Turku Jazz Festival 2019 oli menestys

748
lukukertaa
Turku Jazz 2019 Vuoden artisti Ilkka Arola, taustalla järjestävän yhdistyksen pj. Jussi Fredriksson. Kuva: Jukka Piiroinen.

Turku Jazz Festival on pieni suuri festivaali, jolla on kunniakas menneisyys ja valoisa tulevaisuus. Suomen toiseksi vanhin jazzfestivaali aloitti vuonna 1969, oli kansainvälisesti katsottuna loistossaan 80-luvulla, vaipui välillä vähän pimentoon, kotimaiseksi ja maakunnalliseksi tapahtumaksi, mutta on viime vuosina taas terästäytynyt. Kansainvälisyysaste ei ole vieläkään suuri, mutta parilla osuvalla valinnalla ja monipuolisesti laadukkaalla kotimaisella kattauksella (paikallisväriä unohtamatta) festivaali pääsi tänä vuonna jo todella pitkälle ja korkealle. Hyvä Turku ja onnea!

Turku on yksi niistä festivaaleista, jotka menevät jazz edellä. Ulkolaitojakin kyllä luodataan, mutta joka yhtyeprojektissa jazz oli joko määräävä tai vahvasti värittävä elementti. Viisipäiväisen festarin laitapäivät jäivät kokematta, mutta kolmessa ydinpäivässä oli haastetta kyllin: torstaina juhlakonsertti Billy Cobhamin ja Eero Koivistoisen yhtyeiden voimin sekä perjantain ja lauantain viiden esiintyjän kattaukset tyydyttivät jazznälän. Tämä 12 bändin kooste oli umpilaadukas, monipuolinen ja kiinnostava. Ääripäät olivat kaukana kun mentiin 60-luvun mainstreamista jazzrockfuusion ja arabijazzin kautta tribaaligrooveen, mutta kaikella oli paikkansa jazzin suuressa perheessä.

Myös yleisömenestys oli kohdillaan, paitsi että hieman suurempia tiloja joutunevat järjestäjät jo aprikoimaan. Toisaalta toimivasta paketista voi olla vaikea luopua. Svenska teaternin sali on pienenpuoleinen, mutta vastineeksi korunkaunis tila musiikille. Logomon kahden salin systeemi toimi hyvin, tosin etenkin launtaina pienempi sali oli turvoksissa, kun paikalla oli kuitenkin täyden isomman salillisen verran porukkaa. Ja isous on suhteellista: myös Teatro-sali oli lopulta sen verran intiimi, että hyvä näköyhteys säilyi ylimmälle penkkiriville asti.

Vaan eipä arvannut festivaalin taiteellinen johtaja Jussi Fredriksson mitä oli edessä kun kävi spiikkaamaan Turku Jazzin 50-vuotisjuhlakonserttia. Hermostunut mies kyllä myönsi olevansa, mikä oli tietysti pieni yllätys kun ajattelee missä kaikessa hän on ollut mukana muusikkona tai järjestäjänä. Mutta se oli täysin ymmärrettävää ja myös kunnioitettavaa: on syytäkin olla hermostunut kun konsertilla on näin kova painolasti, juhlittiinhan nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa festivaalin viisikymmenvuotisuutta ja lavalle oli tulossa juhlan arvoisia jazzlegendoja. Mutta se arvaamaton osuus: Fredrikssonin kollegat paikallisten musiikkiyhdistysten hallituksista olivat päättäneet yllättää hänet moninkertaisesti. Mies palkittiin samalla seisomalla vuosikymmenen turkulaisena jazzvaikuttajana sekä valinnalla Turku Jazz Festivalin ensi vuoden artistiksi. Normaalisti Fredriksson on itse tämäntyyppisiä valintoja tekemässä, joten nyt hallitukset olivat toimineet täysin selän takana.

Juhlakonsertissa katsottiin menneeseen kahdella tasolla. Ensinnäkin sen suomalaisedustaja oli saksofonisti Eero Koivistoisen kvartetti, joka oli hieman eri kokoonpanossa myös aivan ensimmäisen festivaalin esiintyjänä. Toisella valinnalla haluttiin muistuttaa mieliin, että festivaali oli huippuvuosinaan aidosti kansainvälinen tapahtuma, jolla esiintyivät monet amerikkalaisen jazzin tärkeimmistä muusikoista. Fuusiorumpali Billy Cobham oli nyt tuomassa takaisin tuota maailmanhuippujen tasoa.

Juhlatilana toimi Åbo Svenska Teaternin pieni, mutta hyvin kaunis sali. Eero Koivistoinen oli rakentanut lyhyen settinsä viisaasti. Mitään nostalgiakeikkaa ei soitettu, vaan omia sävellyksiä, joista uusimmat olivat aivan viime vuosilta. Ahvenlahden Thinking, whistling on peräisin pianistin vuoden 2017 samannimiseltä levyltä, ja Koivistoisen Body language oli peräti levyttämättömän tuore. Täältä pesee edelleen, oli selkeä viesti. Omaehtoisuudesta ainoa poikkeus oli encorena kuultu standardi You don’t know what love is, jonka koivistoiset soittivat Turussa myös 50 vuotta aiemmin. Koivistoisen, Ahvenlahden, basisti Pekka Sarmannon ja rumpali Reiska Laineen soitossa oli jo aavistus ikämiesleimaa, turha hoppu oli jäänyt pois, ärhäkkyys korvautunut elämänviisailla tulkinnoilla. Kaikki me vanhenemme, mutta nämä kaverit tekevät senkin tyylikkäästi ja arvokkaasti.

Soolouran Spectrum- ja Crosswinds-albumit sekä työ Mahavishnu Orchestrassa, näillä Billy Cobham oli tekemässä yhdenlaista vallankumousta 70-luvulla, joten ei ihme, että näihin tunnelmiin on mukava aina silloin tällöin palata. Saattaa mennä ihan pienen aavistuksen verran liioittelun puolelle, mutta Cobhamin voi väittää olleen fuusiorumpujen energisoinnissa ja popularisoinnissa vähän samanlainen käänteentekevä kumouksellinen kuin Jimi Hendrix ja Jaco Pastorius omilla soittimillaan.

Suomessa Cobham on käynyt harvakseltaan, ainakin Äänekosken Keitelejazzeilla vuosina 2004 ja 2013, sekä tällä reissulla Turussa ja Helsingissä. Keitelejazzeilla 2004 Spectrum-yhtyessä soittivat kosketinsoittaja Tim Coster, kitaristi Larry Coryell ja basisti Victor Bailey. Nyt ei völjyssä ollut näin legendaarisia nimiä, Bailey kuoli 2016, Coryell 2017, mutta taidoiltaan superkova bändi oli jälleen kasassa. Syntikkaguru Scott Tibbs, kaiken jazzin ja rockin kentillä kokenut basisti Tim Landers ja pakistanilais-chileläistä perimäänsä soittoonsa suodattava virtuoosikitaristi Fareed Haque takasivat kiintoisan illan. Yhtyeen yllättäjä oli kuitenkin Paul Hanson, sillä tuskinpa moni oli osannut ennakoida fagotista lähtevän äänimaailman rikkautta. No, oikein rankasti efektoimalla mistä tahansa soittimesta saa ulos mitä tahansa, tällä kertaa fagotin perussoundi vain häivähti, ja muulloin Hanson kuulosti paitsi hurjalta, myös enimmäkseen melko synteettiseltä, mutta ihan hyvässä mielessä.

Turun illassa palattiin Crosswinds/Spectrum-aikakauteen, mutta kuultiin myös muutama aivan uusi kappale, sillä ryhmä valmistautuu jo levyttämään. Eli tässäkin tapauksessa on kyse veteraanimuusikosta, joka työskentelee täysillä uuden musiikin parissa, ja kyllä myös 70-luvun musiikki oli pistetty uuteen uskoon. Kuten Cobham itse sen selitti (vapaasti tulkittuna): ”en tajunnut silloin yhtään mitä olin tekemässä, enkä nytkään saanut touhusta oikein selvää, joten tämmöisiä näistä uusista versioista nyt sitten tuli”.

Spiikkaamaan rumpali käveli jo hieman vaivalloisesti, mutta rumpupallilla hän on edelleen täyttä rautaa. Sinne Billy Cobham pistää kaiken energiansa ja rakkautensa. Huikean energinen veto kaikkiaan sekä maestrolta että muulta ryhmältä. Sen verran runsasnuottista ja myös kovaäänistä yhtyeen soitanto kuitenkin oli, että välillä korva uuvahti, mutta ne hetket kiisivät nopeasti ohi.

OK:KO avasi Logomon perjantain ilmaisella aulakeikallaan, jolla akustiikka/äänentoisto suosi ennen kaikkea saksofonia ja rumpuja, joten yhtyeen kokonaiskuva oli aivan erilainen kuin Jyväskylän keikalla reilut kaksi viikkoa aiemmin. Silloin Jarno Tikka jäi viileäksi ja etäiseksi, mutta nyt saksofonisti oli alusta lähtien hereillä ja kuumana, ja soitti aivan upean keikan. Ainakin minun kuulovajentumallani sekä Toomas Keski-Säntin piano että Mikael Saastamoisen basso olivat nyt pahasti alakynnessä, joten Keski-Säntin suuruus ei ehkä turkulaiselle yleisölle ehtinyt täysin avautua. No, sen aika tulee kyllä vielä takuuvarmasti.

Aula oli samalla sisääntulo festivaaleille, joten omat pienet ongelmansa rauhattomuus toi. OK:KO hiljensi kuitenkin keskustelijat Kiipeli-biisillään soittamalla aluksi mahdollisimman hiljaa, ja vielä Keski-Säntin pianosoolokin meni mietteliäissä merkeissä, mutta sen jälkeen myrsky repesi kun Tikan impron myötä OK:KO avasi pellit myös kollektiivina. Suomenkiertueensa loppupuolella OK:KO on jo hyvin varma ja itsevarma yhtye, uuden levyn kappaleet menevät miten päin vaan. Jos Jyväskylän keikan perusteella Keski-Säntti olisi vienyt kaikki mahdolliset pokaalit, Turussa olikin Jarno Tikka -näytös. Näin valokeilat voivat vaihdella, mutta tärkeintä oli tietysti OK:KO-nelikon kollektiivinen hurmaavuus.

Perjantain maksullisen neljän yhtyeen osuuden aloitti Turku Jazz All Stars, joka oli tällä kertaa valjastettu kertaamaan festivaalin historiaa. Tämä tapahtui kahdellakin tavalla: toisaalta yhtyeessä ja sen vieraina soitti koko joukko muusikoita, jotka on valittu festivaalin vuoden artistiksi (tätä kunniaa on jaettu vuodesta 2009 lähtien), toisaalta ohjelma oli rakennettu Turku Jazzeilla vierailleiden nimimuusikoiden (lähinnä amerikkalaisten) tunnetuiksi tekemistä kappaleista.

Projektin työryhmää vetivät rumpuja juhlayhtyeessä soittaneen Jussi Fredrikssonin ohella trumpetisti Ilkka Arola (tämän vuoden artisti) ja saksofonisti Max Zenger (vuoden artisti 2018). Perusyhtyeen täydensivät basisti Teemu Åkerblom (2014) ja vibrafonisti Severi Pyysalo (2013), ja vieraina soittivat vuorollaan saksofonistit Esa Pethman (2010) ja Jusu Heinonen (2016) sekä kitaristit Henri Marjamäki (2009) ja Ilpo Murtojärvi (2015).

Pääpiirteissään mentiin kronologisesti, historia soitettiin eläväksi nätissä järjestyksessä.  Ja tällaisten Turussa vierailleiden legendojen musiikin mukaan kelpasi taivaltaa: Art Blakey, Dexter Gordon, McCoy Tyner, Tomasz Stanko, Dave Holland, Kenny Wheeler ja Roy Hargrove.

Blakeyn tunnetuksi tekemä Moanin’ oli lähtöpisteenä ja kylläpä se lähtikin kulkemaan. Severi Pyysalo, muuta ei svengin takeeksi tarvinne sanoa. Vaikuttavasti tunnelmoitiin Tomasz Stankon merkeissä, Arolan huojuva trumpetti ja Marjamäen kuulas kitara pääosissa, ja toinenkin trumpetisti eli Kenny Wheeler oli jättänyt kauniin balladin muistoksi, tällä kertaa Jusu Heinosen ja Ilpo Murtojärven jakaessa fiilistelyvastuut. Ihan tiukimmillaan All Stars oli perusbändillä McCoy Tynerin Passion dance parissa, mutta noin sovituksellisesti illan jännittävin rakennelma duunattiin Dave Hollandin Four winds -biisistä, jonka päärooleissa esiintyivät Åkerblom ja Zenger.

Teatro-salin puolella kuultiin Suomen kantaesityksenä Outi Tarkiaisen Unpainted portraits, säveltaiteellisia muotokuvia Tarkiaiseen vaikutuksen tehneistä ihmisistä, lähinnä muusikoista ja taiteilijoista ulottuen Maria Schneiderista ja Minna Canthista Bob Brookmeyeriin, Gil Evansiin ja Charlie Mingusiin. Tarkiainen on teoksen jo levyttänyt tilaajan eli Norrbotten Big Bandin kanssa, ja nyt oli Turku Jazz Orchestran vuoro näyttää miten Tarkiaisen värit leiskuvat. Heti ensimmäisestä Schneider-kappaleesta lähtien kävi Tarkiaisen suurin vahvuus selväksi: musiikki hengittää. Kaikesta sovituksellisesta vaihtelusta, monipuolisesta värittämisestä, pienmuodostelmien ja tutti-jaksojen vuorottelusta, ja lopulta tavoitetusta muhevasta ja muhkeastakin soinnista riippumatta Tarkiainen ei koskaan maalaa pintojaan tukkoon. Hengityksen ja virtauksen takasi omalta osaltaan rumpali Jaska Lukkarinen, jonka mikä tahansa big band palkkaisi riemumielin pulssittajakseen. Solisteina kunnostautuivat jälleen nämä vuoden muusikot, Jusu Heinonen, Max Zenger ja Ilkka Arola, ja suuren vaikutuksen sielukkaalla soitollaan teki myös pianisti Ville Vihko.

Perjantain Teatro-gallerian osuuden huipensi rumpali Olavi Louhivuoren uusi yhtye Superposition!, joka Trygve Seimin rinnalla oli minulle festivaalin upein kokemus. Erityisen hienoa projektissa on se miten jo hyvin kokenut Louhivuori on ottanut kyytiinsä nuoria muusikoita, joita tutoroi todella makeaan taiteelliseen voittoon. Esimerkiksi basisti Mikael Saastamoinen pääsee tässä yhtyeessä paremmin esille kuin konsanaan OK:KOssa ja saksofonisti Linda Fredriksson on aivan uudella tasolla vapauduttuaan Mopo-kappaleisiin usein liittyvästä kaavamaisuudesta.

Superposition! on löytänyt aika lailla ihanteellisen tavan törmäyttää kompositio ja free jazz toisiinsa. Käyntiin lähdettiin Louhivuoren käsinsoitolla ja Fredrikssonin baritonin napsuttelulla, ja baritonin hellän johdattelun jälkeen kahden saksofonin hymni leijaili melkoisen villin rytmimaton päällä. Villi ja vapaa tuli olemaan koko setti. Adele Sauroksen ensimmäinen soolo viitoitti free jazz -yhteydet, ja Saastamoisen jousisoiton atonaalisesta pärskeesstä kohosi fonien kuoro. Erilaiset maailmat kohtasivat tuon tuosta onnistuneesti, kauneus ja rumuus, harmonia ja epäharmonia, jin ja jang, ja käänteitä oli useinkin paha ennakoida. Hienon settinsä yhtye huipensi näin: Louhivuori seurasi aluksi soittamatta kun nuoremmat alkoivat tärisemään ja pärisemään, sitten mentiin actisdatomaisen riehakkuuden kautta tappavaan freejyrään, ja Louhivuoren mahtavan energisen soolon ja viimeisen yhteiskiihdytyksen kautta lopulta kauneuteen ja rauhaan.

Siinä missä Louhivuoren musiikissa soivat hymnit, fanfaarit ja jonkinlainen maaginen gospelkin elähdyttävinä freen vierellä, Nicola Conten spiritualiteetti jäi kevyeksi. ”Intergalaktisen”  sielun tavoittelu sujui 60-lukulaisen hippimeiningin ja 70-lukulaisen jälkihippeilyn hengessä, ja etenkin Bridgette Amofahin laulu oli määrätty kapeaan lokeroon. Tyylin saa korviinsa kun muistelee Hair-musikaalin aikoja, pitkät viihteellisiltä maistuvat suorat linjat hallitsivat, ja vain välähdyksittäin Amofah sai olla vapaammin sielukas. Eväitä laulajalla olisi ollut huomattavasti verevempäänkin ilmaisuun. Lähinnä muutaman soinnun komppijatkumoita kitarallaan pyöritellyt Conte olisi ollut todellisessa pulassa ilman loistokasta rytmiryhmäänsä. Perkussionisti Abdissa Assefa ja rumpali Teppo Mäkynen pitivät kaksistaan lipun korkealla koko setin ajan, ja saivat sentään Timo Lassyn muutamasta makeasta huipennuksesta sen verran seuraa, ettei kokonaisuus ihan kiville karahtanut.

Lauantaina Logomo-maratonin avanneessa ilmaiskonsertissa soi puolet Riitta Paakki Quartetista eli pianisti Paakki ja saksofonisti Manuel Dunkel. Kaikki kappaleet säveltänyt Paakki toi soitossaan mukavasti esille stridepianon, boogie woogien ja bluesin kaikuja, loivennettuina ja leikattuina jazzinsa sisään. Simppelit melodiat lähtökohtina kuljettiin usein teema-soolot-teema-pohjalta. Aluksi Dunkel soi aika teräksisenä ja lujaa Paakin alleen peittäen, mutta saatuaan kunnolla bop-koukeroida Åbo-kappaleessa sointiin alkoi ilmaantua pehmeyttä. Bluesin kautta löytyi tunne ja jatkossa lyyrisyys ja herkkyys silasivat kumpaisenkin soittoa.

Turku Jazzin vuoden artisti Ilkka Arola on käynyt opintoreissuilla mm. Intiassa ja Malissa, mutta päivän teema oli Palestiina. Arola kertoi hurahtaneensa arabimusiikkiin viitisen vuotta sitten, opinnäytetyönään Arola on tutkinut arabisävyjen soittamista trumpetilla ja erityisesti Ibrahim Maaloufin soittotyyliä. Kaikkien näiden opintojen tulos soi komeasti Turun illassa. Arolan quartertone-trumpetti ja -flyygelitorvi johtivat yhtyettä, jossa toisen tärkeän melodisen pesäkkeen miehitti Max Zenger baritonisaksofonin ja bassoklarinetin voimin. Sankka rytmi syntyi kitaraa ja oudia soittaneen Topi Korhosen, basisti Esko Grundströmin, lyömäsoittaja Ricardo Padillan ja rumpali Eeti Niemisen ansioilla.

Ilkka Arola Sound Taginen keikalla tarjoiltiin hypnoottisia groovejaksoja, puhaltimien unisonoja, perkussiotaisteluja, tulisia soooloja tai haurasta tunnelmointia. Yhtyeen setti oli rakennettu monipuoliseksi ja värikkääksi, ja hyvin tunteisiin meneväksi. Mainos sallittakoon: sopii mille tahansa kansanmusiikki-, maailmanmusiikki- tai jazzfestareille, ja osaa muuten myös tarvittaessa laittaa dabke-tanssit pystyyn. Yhtyeen ensimmäinen albumi on ilmestymässä ensi syksynä, että sitä odotellessa.

Isommalla lavalla lauantain yleisömagneettina esiintyi Aili Ikonen & Jukka Perko Avara. Ideana oli esittää Dusty Springfieldin tunnetuksi tekemiä iskusäveliä Hectorin uusina suomennoksina. Sali pullisteli ja tunnelma oli korkealla, Ikosta ja koko konseptia rakastettiin. Itse olen ihaillut Ikosen teknistä taituruutta ja improvisaatiotaitoja Kvaldan alkuajoista lähtien, mutta Springfield -projektista en ole varauksettoman innostunut.

Springfieldillä oli upea ääni, mutta linjaton ohjelmisto, josta vain muutama kappale tuntuu musiikillisesti vetoavalta. Seassa oli paljon unohdettavaa viihdettä, jota nyt kuitenkin kunnianhimoisesti elvytettiin. Kieltämättä se voisi onnistua, jos asialla olisi puhutteleva chansonista, laulaja, jonka jokaiseen sanaan todella uskoisi. Ikosella on tässä pieni ongelma, välillä mukana on vahvaa tunneilmaisua, mutta se ei kata koko esitystä, jännite katoaa etenkin silloin kun Ikonen laulaa korkealta tai improvisoi sanattomasti. Silloin astutaan toiseen maailmaan, naks, tunteen puolelta tekniseen suorittamiseen, ja vaikka kaikki onkin parasta laatua, maailmat eivät tunnu kohtaavan.

Laulajan taustalla onneksi löytyi sovituksellista dramatiikkaa ja vaihtelevuutta kyllin. Kitaristi Jarmo Saari (sähkö) ja Teemu Viinikainen (akustinen) olivat kehitelleet joka biisiin konnankoukkuja tai silkkaa suloutta, ja Jukka Perkolla soivat upeasti sekä tenori (!) että sopraano. Samalla Perko astui nykyaikaan, riisuttu yhtye tarvitsi myös häneltä soitinefektointia äänimaailman monipuolistamiseksi. Perko ja pedaalit, harvoin nähty!

Lopuksi kuultiin sitä chansonistaakin: Joni Mitchellin Both sides now Timo Kiiskisen käännöksenä oli ehkä sittenkin Ikosen ”omaa” musiikkia, niin vahva oli laulun tulkinta.

Trygve Seimin kohdalla muistiinpanoista löytyy vain yksi sana: magic. Aika pysähtyi Logomossa tuossa yhdeksän jälkeen lauantaiehtoona, seuraavan kerran maapallo pyörähti piirun verran taas tuntia myöhemmin, ja elämä palasi normaaliksi. Siinä missä perjantai-iltana esitysten välissä oli väljää, lauantai-iltana aikataulu kävi ahtaaksi, ja festivaalin kohokohdalle kävi vähän köpsösti. Kun Seimin yhtye lopetti maagisen settinsä, suuri osa yleisöstä oli jo siirtynyt varaamaan paikkoja Teatro-salin puolelle illan viimeistä konserttia varten, eikä Seim saanut lopulta edes encore-taputuksia.

Vaan onko kauniimpaa ääntä kuin Tryge Seimin tenorisaksofoni? En ihan heti keksi. Toinen soitin oli pikkuruinen sopranino, kummastakin irtosi taianomaista pohjoisen ja orientaalin sekoitusta, Intia-sävytteistä venyttelyä tai kaunista suoraa sointia. Ja mikä bändi, tästä ei osaakaan kannattaisi vaihtaa toiseksi, aivan täydellistä. Ja vaikka ECM-porukka onkin, yhtye yltyi Turussa myös yllättävän roimaan menoon hulvattoman Mats Eilertsenin ja huikean Markku Ounaskarin piiskauksessa. Kun vielä pianisti Kristjan Randalu on aina järkyttävän ilmeikäs ja ilmaisuvoimainen, aloittaisin näiden kisojen All Stars -kentällisen kasaamisen juuri tämän yhtyeen ympärille.

Kitaristi Jarmo Saaren oma Republic oli ennakolta festarin ulkolaidalla, mutta tässä spesiaalikonsertissa vieraana oli saksofonisti Timo Lassy sitomassa esitystä kiinni jazziinkiin. Lassy soitti nyt erityisen intoutuneen keikan, jossa fonistin kaikki tutut tunnusmerkit olivat kyllä mukana, mutta myös jotain paljon enemmän. Silloin kun Lassy pisti kaiken energiansa peliin, turvaverkoista ei näkynyt silmuakaan.

Sinänsä Republicin perkussiivisen tribaaligrooven kohdalla tekee mieli unohtaa kaikkinainen genreajattelu. Yhtyeen levyllä on hurjasti soivaa massaa, joten nytkin osa tavarasta tuli ”nauhalta”. Ja niin vain on, että konsertissa yhtye on vaikuttavimmillaan kolmen lyöjän (Abdissa Assefa, Mikko Kaakkuriniemi, Olavi Louhivuori) massiivisissa vyörytyksissä, joiden paras teho säilyy kuitenkin vain, jos välissä on kaikenlaista muuta mielenkiintoista. Ja sitähän riitti, kitara-foni-balladia ja theremin-kikkailua myöten. Erityisen suuri kiitos Saarelle kuuluu aktiivisesta kyynisyyden vastustamisesta: Chaplinin Diktaattori-elokuvan loppupuhe ja Martin Luther Kingin I have a dream saivat uudet musiikilliset maisemat ympärilleen ja asemoivat koko yhtyeen Valon sotureiksi.

…..

Jazz City Turku on hanke, joka kelpaa esikuvaksi Suomessa ja muuallakin. Sen vahvat toimijat ovat Turku Jazz Festival, Turku Jazz Orchestra ja konsertteja pitkin vuotta järjestävä Flame Jazz -yhdistys. Yhteistyö on saumatonta, kaikki hyötyvät. Niinpä näilläkin festareilla oli yksi Flame Jazzin järjestämä keikka (Winter Hess Huntley Café Tiljanissa) ja Turku Jazz Orchestra oli itseoikeutetusti yksi päälavan esiintyjistä. Esimerkiksi Jyväskylän, Oulun ja Kuopion tapaiset kaupungit voisivat hyvinkin lähteä Turun tielle, vaaditaan ”vain” Jussi Fredrikssonin tapaisia aktivisteja ja kaupungin vankka tuki asialle. Hyödyt ovat kiistattomat: katsokaa vain miten Turun jazzelämä on elpynyt ja alkaa olla jo koko kaupungin kulttuurielämää määrittävä voima.

Turku Jazz Festival
Turku Jazz Orchestra
Flame Jazz
Jazz City Turku

Kiitokset kuvista: Jukka Piiroinen / Valon kuvia

OK:KO vauhdissa. Kuva: Jukka Piiroinen.
Osa Turun tähdistä: Ilkka Arola, Teemu Åkerblom ja Max Zenger. Kuva: Jukka Piiroinen.
Säveltäjä Outi Tarkiainen johtotehtävissä. Kuva: Jukka Piiroinen.
Superhuhhuh! Kuva: Jukka Piiroinen.
Italialais-brittiläis-suomalainen Spiritual Galaxy. Kuva: Jukka Piiroinen.
Ilkka Arola Sound Tagine. Kuva: Jukka Piiroinen.
Jukka Perko ja Aili Ikonen. Kuva: Jukka Piiroinen.
Kristjan Randalu. Kuva: Jukka Piiroinen.