaan yleisön viihdyttämistä keinoista ja musiikinlajeista välittämättä.

Pekka Kuusisto
Pekka Kuusisto. Kuva Matti Salmi.
Plutonium Orange
Plutonium Orange. Kuva: Johanna Parviainen.
The Touch of Your Voice
The Touch of Your Voice. Kuva: Matti Salmi.
Iiro Rantala
Ilta Iiron kanssa. Kuva: Matti Salmi.