Upea oli Happening Tampereella!

271
lukukertaa
Järisyttävä Fire! Orchestra: orkesterijohtaja Mats Gustafsson eläytyy Mariam Wallentinin lauluun. Kaikki sivun kuvat: Maarit Kytöharju.

Tampere Jazz Happening 2018 muistetaan pitkään. Vaikka omasta kokonaiskuvastani puuttuvat Telakan ja Klubin tilaisuudet (ja yksi yhtye Tullikamariltakin), päälavan konserttien pohjalta uskallan todeta, että nyt todistettiin aivan poikkeuksellisen laadukasta musiikkitapahtumaa. Kuuden yhtyeen lauantai oli kultaa lähes kokonaisuudessaan, ja kun tähän lisätään sellaiset ylittämättömät konsertit kuin Trygve Seimin The Helsinki songs perjantaina ja Mats Gustafssonin johtama Fire! Orchestra sunnuntaina, pitäisi nyt olla oikeastaan vain onnesta mykkänä ja jättää kirjoittelut ammattilaisille.

Tuhrataan nyt kuitenkin vaikutelmia nettipaperille, ja tarjotaan samalla nautittaviksi tapahtuman hovikuvaaja Maarit Kytöharjun vangitsevia otoksia. Hienoja laukauksia löytyy paljon lisää Happeningin omilta sivuilta, joilla myös Jyrki Kallion kuvia Telakan kotimaisen jazzin osuudesta.

Perjantai 2.11.2018

Jussi Lehtonen. Kaikki sivun kuvat: Maarit Kytöharju / Tampere Jazz Happening.

Pääkonserttisarjan alustukseksi Tullikamarilla palkittiin. Julkistettiin näet sekä Suomen Jazzliiton kunnianarvoisan Yrjö-muusikkopalkinnon saaja että Yleisradion Varjo-Yrjö-ansioitunut. Varjoista nostettiin tänä vuonna esiin Raisa Siivola, joka on työskennellyt jazzin parissa jo 15 vuoden ajan tiedottajana ja tuottajana, mm. UMO Jazz House -klubilla, UMO Jazz Orchestrassa, Tampere Jazz Happeningissä ja Suomen Jazzliitossa.

Yrjö-palkinto meni rumpali Jussi Lehtoselle, ja tässä valitsijan perustelut:

”Jussi Lehtonen on kansainvälisen huipputason jazzrumpali, säveltäjä, sovittaja, yhtyeenjohtaja, pedagogi ja kaikissa näissä rautainen ammattilainen. Hän on musiikintekijänä rohkea, määrätietoinen ja erittäin ahkera. Lehtosen osaaminen ja ymmärtämys jazzmusiikista on jotain hyvin poikkeuksellista, ei pelkästään Suomen, vaan myös koko maailman mittakaavassa.”

Ja toki uuden Yrjön piti myös tasonsa osoittaa. Lehtosen kvartetti soitti neljä biisiä uudelta levyltä, jonka julkistus oli ollut edellisenä iltana Koko Jazz Clubilla Helsingissä. Uusi suomalais-virolainen kokoonpano paljastui varsin loistokkaaksi ensembleksi. Heti avausbiisi oli varsinainen killeri, yltiökiivas perustaltaan, tai no, oikeastaan yhtye tuntui vaihtevan jatkuvasti temposta toiseen. Tämä toimi upeasti, ei syntynyt mitään hajanaisuuden vaikutelmaa, vaan tuo tempojen vuorottelu oli nimenomaan sitä biisin ydintä.

Intensiivisesti johtajan ottein kolanneen Lehtosen yhtyeessä Joonatan Rautio oli tietysti se kaikkien tietämä ja tunnustama virtuoosi, ja soitti jälleen hyvin vakuuttavan keikan. Virolaisella puolella oli sen sijaan tyrkyllä uutuusarvoa ja yllätyksellisyyttä. Erinomainen basisti Heikko Rämmel on jo jonkin verran ollut esillä Suomessakin, mutta pianisti Holger Marjamaa oli minulle uusi tuttavuus ja siten muikea yllätys. Marjamaa veteli aivan ekstaasissa ja hymyssä suin. Harvoin näkee jazzpianistilta näin kokonaisvaltaisesti eläytyvää soittamista.

Raivokkuus vaihtui hillittyyn ja hallittuun balladiin Lehtosen lapsille omistetussa jazz-valssissa. Pianojohdannon ja hienon bassosoolon ohella kuultiin Raution mestarillista improvisointia ennen paluuta teemaan lempeällä saksofoni-basso-unisonolla. Down the line puolestaan oli saanut inspiraationsa John Coltranen kuulusta kvartetista McCoy Tynerin, Jimmy Garrisonin ja Elvin Jonesin kanssa. Muhevassa kiehuttelussa Rautio upposi pitkässä soolossaan melkomoiseen flow-tilaan, ja Marjamaa oli perään jälleen huikean lennokas. Teemapaluun jälkeen muut vamppasivat lopetuksessa luodakseen taustaa Yrjö-palkitulle rumpurymistelylle.

Lyhyen setin neljäs kappale The last day oli funkysti svengaava, mutta niinpä sen innoittajana ovatkin olleet Weather Report ja Herbie Hancockin Head Hunters. Lehtosen uuden levyn musiikki on syntynyt residenssisäveltäjänä Pariisissa, ja osoittaa että Yrjö-raati on löytänyt ajankohtaisen ja kovasti omassa lajissaan eteenpäin mielivän artistin.

Kiitospuheenvuorossaan Lehtonen korosti jazzin ylipäätään ja erikseen suomalaisen jazzkentän yhteisöllisyyttä: sitä miten uudet soittajat otetaan aina ennakkoluulottomasti vastaan ja mukaan taiteentekemiseen. Sukupolvirajojen luonteva ylittäminen on jazzin kehityksen merkittävä (ehkä merkittävin) voimavara. Todisteita ei tarvinnut kaukaa etsiä, soittaahan Lehtonen itse kaikkien aikojen ensimmäinen Yrjö-palkitun eli Eero Koivistoisen yhtyeessä. Koivistoinen pokkasi oman Yrjönsä vaatimattomasti 51 vuotta sitten.

Henri Texier.

Ranskalainen Henri Texier on yksi eurooppalaisen jazzin legendoja. Jo 60-luvulla Texier pääsi Don Cherryn kyytiin, mutta kohtasi toki Pariisin klubeilla myös lukemattoman määrän muita amerikkalaisia huippuja Chet Bakerista Dexter Gordoniin. Eurooppalaisittain merkittävinä on pakko mainita yhteistyöt Louis Sclaviksen ja Aldo Romanon kanssa.

Tampereen illan Texier aloitti esittelevällä bassojohdannolla, ja sitten lennähdettiinkin kevyeeseen grooveen. Bassosooloja oli tiheässä, eli sen mukaan mentiin että legendan asema liiderinä kävi selväksi. Ihan hirveästi en lämmennyt Texierin basson soundille, joka korosti yläpäätä ja leikkasi sitä bassoa pois aivan liikaa. Texierin soolot maistuivat siellä täällä vähän hosuvilta, mutta tässä tullaan persoonallisuuskysymyksiin, on kai sähäkkyydenkin oltava ihmiselle sallittua.

Jazzin perinteistä kvintettikokoonpanoa oli laitettu sikäli uusiksi, että pianon tilalla oli sähkökitara. Puhaltajat Sébastien Texier (alttosaksofoni, klarinetti, basso-klarinetti) Vincent Lê Quang (tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni) olivat ehkä sittenkin bändin kantava ydin. Puhaltajien jatkuva soitinvaihtelu toi monenlaisia värejä musiikkiin ja myös heidän soolonsa tuntuivat loppua kohden jatkuvasti kiihtyvän ja saavan yhä enemmän ilmaa alleen. Rumpali Gautier Garriguen työssä oudoksutti hieman se, että hän veti valtaosan keikasta ilman mitään katsekontaktia muihin soittajiin, lavan laidalle katsellen. Sitä kun on tottunut pitämään livejazzia nimenomaan kontaktilajina, jossa pitää olla kaikki aistit auki…

Pikkuisen kaavamainen bändin marssijärjestys oli, soolojärjestys meni monessa biisissä perättäin näin: ensin puhaltajat, sitten kitara, sitten basso. Setin lopussa yllätykseksi riittikin se, että kitaristi sai ensimmäisenä soolovuoron.

Hungry man -biisi oli konsertin voimaannuttava pyhä yksinkertaistus. Bluesbiisi oli simppeli ränttä, jossa oli todella hyvin perusperusbassokulku, ja solistit sen kuin innostuivat. Näinhän se usein menee: mitä riisutumpi tausta, sen huimemmat soolot. Sekä Quang tenorilla että Texier nuorempi klarinetilla menivät todella syvälle tunteeseen improissaan, päälle kitaristi Manu Codla irrotti jo säröäkin, twangia ja jenkaa, ja Texier bassolla kulki samaa rataa, vauhti päällä. Erittäin hyvä meininki!

Vielä yksi hieno hetki ties mistä kohden konserttia jäi mieleen. Kuultiin jälleen Texierin bassosoolo, jo aika mones illan aikana: juuri kun ehti ajatella että taitaa liideri ottaa turhan paljon tilaa itselleen, improvisaatio muuttuikin yhtäkkiä sävelletyksi, basson ja kitaran kiperäksi ja jännittäväksi unisonoksi, ja johan alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta.

Lyhyessä encoressa saatiin bassojohdannon jälkeen nauttia rauhasta, herkkyydestä ja kauneuden tavoittelusta, klarinetti ja tenorisaksofoni tällä kertaa yhdistelmänä. Yhdenlaiseksi bluesiksi tämäkin hieno sävellys kääntyi, ja kuulas sähkökitara kimmelsi nätisti pehmeiden puhaltimien seassa. Pienet slide-koristelut viimeistelivät biisin tunnelman. Kaunista oli ja samalla hyvin mielenkiintoista miten Texierin yhtye löysi juuri bluessävyistä suurta innoitusta.

Siitä vissistä kaavamaisuudesta huolimatta konsertissa oli paljon hyvää. Kuultiin selkeästi teemoitettuja, rakenteellisesti solideja kappaleita, kontrolli oli päällä. Hallitut sointivärit, loiva maailmanmusiikillisuus, eloisa melodisuus, kitaran kevyt tatsi, bassolegendan hyvä päivän kunto ja etenkin ne puhaltajien työt yhdessä ja erikseen olivat rakentamassa sävykästä kokonaisuutta.

Markku Ounaskari ja Trygve Seim.

 

Turhaan ei Trygve Seim ole ollut festivaalin kansikuvapoikana. Osasyy on tietysti näyttävä ulkomuoto (on se parta hurja!), mutta tärkein syy on musiikillinen. Seimillä on kasassa kertakaikkisen hieno bändi: loistava rumpali Markku Ounaskari, voimallinen basisti Mats Eilertsen, monipuolisuudellaan ihastuttava pianisti Kristjan Randalu. Koettiin monikansallisuuden voimaa parhaimmillaan, saatiin nautittavaksi seesteinen setti upeaa soittoa.

Seimin tuore levytys pohjautuu Helsingissä Suomen Säveltäjät ry:n residensseissä syntyneisiin sävellyksiin. Saksofonistilla on muutenkin paljon Suomi-yhteyksiä, mm. Edward Vesalan ja sittemmin Iro Haarlan ja tietysti Ounaskarin kautta.

Ja sittenkin, parhaiten tästä konsertista muistaa Seimin saksofonien taianomaisen soundin. Seim on kehittänyt ällistyttävän tekniikan, jolla hän kykenee venyttelemään ääniä, käyttämään mikrosävelaskeleita, imitoimaan siis itäisiä etnisiä soittimia ja niiden tekniikkaa. Syntyy maagista orientaalista tunnelmaa, ja kun toinen napa on alati pohjoinen, ollaankin jo ainutlaatuisen äärellä.

Enempää en aio Seimistä lausua. Mitä turhaa. Kaikki puhe musiikista on turhaa, on vain kuunneltava, elettävä ja otettava vastaan. The Helsinki songs -levyn kanssa voin viettää monta kaamoksen hetkeä ja olla onnellinen.

Palle Danielsson, Eivind Lønning, Olavi Louhivuori, Juhani Aaltonen.

Lauantai oli Tampereella hieno päivä. Kuusi yhtyettä Tullikamarin päälavalla pelkästään, ja voi että, miten monipuolinen kattaus. Pieniä yhtyeitä, isoja orkestereita, monikansallisuutta, monisukupolvisuutta, loistava osoitus siitä, miten jazz on musiikin kameleontti, joka pystyy keskustelemaan minkä tahansa genren kanssa, sulattamaan ja sulautumaan luovien muusikoiden käsissä.

Vossa Jazz Festivalin aloitteesta syntynyt Olavi Louhivuoren ”The Net of Indra” teki vaikutuksen. Hieno asettelu, muusikot puolikaaressa kääntyneinä toisiaan kohti, ja liki, kommunikatiivisuus korostui. Yhtyeessä oli mukana festarin toinen basistilegenda Palle Danielsson, ja Texieriin verrattuna bassokin kuulosti nyt bassolta.

Indra vei monenlaisiin maailmoihin, vaihtelevuus oli ihanteena. Hymnimäisyys ja jazzillinen spirituaalisuus ihastuttivat monessa kohdin, toisaalla free-maalailu otti vuoronsa. Maagisin hetki oli yksilöllinen: Louhivuoren toinen kapula oli kiinni virvelin kalvossa, toisella rumpali hankasi sitä. Kosketuskohtia kalvoon ja kapuloiden välillä vaihdellen syntyi hyvin monenlaista ja yllättävän paljon puhallinsoittimen puhinalta kuulostavaa ääntä. Sitten vähitellen Louhivuori annosteli yhä enemmän perkussiivisuutta tämän ”puhinan” sekaan, ja tuloksena oli varmasti festivaalin erikoisin lyömäsoitinsoolo.

Toisaalla huomiota herätti jännä pelailu soittajien erilaisella tiheyksillä: basso ja rummut tikkasivat hyvin tiheää frekvenssiä, ja tätä vasten asettuivat vaikuttavasti puhaltimien hitaat ja ylväät linjat.

Eheä, tiivistunnelmainen, mutta samalla ajoittain kiihkeäkin konsertti. Ominaista oli aivan poikkeuksellinen tilankäyttö, jokaisella soittajalla oli omat hiljentymisen aikansa, jolloin muut veivät musiikkia eteenpäin, ja se tapahtui yksin, kaksin tai kolmin. Loistava kombinaatio kauttaaltaan, mutta kehutaan nyt kuitenkin puhaltajia: Juhani Aaltonen tekee yhä edelleen ja aina vaan huipputyötä, trumpetisti Eivind Lønning oli Tampereen lavalla nelikon soittajista ehkä eniten äänessä ja kantoi vastuunsa komeasti hyvin persoonallisella tyylillään.

Kaja Draksler.

 

Voiko sekoittaa jazzin vapaata laitaa, sitä nykytaidemusiikin kanssa keskustelevaa, barokkimusaan? Näköjään ihan helposti, Kaja Draksler ainakin tämän osaa! Kun atonaalisten soivien kenttien keskeltä puhkeaa yhtäkkiä viulun ja kontrabasson leikittelemää Händeliä, vaikutus on riemukas. Ja yhtä tyylikkäästi laulajien Björk Níelsdóttirin ja Laura Polencen luonnolliset äänet kietoutuvat orkesterin kudokseen, ovat kotonaan niin oopperatunnelmissa kuin kokeellisemmassakin ilmaisussa.

Tilaa, hiljaisuutta, kehittelyä, malttia. Iso ensemble on lopulta vain harvoin kaikki yhtä aikaa äänessä. Robert Frostin tekstejä, joko lausuttuina (vuoro kiertää muusikoiden kesken) tai laulettuina. Maukkaita yllätyksiä, esimerkiksi basson sinnikäs pizzicato-nypellys saa seurakseen huuliharppuja ja vihellystä, ja yhtäkkiä saattaa puhjeta touhukas ryhmälausunta. Vaihtelua ja käännöksiä totisesti riitti yhden konsertin eväiksi. Huimaa, jättimäistä fuusiota, jossa Draksler ajattelee kaikkien laatikoiden yli ja ohi.

Eipä löydy montaa tapahtumaa, jotka uskaltavat tuoda maahan jotakin tällaista. Todellinen crossover!

”MIten menee?” -porukan rytmiryhmää: Ramon Tamayo Martinez, Adonis Panter Calderon, Barbarito Crespo Richard.

¿Que Vola?: kuubalainen elämäniloinen rytmiryhmä ja ranskalainen, tietysti ”älyllinen” puhaltajisto kohtasivat. Ei siis todellakaan mitään normaalia ”latin jazzia”, vaan puhaltajat olivat sooloissaan enempi freepuolen tyyppejä. Jännittävä ja yllättävän toimiva yhdistelmä. Talking drumia ja congaa kolmelta eturivin rytmisoittajalla, paikkojen vaihtelua, ja iloista meininkiä. Tätä rytmiryhmää Tampere Jazz Happeningin yleisö rakasti, ja olisi varmasti mielellään nähnyt sen vielä useammin omissa irtiotoissaan. Perkussiot loivat Kuuban kautta linjaa Afrikkaan asti. Homma toimi, fransmannien jazz- tai free-soolojen vapautuneisuus yhdistyi elävästi hirmuiseen sykkeeseen.

Lauantai 3.11. iltakonsertti

Yuko Oshima & Hamid Drake.

Ei battle vaan dialogi oli kahden lyömäsoittajan, Yuko Oshiman ja Hamid Draken kohtaaminen Tampereella. ”Drum is the heartbeat of the universe” totesi Drake, jonka muuten festivaali kukitti, kun oli huomattu että rumpali oli nyt kymmenettä kertaa Tampereella. Ja festari sai toki kehut takaisin, Drake ylisti Happeningia ainutlaatuiseksi kohtauspaikaksi, jossa muusikot eri puolilta maailmaa ja eri genreistä kohtaavat hyvin harvinaislaatuisella tavalla.

Lyöjien setti oli pitkään kovin katkelmallista, ryminät ja rauhoittumiset seurasivat jatkuvasti toisiaan, ja vaihdokset kävivät hyvin nopeasti, mitään ei pysähdytty kehittelemään.

Noin puolivälin jälkeen dramaturgia kuitenkin kaikeksi onneksi muuttui. Drake alkoi puhua, hymistä ja hoilottaa rummuttamisen ohella, ylipäätään pysähdyttiin levähtämään tiloihin. Yhä maagisemmaksi meno kävi kun Drake otti gongista kaiken mahdollisen irti, ja siirtyi sitten pitkäksi toviksi kehärumpu + laulu -yhdistelmään. Samalla Oshima taikoi viulunjousella ääniä symbaaleista, ja laulahti itsekin vähäsen korkeita ääniä. Ja nyt myös Draken paluu rumpusetin taakse tuotti alun katkelmallisuutta pitempää linjaa.

Drake ja Oshima: eri maanosat, eri kulttuurit, eri rodut, eri kielet, ja vielä huomattava fyysinenkin ero (kuten Drake itse ilmaisi: ”pitkä ja lyhyt”), ja silti, kaikista eroista huolimatta tai juuri niiden takia tämä kahden muusikon kohtaaminen jäi hyvin vaikuttavana mieleen.

Nikki Yeoh, Denys Baptiste, Larry Bartley, Rod Youngs.

Saksofonisti Denys Baptiste antoi käyttöohjeen: ”Koska meillä on vain vähän aikaa soittaa teille, haluan viedä teidät heti oikeaan tunnelmaan. Siis sulkekaa silmät, kuvitelkaa olevanne kukkulan huipulla, näette allanne pilvet, jotka peittävät näkyvistä modernin maailman autoineen ja hälisevine ihmiseen, näette vain pilvet ja muut huiput, astukaa maailmaan, jota luonnehtii spirituaalisuus.”  No, ensimmäinen biisi kaikuisine saksofoneineen menikin tämän moodin mukaan, mutta heti toinen kipale olikin jo jotain muuta. Baptiste ei näet vierasta railakkaa biittiä, joten hänen John Coltrane -tribuuttinsa rumpali sai ajoittain kaikin mokomin kuvitella olevansa vaikka Led Zeppelinissä. Ehkä onkin niin, että ”The Late Trane” kertoo sittenkin paljon enemmän Baptistesta kuin Coltranesta.

Mutta hyvää se joka tapauksessa kertoo. Genremielessäkin monipuolinen setti ylsi balladeista biitteihin ja reggaerytmeihin saakka. Balladijaksot olivat hienoja, ei vähiten aivan erityisen sielukkaasti soittaneen pianisti Nikki Yeohin ansiosta. Menobiiseissä Yeoh taas kiritti ärtsyllä syntikallaan Baptistea, joka ylsikin huimaan ripitykseen. Yksi biisi kuvasti Coltranen ja Elvin Jonesin suhdetta, joten rumpali luonnollisesti pääsi pääosaan, ja kunnon rumpuräimettä saatiin ensin yksin, sitten tulisen fonisoolon takana.

Brittibändin kemiat olivat kohdillaan, ja kaikki kaunis tiivistyi Transition-encoressa: rauhallinen tempo, yksinkertainen bassoriffi, kaikuisa saksofoni, leppeä piano. Hyvin kaunista, ja lopuksi kohti hiljaisuutta.

Bugge Wesseltoft, Dan Berglund.

 

 

Rymden-yhtyeen asetteluun tulee väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota: kaikki kolme soittajaa lavan etualalla, tasavertaisuutta viestien. Vaan onko Rymden EST-kakkonen? Kyllä aika vahvasti SE soundi sieltä tuli, mutta tämä vain osoittaa miten vahvasti basisti Dan Berglund ja rumpali Magnus Öström ovat kasvaneet yhteen ja toisaalta vaikuttaneet legendaarisen EST-tyylin syntymiseen. Toki Bugge Wesseltoft toi oman persoonallisuutensa peliin, ja flyygelin ohella analogisyntikka ja sähköpiano saivat roolia.

Kauniista pianolinjoista saatiin nauttia kyllin, ja vaikutelma oli usein vähän staattinen. Kehittelyn sijaan mentiin mieluummin toiston ja vähäisen varioinnin kautta. Tässä mielessä Bergen-biisi oli paisutteluineen aivan ytimessä. Hieno oli myös encore: käsin läpsytelty rumpusetti, pianon himmeä sointukulku, basson sopuisa lead-osuus, rauhallista, melodista ja syvästi kaunista. Mutta osasi Rymden konsertissa yllättääkin: Berglundin jousisoiton äidyttyä suloisimmilleen, Wesseltoft rikkoi pinnan heittämällä myhäillen törkeänpuoleista syntikkahäiriköintiä sekaan.

Rymden oli keikkaa edeltävänä päivänä julkaissut sinkun, ja albumi on tulossa vuodenvaihteen jälkeen. Menestystä on helppo veikata, tällaista jazzin, romanttisen pianomusiikin ja rock-komppien hyvin sulateltua yhdistelmää on kaivattu ja tarvitaan varmasti edelleen.

Sunnuntai 4.11.2018

Fire! Orchestra

Fire! Orchestran inkarnaatio oli tällä kertaa 13-jäseninen, ja siihen määrän mahtui laulaja, jousikvartetti, viisi puhaltajaa, kontra/sähköbasso, piano ja rummut. Jo Alexander Zethsonin pianojohdanto konserttiin oli aivan upea, sen laajat intervallit ja jännittävät harmoniat loivat odotusta kaikelle tulevalle. Piano siirtyi lopulta rytmisempään, mutta edelleen hiljaiseen menoon, rummut hiipivät mukaan, sitten laulaja, basso ja vähitellen muut yksi kerrallaan. Jousikvartettikin syttyi eloon, mutta viitisen minuuttia siinä taisi mennä ennen kuin baritonisaksofonisti ja orkesterinjohtaja Mats Gustafsson itse otti ensimmäisen äänensä.

Konsertti oli laulujen kokoelma, ja hyvin monipuolisesti teknisesti ja soundillisesti laulanut Mariam Wallentin olikin aivan maaginen. Mutta vaikka laulu olikin aina lopulta punaisena lankana, pääsi orkesterikin loistamaan täydellä terällä, mikä osa milloinkin ja toki myös kaikki yhdessä. Tuolla olivat vain jouset äänessä, hienonhienossa atonaalisessa himerryksessä, tuolla lauloi klarinettiperhe matalaa päätä painottaen. Laulaja ja Gustafssonin baritoni kiihdyttivät yhdessä hirmuiseen vapautuneeseen menoon sähköbasson ja rumpujen kolistelun päällä. Fire! todellakin, aivan liekeissä.

Entäpä se mahtibiisi jonka Gustafsson oli rakentanut muutaman sävelen bassoriffin varaan? Gustafsson kerkesi hetkeksi aikaa orkan eteen johtamaan, ja piti etenkin jousiporukkaa jännityksessä soitteiden aikanäyttöjen kanssa. Susana Santos Silvan trumpetti sai yksinäisen, kaikenlaisia kiinnostavia kokeellisia tekniikoita valottaneen hetkensä, ja pääsi myös koko puhallinkuoro loistamaan jousien näppäillessä vieressä voimallisesti.

Kokonaisuus oli aivan huikea näyttö Gustafssonilta säveltäjänä ja orkesterinjohtajana, ja siinä sivussa myös baritonisolistina.

Jamie Baum.

Kaikki on aina vaan suhteellista. Jossain toisessa paikassa Jamie Baumin keikka laajennetulla septetillään olisi voinut tehdä isonkin vaikutuksen, mutta Mats Gustafssonin nerokkuuden jälkeen oli hyvin paha paikka tulla lavalle. Sinänsä kelpoa sävellys- ja sovitustyötä, mutta se sykähdyttävä ainutlaatuisuus puuttui sittenkin. Baum on kyllä mielenkiintoisella tavalla maailmankansalainen, ja nytkin sävellysten ja sovitteiden taustalta löytyi mm. Nepalin-kokemuksia ja Nusrat Fateh Khanin musiikkia. Maailmanmusiikillisuus ei kuitenkaan lyönyt voimalla naamalle, ja jotenkin tuntui että Baum oli liikaakin hionut etnosärmiä.

Käyrätorvi ja alttohuilu toivat omaleimaisuutta sointiin, ja nimenomaan puhallinkudoksien sommitteluun Baum oli satsannut. Samalla solistivoimaakin löytyi kiitettävästi trumpetisti Kenny Warrenin ja kitaristi Brad Shepikin johdolla. Pianisti Luis Perdomokin sai yhden pitkän soolotehtävän, ja sepä sitten onkin pakko mainita suosikkikohdakseni koko konsertissa.

Dudu Kouaté.

The Art Ensemble of Chicago sai keikan lopuksi Tullikamarin yleisön kimpoamaan seisaalleen suosiota osoittamaan, eli salin puolella oltiin mitä ilmeisimmin ns. pähkinöinä. Good for them.

Ja olisihan se ollut ihan makoisa bändi, mutta kun saksofonisti Roscoe Mitchell pilasi liki kaiken mihin koski. Kaksi valtavan pitkää sooloosuutta, siis aivan yksin, ja vielä kiertohengitystekniikalla, eli ei minkäänlaisia taukoja, jäsentymätöntä ei-laaksoa-ei-kukkulaa-roinaa pursui todella riipivällä ja hermoja kiristävällä soundilla, ylä-ääniä lakkaamatta kirskuttaen. Aivan kuraa, ja sitä kesti ja kesti.

Kaikki muut olivat hyviä, sellisti Tomeka Reid peräti loistava ja trumpetisti Hugh Ragin myös vallan valloittava. Toki myös basisti Jaribu Shahid on aina luotettava työmyyrä. Touhuamista lavalla oli paljon, ja soittimenvaihtoja. Mitenkään hirveän spontaanilta ei AEC tätä nykyä maistu. Lavalla olevat soitinryhmät ja niille menot paljastivat, että kaikki oli ennalta hyvin tarkasti suunniteltua. Eli ei sellaista spontaanisuutta että otetaan mitä sattuu löytymään ja soitetaan mitä sattuu päähän pälkähtämään, napataan toiselta jotakin aihiota ja kehitetään sitä arvaamattomaan suuntaan. Tiivistettynä ja kärjistäen: näköisfreejazzilla mentiin.

Rytmiryhmässä se toinen pitkäaikaisjäsen Mitchellin ohella, eli Famoudou Don Moye, toi yhdessä Dudu Kouatén kanssa Afrikan lavalle. Kouaté oli varsinainen showmies, sai yleisön vähän hörähtelemäänkin, ja messissä oli kaikenlaista härpäkettä, vesikulhoa ja ties mitä puhallettavaa taikapölyä.

Tampere Jazz Happeningin syntyhistoriassa chicagolaisella avantgardella on oletettavasti ollut suuri merkitys. AEC:sta itsestään ei ole enää kurottamaan eteenpäin, mutta aikansa kutakin. Festivaalin nuoremmat sukupolvet näyttivät että kapula on otettu kiitollisuudella vastaan ja viestiä viedään arvaamattomiinkin suuntiin.