Flame Jazz Cruise ja konsepti kestää, syksyllä 2024 oli vuorossa jo 24. risteily. Kaksipäiväistä tapahtumaa kelpaa kutsua festariksi, ja festaripomo Jussi Fredrikssonin mukaan eteenpäin on katsottu jo vuoteen 2026 asti. Kuvaavaa tälle suunnitelmallisuudelle on, että seuraavan eli helmikuisen risteilyn ohjelma julkistettiin netissä heti syystapahtuman jälkeen.
Syksyn 2024 kattauksena oli kuusi yhtyettä, kahdet jamit, jazzbingo ja muutamia tapahtuman tekijöistä esiin nostanut lyhyiden haastattelujen talkshow.
Risteilyllä on kiistämättömät hyvät puolensa. Ruoka- ja juomapalvelut ovat mutkattomasti saatavilla, ja näinkin pitkän tapahtuman kohdalla on oikein mukavaa, että missä välissä tahansa voi väsyn tullen käydä hytissä vähän oikaisemassa. Musiikki soi kahdessa tilassa. Pienimuotoisemmille konserteille/jameille valitussa Retrossa akustiikka on ongelmattomampi, mutta toisaalta tila on käytävän varrella, ja kulkuahan laivassa ihmisillä riittää. Vogue on korkea tila, ja siitä seuraa vähän tuollainen hehtaarihallimainen akustiikka. Mutta asenne ratkaisee, ja nyt oli asenteeksi valittava sopeutuminen olosuhteisiin. Parhaassa mahdollisessa konserttisalissa ei oltu, mutta tärkeämpää oli päästä hienojen yhtyiden, näkemyksellisten säveltäjien ja taitavien soittajien työn äärelle.
Isoon rooliin nousi myös meri ja sen aava maisema, mantereen repaleet, saaret ja ihmisten jäljet niillä, sopusuhtaiset rakennukset, luonto ja siihen sopeutuminen. Ohi lipuvien näkymien tuijottaminen vangitsi moneen otteeseen, ja riittäisi kyllä yksinäänkin risteilyn motivaatioksi.
Avausillan esiintyjistä vaikutuin suuresti rumpali Kasper Halttusen tuoreen (reilun vuoden vanhan) kvintetin esittäytymisestä. Halttusen sävellykset liikkuivat vapautuneen oloisesti kauniista maalailuista energisiin rutistuksiin ja yhtye suorastaan säkenöi kevyen irtonaisessa liidossaan. Kvintetti on täynnä loistavia instrumenttinsa taitajia, ja liiderin rummut nousivat useaan otteeseen johtamaan. Halttusen rooli oli siten juuri sopivasti enemmän esillä kuin Jyväskylän jazznäyttämön kantabändissä Jazz Jkl Collectivessa, jossa rumpali on jo säestänyt lukuisia maan jazzhuipuista. Koskapa kaikki risteilyn toisen päivän hienot bändit ovat keikoilta jo kovin tuttuja, juuri Halttusen yhtye on se, jonka ehdottomasti haluaisin kokea uudelleen. Präntätään vielä suurin suosituksin tämän upean ryhmän kokoonpano: Mikko Antila – vibrafoni, Ilmari Rönkä – saksofonit, huilu, Juho Valjakka – piano, Tuomo Purhonen – kontrabasso ja Kasper Halttunen – rummut.
Lauantai-illan muut esiintyjät oli valittu tyydyttämään yleisön biletystarpeita, laadusta tinkimättä toki. Maanmainion JazzKamikazen riveistä tutut kosketinsoittaja Morten Schantz ja rumpali Anton Eger tarjosivat räyhäkkään annoksen ”syntikkapohjaista pop-retro-futurismia” ja ”broken discoa”, Eger on aina hullunhurja rumpali, mutta Schantzin soundimaailma oli tällä kertaa makuuni aika karua. Mikään discoon vähänkään viittaava ei ole minulle koskaan ikinä kolahtanut, eikä sitä tehnyt tämäkään virtuoosien hurvittelu. Heini Ikosen isolla ammattitaidolla ladattu Prince-show upposi hyvin risteilykansaan, ja oli siten hyvä kädenojennus niille risteilijöille, jotka olivat laivalla ihan muuten vaan, jazzista riippumatta.
Toinen päivä nostikin sitten jazzpisteitä rajusti, kun Voguessa päästiin kokemaan kolme vaikuttavaa, intensiivistä keikkaa peräjälkeen. Virta-yhtyettä näin paljonkin bändin alkuaikoina, ja satunnaisesti muutaman kerran myöhemminkin. Näkemäni keikat olivat visuaalisesti erikoisia, bändi oli aina piilossa, kerran ison lakanan takana, ja aina vähintään valoilla ja savuilla kätkettynä. Vaan toimi se oikein hyvin näinkin, kun kaikki bändin tekeminen näkyi selkeästi kirkkaassa päivänvalossa, isojen ikkunoiden äärellä kun oltiin. Bändin tunnistaa tyylistään välittömästi, Virta on ollut täyttä Virtaa alusta lähtien, mutta toki itsevarmuus on vuosien varrella karttunut. Trio hallitsee tonttinsa täydellisesti, sekoittaa akustisia ja elektronisia elementtejä luovasti ja luontevasti, ja sanaton ihmisääni on tärkeässä roolissa. Antti Hevosmaan korkealle nousevat pitkälinjaiset melodiat voisivat olla 3000-luvun rituaalisia munkkilauluja. Erik Fräkin rumpujen tribaaligroovet, Heikki Selamon ärjy kitara ja pehmeä bassottelu, Hevosmaan laulu ja trumpetti, ynnä aimo annos eloelektroniikkaa, siinä Virran yhä vain voittava konsepti.
Rasmus Soinin johtaman Sointi Jazz Orchestran konserttia yleisö seurasi herpaantumatta. Keikka oli intensiivinen, vangitseva suorastaan. Orkesterin nimen mukaisesti sointiväreilla maalaaminen on kaiken aikaa keskiössä, eli kyse on hyvin pitkälti soitinnuksen taiteesta, mutta tällä kertaa yllätti ja ihastutti Soinin sävellyksiinsä/sovituksiinsa löytämä rytminen rehevyys. Useamman kuin kerran groovet olivat riemastuttavia, ja suurin ilo syntyi eri sointinryhmien rytmisten aiheiden vastakkaisuuksista ja yhteenkietoutumisista. Ei mitään helppoa soitettavaa, ainakaan niin, että kaikki kompleksisuus myös svengaa.
SJOn loistokeikan jälkeen Dalindéo tuntui lähtevän nihkeästi liikkeelle. Agenttisurfjazz tai ”psykedeelinen rautalankajazz” tuntui setin alkupuolella olevan liikaa kitaran pelkistettyä teemasoittoa ja rytmiryhmän monotonista kelausta. Vaan settipä olikin rakennettu nousujohteisesti, ja viimeistään tuuraajasaksofonisti Pekka Seppäsen katon ilmaan nostaneen mahtisoolon jälkeen loppu oli pelkkää voittokulkua. Rytmit rehevöityivät, kierrokset kohosivat, yleisö lämpeni kilpaa bändin kanssa. Loppumetreillään Dalindèo oli jo kuumaakin kuumempi, ja samalla Flame Jazz -risteilyn ansiokas huipentaja.
