Viinikainen, Teemu: Return of Robert Dickson

968
lukukertaa
Photos: Ville Paul Paasimaa ; Cover design: Aarni Ylinen.

Teemu Viinikainen III: Return of Robert Dickson
2017 Eclipse Music ECD-201753

1.Return part I (Viinikainen-Myrskog-Riippa)
2.JS (Viinikainen)
3.Birdman (Viinikainen)
4.Fine again (Viinikainen)
5.Amoroso (Viinikainen)
6.MM (Viinikainen)
7.III (Viinikainen-Myrskog)
8.Return part II (Viinikainen-Myrskog-Riippa)

Teemu Viinikainen (guitar), Mikael Myrskog (Rhodes and Moog), Joonas Riippa (drums).

Recorded 1/2017 at Finnvox Studios
Recording engineer Antti Snellman
Originally produced for YLE by Speedy Saarinen
CD produced by Teemu Viinikainen
Mixed by Mamba Assefa at Ambience Studios
Mastered by Svante Forsbäck at Chartmakers West

Arvio: 4,5 tähteä

 

Mystinen Robert Dickson seikkaili ensimmäisen kerran Teemu Viinikaisen soololevyllä vuonna 2005, ja nyt hyväkäs on palannut.

Levyn runkona soi kuusi pitkää Viinikaisen sävellystä, kehyksenä alussa ja lopussa lyhyet trion yhdessä laatimat improkehitelmät. Sen verran varausta tosin, että yhtäällä III-kappaleen toiseksi säveltäjäksi on merkitty Mikael Myrskog, toisaalla levynkansissa tämäkin biisi menee vain Viinikaiselle. Jäämme arvailemaan.

Trio hakee itseään toiston, tehokkuuden, iskevyyden ja toisaalta vapaan improvisatorisen lennon ristikosta. Ei ihme kun esikuvana projektille on ollut Jimi Hendrixin Band of Gypsies Fillmoren lavalla. Riffilähtöisyyden myötä musiikki on helposti lähestyttävää, heti avautuvaa. Samalla kolmikon soitossa on semmoista rapsakkaa nerokkuutta, että tätä kestää kuunnella uudelleen ja uudelleen.

Groovebiiseissä selkeiden rakenteiden ja virtuoosikitarismin yhdistelmä on herkullinen. JS:n jäntevä riffittely esittelee trion konseptin jazzin ja rockin tuolla puolen. Birdmanissa riemullinen katkorytmittely ja vapautuneet svengijaksot vuorottelevat ja painostavat lopulta Riipan lopulliseen purkaukseen. Fine again on Viinikaisen kuulaan ja irtonaisen kitaran juhlaa. Hitaassa Amorosossa sähköpianon ja kitaran yhteinen meditaatio on viedä katatoniseen tilaan. MM on äärimmäisen herkullista häröilyä ennen bassogrooven esiinnousua. III naputtaa rauhallisena ja jämäkkänä, sähköisissä soinneissa on komeaa avaruutta.

Niin ne bassot: bändihän on soittajalistauksen mukaan basistiton, ja silti matalat taajuudet ovat isossa roolissa levyllä. Suurin syyllinen lienee Myrskogin moog, mutta kyllä siellä Viinikainenkin hämmentää.

Huomionarvoista sekin että Viinikainen ei itse ole suinkaan koko ajan päällimmäisenä trion sointikuvassa, myös Myrskog pääsee liidaamaan. Silti tekee mieli suitsuttaa Dicksonin paluuta vuoden kitaralevyksi, ja samalla Viinikaisen tähän asti merkittävimmäksi omaksi työksi. Ehkä on niin, että Viinikaisen finesseihin ja nyanssienhallintaan perustuva sointi-ihanne/soittotyyli tarvitsi juuri jotain ihan erilaista ja ”uutta” lähtökohtaa (Hendrix) syttyäkseen tällaiseen loistoon. Täsmennetään kuitenkin vielä, ettei Viinikainen kuulosta kitaristina sekuntiakaan Hendrixiltä. Taiteellinen prosessi on ihmeellinen, ja se on jotain ihan muuta kuin kopiointia.

Selvä se, ettei hienoa kitaralevyä voi tehdä ilman hienoa yhtyettä, korkeimmalle tasolle on noustava yhdessä. Viinikaisen ohella myös Myrskog ja Riippa voivat kevyin mielin laittaa tämän levyn soimaan sitten papparaisina jos joku erehtyy kysymään jotta ”ootkos ikinä mitään kunnollista saanut aikaan?”

Lue lisää levyn taustoista Backstage-blogista, kirjoittaja Kimmo Aroluoma.