Koko Jazz Orchestra: Presenting the music of Lehtonen and Fredriksson

1836
lukukertaa
Cover design by Pekka Tuppurainen., Ljud + Grafik, Stockholm.

2014 Fredriksson Music FRMCD013

1.The opening (Lehtonen)
2.Chillin’ (Lehtonen)
3.Ballad for Loila (Lehtonen)
4.Chat with a bass drum (Fredriksson)
5.Why not (Fredriksson)
6.Tutuntuttu (Fredriksson)

Tero Saarti (tp), Petri Puolitaival (as, fl), Joonatan Rautio (ts), Kasperi Sarikoski (tb), Jussi Fredriksson (p), Eero Seppä (b), Jussi Lehtonen (dr), Mongo Aaltonen (perc).

Produced by Jussi Lehtonen & Jussi Fredriksson
Recorded 12/2013 by Antti Snellman at Studio M1, Finnish Broadcasting Company (YLE), Helsinki
Produced originally for YLE by Veli-Pekka Heinonen
Mixed at FM Studio by Matti Fredriksson
Mastered at Chartmakers by Svante Forsbäck

Arvio: 3,5 tähteä

 

Mainstream-jazz ei ole muodissa, eikä ehkä tule enää koskaan olemaankaan. Musiikin kehityskuluista tosin on turha lyödä vetoa.

Tämän kirjoittajakin myöntää, että laidat kiinnostavat enemmän kuin ydin. Sen siitä saa kun on kuunnellut jazzia nelisenkymmentä vuotta. Jostain syystä sitä etsii taiteessa aina uutta, vaikka ne perusjutut toki siellä pohjalla kaikkeen kokemiseen vaikuttavatkin.

Koko Jazz Orchestra ei piittaa muodeista, vaan tekee sitä mihin uskoo. Se ei ole ainoa musiikintekemisen lähtökohta, mutta parhaaksi se on osoittautunut.

Jazz on aina ollut musiikkia, jossa kaikista säilyttävistä voimista huolimatta on sisäänrakennettuna eteenpäin menemisen kiihko, uuden luomisen pakko. Aika-ajoin tämä johtaa ristiriitoihin traditionalistien ja avantgardistien välillä.

Turhaa sinänsä, sillä näin se vaan menee ja on aina mennyt: toiset painottavat juuriaan, toiset omaa keksintää. Oma hauskuutensa tulee jazzin pitkästä historiasta ja dramaattisista kehityskuluista vallankumouksineen, niin että nykymuusikon omimmat juuret voivat olla missä tahansa jazzin alalajissa tai aikakaudessa.

Koko Jazz Orchestra on yhtye, jolla on juuret hard-bopissa ja sen jälkeisessä mainstreamiksi levinneessä post-bopissa. Latin jazz asettuu ongelmitta tähän kimppuun, ja KJO omii mukaan myös bigbandmusiikin henkeä. Soittajia on kahdeksan, ja se on juuri riittävä määrä, jotta pikkuyhtyeestä tulee jotakin aivan muuta. Pienyhtyeen ketteryys on täysimääräisenä tallella, mutta soinnin suuruudessa ja tekstuurissa on jo paljon bigbandeista tuttua väritystä etenkin neljän puhaltajan ansiosta. KJOn arrit laajentuisivat ongelmitta suoraan isommallekin kokoonpanolle.

Orkesteria vetävät Jussi Lehtonen ja Jussi Fredriksson ovat pistäneet sävellysvastuut puoliksi. Vinyylikielellä A-puoli on Lehtosen, B Fredrikssonin.

Latin jazz -fiilikset painottuvat Lehtosen osuudessa. Mukana on myös hänen ”tunnussävelmänsä” Chillin’, jonka Lehtonen on levytyttänyt eri yhtyeillä ainakin jo kolmesti aiemmin. Kappaleessa onkin selvästi hittibiisin makua, joten ei ihme että se on terttunut esimerkiksi Randy Breckerin matkaan.

Fredriksson puolestaan käyttää vastikään triolevyllä julkitullutta Chat with a bass drum -sävelmää. Tässäkään tapauksessa toisiota ei ihmettele, biisin koukeroinen bop-teema iskee hyvin myös oktetin versiona. Fredrikssonin Why not on puolestaan levyn vaiherikkain koostumus, ja osoittaa hyvin orkesterin paletin värikylläisyyden.

Mongo Aaltonen tuo irtonaiseen rytmiryhmään ylimääräisen kerroksen, ja on siten tärkeä koko yhtyeen soinnin määrittelijä. KJO svengaa leikittelevän kevyesti, mutta samalla se on muhkea, kiitos Aaltosen ja puhaltajien.

Komeasti sovitetut puhallinstemmat luovat milloin järeää uhkeutta, milloin sulosointista pehmokudosta säveltäjän toiveiden mukaan. Ja toiveiden mukaan irtoavat varmasti myös solistiset osuudet. Kokonaisuutta kasattaessa on pidetty huoli siitä että orkesterin kaikki muusikot saavat hetkensä valokeilassa.

Mitään suurempaa kritisoitavaa tästä levystä on hankala havaita. Toisaalta on vaikea keksiä miksi pitkäsoiton kaivaisi esille esimerkiksi viiden vuoden päästä. Jälkipolville levytys jää historiaan hyvänä esimerkkinä siitä, millaista post-bopia soitettiin Suomessa vuonna 2014, miten taidokkaasti ja komeilla soundeilla, mutta ajankuvaksi tämä ei tietenkään asetu.

Annetaan siis vain arvoa hienosta muusikkoudesta, fiksusti rakennetusta kokonaisuudesta, korkeaa ammattitaitoa osoittavista sävellyksistä ja sovituksista. Perusjazzia ehkä, mutta samalla päivän parasta sellaista.