Saarijärvi on Suomen maaseudun kulttuuripitäjistä perinteikkäimpiä. Linja kun kulkee Runebergin oleiluista ja runoiluista Tarmo Manniin ja Tapperin veljeksiin ja nuoremmasta polvesta vaikkapa Kirmo Lintiseen, pianistiin ja säveltäjään, joka on kunnostautunut myös UMO Jazz Orchestran kapellimestarina. Kesäajaksi Saarijärvelle on vakiintumassa monikulttuurinen Kirmot-tapahtuma, talvella on ymmärrettävästi hiljaisempaa.
Tuoreimman Surreal-levynsä merkeissä kiertävä XL-yhtye oli rakentanut Saarijärven kaupungintalon konserttisaliin kehykset suuremman luokan tapahtumalle. Ylöspano ja valopuoli oli kunnossa, mutta ääni ei aivan täydellisesti. XL on sen verran suuri yhtye, että kaikki ääni ei sovussa mahtunut pieneltä näyttämöltä avautuvaan Saarijärvisaliin.
Keikan aloitti Pekka Kuusiston ja Marzi Nymanin tähdittämä Avanto. Kokeellinen produktio piti kyllä sisällään myös kaikki XL:n soittajat. Postmodernia, katkeilevaa, musiikin pätkiä muttei ”oikeita” kappaleita, viitteitä sinne ja tänne ja vielä tuonnekin. Sinänsä on aina positiivista, että yritetään rikkoa konserttien ahtaita rajoja. En suostu uskomaan siihenkään että teatteri pitäisi jättää ammattilaisille, kyllä performanssia saa yrittää vaikka kuinka amatööripohjalta. Tällä kertaa ei vain onnistuttu mainittavammin, vaan hommasta jäi hieman vaivaannuttava lukiolaisteatterin maku. Kokonaisvaltaisesta katkeilevan musisoinnin ja oudon oleilun yhteydestä ei mitään erityisempää viestiä löytynyt. Maailma on outo paikka, mutta entäs sitten?
Avannon osuuden jälkeen päästettiin irti XL, kuulokuvaltaan Erittäin Suuri, taannoin jopa linnunradan isoimmaksi yhtyeeksi mainostettu sähköinen superbändi. Perusyhtyettä laajennettiin kuitenkin tuon tuosta vierailijoilla, kun Kuusisto ja Nyman kävivät lavalla yhdessä ja erikseen.
Sanoman välittyminen oli lopulta ongelma myös XL:n setissä. DJ Bunuelilla tuntui olevan paljonkin asiaa, sekä suomeksi että tönkköenglanniksi, mutta message hukkui bändin runsaskätisen soiton alle.
Näillä oikeiden soittimien soittajilla ei ongelmia ollut. Saari ja Nyman muodostavat ihanteellisen kitarakaksikon: taitoa ja kokeilunhalua, mielikuvitusta ja näkemystä, hallittua hulluutta. Salesvuon ja Kosken komppi luo kuitenkin täysin rationaalisen pohjan ja toimii täydellisesti etenkin mättöosastolla. Takalon midivibrafoni on tärkeässä roolissa ja DJ Bunuelin efektit täydentävät kokonaisuuden. Kuusistosta on tulossa melkoisen merkittävä vaikuttaja musiikin kentässä, jos hän on jatkossakin kiinnostunut näin monenlaisista asioista: klassisen musiikin ja rockjazz-kohkaamisen väliin kun mahtuu vielä yhteistyötä Iiro Rantalan ja muiden Töykeiden kanssa.
XL:n iso versio ei ymmärrettävästi kuulostanut yhtenäiseltä. Nyt haettiin nimenomaan jotain uutta. Sopii toivoa, että tämä pohja osoittautuu hedelmälliseksi ja yhteistyö jatkuu tavalla tai toisella. Miten olisi laajennetun kokoonpanon vakiinnuttaminen ja manageri töihin myymään bändiä Keski-Euroopan fuusiomarkkinoille?
Alempana Euroopassa ollaan jo totuttu minkä tahansa yhdistämiseen mihin tahansa, joten sinänsä sensaatiota ei saisi klasari Kuusiston mukanaolosta. Suomessa saattaa joku vielä ihmetellä arvostetun viulistin heittäytymistä tämänkaltaiseen produktioon, joka oikeastaan asenteeltaan oli enemmän rock kuin jazz.
Henkilökohtaisesti uskoisin että nyt eletään sellaista mullistusta että parin vuosikymmenen sisällä rajat ryskyvät lopullisesti, yhteistyön rockin, jazzin ja taidemusiikin tekijöiden välillä on pakko tulla luonnolliseksi ja jokapäiväiseksi asiaksi jos missään on mitään järkeä. Soiton taso ja ilmaisun sisältö on se mikä ratkaisee, taustoista riippumatta.
XL Surreal-levyn julkistuskiertueella
Saarijärvisali 7.3.2002
Jarmo Saari (g)
Arttu Takalo (vib)
Tuure Koski (b)
Tomi Salesvuo (dr)
+ Marzi Nyman (g), Pekka Kuusisto (v), DJ Bunuel
