Tampere Biennalessa ilakoitiin progella ja jazzilla

729
lukukertaa
Timo Kämäräinen kuumensi Zappa-hurmosta. Kuva: Maarit Kytöharju.

Mitä tekee Suomijazz.com nykymusiikkitapahtumassa? Diggailee hienoa suomalaista rytmimusiikia!

Tampere Biennalen taiteellinen johtaja on tätä nykyä säveltäjä Olli Virtaperko, joka tunnetaan paitsi eräänkin omintakeisen ison ex-orkesterin laulajana, myös armottomana Zappa-diggarina, joten on luontevaa että tapahtuman osaksi ovat nyt päässeet myös älykäs rytinä ja rytmimusiikin luova laita.

Perjantai 20.4.
Progen jättiläiset:
Pekka Pohjola Group
Frank Zappa Memorial Pancake Breakfast

Lauri Porra kantaa tyylikkäästi ison vastuun Pekka Pohjola Groupin basistina. Kuva: Maarit Kytöharju.

Perjantain hienosti rakennettu Progen jättiläiset -teemailta toi varmasti nykymusiikkitapahtumalle uutta yleisöä. Kun lauantaina oli vielä jazzimpaa tarjontaa, Biennale näyttäytyi nyt Tampere Jazz Happeningin pikkuserkkuna. Sukulaisuutta korostivat myös fyysiset puitteet, keskittyihän tapahtuman rytmimusiikkipuoli Happeningistä tutuille suorituspaikoille.

Progen suosio pääsi yllättämään järjestäjät, sillä Pakkahuoneen klubitilaksi muutettu sali osoittautui alimitoitetuksi. Taaempana salissa olisi ollut käyttöön lisää tilaa, mutta järjestäjät arvioivat tiiviillä pöytien ja nousevien katsomoiden yhdistelmällä pärjättävän. Toisin kävi.

Sehän on tietysti vain hyvä uutinen että tällainen musiikki kiinnostaa. Progeillan yleisö oli sitä paitsi monenikäistä väkeä. Tyypillisen retrokeikan kansoittavat keski-ikäiset ja vanhemmatkin saivat runsain mitoin seuraa nuorista musiikinrakastajista, progeyleisö on uusiutumassa. Katsomo- ja käytäväpuheiden perusteella moni näistä nuorista on itsekin muusikontaipaleen alussa. Proge onkin aina ollut muusikoiden musiikkia.

Komeata oli kuulla Pekka Pohjolan ylvästä sinfonista progea liki alkuperäisten esittäjien voimin. Pohjolan tyhjäksi jättäneen bassotontin hoitajaksi oli vähemmän yllätyksellisesti pestattu Lauri Porra. Kitaristi Markku Kanerva, kosketinsoittaja Seppo Kantonen ja rumpali Anssi Nykönen olivat aikanaan kaikki Pohjolan luottomiehiä.

Kanervasta ei ole viime vuosina hirveästi kuulunut, joten hänen kova vireensä oli illan makoisin yllätys. Upeasti vetivät kaikki muutkin, ja Porra seisoi sooloissaan omilla jaloillaan, legendaarista Pohjola-tyyliä imitoimatta. Kantonen ei ole nykymusaympyröissäkään eilisen teeren poika, joten hän osasi muovata Biennaleen sopivan levottoman soolovälikkeen Pohjolan arkkitehtuuriltaan aina niin selkeään musiikkiin.

Retrospektiivissä kuultiin vähän musiikkia Pohjolan soolouran alkuvaiheilta, enemmän kypsän progemestarin huippukaudelta ja ihan tarpeeksi jälkikauden heavyjazzia. Kokonaisuus kallistuikin lopulta hieman turhan raskaaksi. Minusta mukaan olisi voinut annostella hieman enemmän keveyttä, herkkiä värejä ja Pohjolan upeasti leikitteleviä teemoja, ja jättää se heavy jazz tehokeinoksi. Nyt raskaasta junnauksesta tuli pitkiksi ajoiksi konsertin valtavirtaa.

Onneksi Anssi Nykänen osasi keventää iltaa sekä spiikeillään että hulvattomilla sooloillaan, joissa mies pisteli ”rytmin vierestä” hyvinkin omituisia jakoja.

Nykänen on tehnyt Pohjola-tribuuttia aiemmin Husband-yhtyeen kanssa, ja se kokonaisuus oli mielestäni eläväisempi, paljolti toisiaan yllyttävistä kitaristeista (Varre Vartiainen & Marzi Nyman) johtuen. Pekka Pohjola Group jäi suosiolla lähemmäksi alkuperäisiä sovituksia. Komeata, kovin komeata ja jylhää meno joka tapauksessa oli, ja toivottavasti Nykäsen uhkaus pakottaa äijät kiertueelle toteutuu.

 

Timo Kämäräinen kuumensi Zappa-hurmosta. Kuva: Maarit Kytöharju.

Siirtyminen klubin puolelle vei monta astetta levottomamman musiikin pariin. Frank Zapan musiikista isoa osaa voisi väittää häröileväksi ja häiriköiväksi, ja mielestäni samalla viimeisen päälle nykymusiikitapahtumaan sopivaksi.

Helsinkiläinen Frank Zappa Memorial Breakfast Pancake on tehnyt valtavan työn Zapan musiikin kanssa. Suurimman on tehnyt basisti Antti Kivimäki, joka on nuotintanut materiaalin toisten soitettavaksi.

Bändi on tarttunut haasteeseen täysillä, sillä tuntuu että se on ottanut käsittelyynsä tavaraa lähinnä sieltä hankalimmasta päästä. Ei tarvitse kuin seurata rumpali Joni Leinon työskentelyä muutaman biisin ajan, niin käy hyvin selville miten äkkiväärästi vaihtelevaa, alati muuntuvaa on musiikin rytmiikka, ja tematiikka seuraa tietysti perässä.

Silloin kun bändin lento oli parhaimmillaan, tuli hyvin vahva tunne siitä, että ollaan musiikillisen nerouden äärellä.

En koskaan nähnyt Zappaa itseään keikalla, mutta tallenteiden ja lukemani perusteella on jäänyt kuva musiikillisesta diktaattorista, joka piti bändinsä soittajat ankarassa nuhteessa, virheistä sai kärsiä. Suomalaisella cover-bändillä oli se etu alkuperäiseen, että meininki oli rento, tekemisestä silmin nähden nautittiin.

Ja mikäs on nauttiessa, kun bändi on täynnä upeita soittajia. Musiikillinen kudos oli paljolti yhtä risuaitaa, mutta kylläpä svengasi! Sooloissa kirkkaimmista väläytyksistä vastasivat synamarimbaa soittanut Olli Kari ja kitaristi Mikko Enqvist, joka ei onneksi lähtenyt Zappaa imitoimaan.

Vielä astetta persoonallisempaa kitaransoittoa saatiin kuulla kun vieraaksi lavalle hyppäsi Timo Kämäräinen, joka oli pitelemätön pienyhdistelmällä vedetyssä 200 Motels -levyn biisissä. Kämäräisen lisäksi tarvittiin vain rumpali Leino ja laulaja Antti Koivula käsittämättömän menon aikaansaamiseksi. Jos soittaja tuntuu täysin sekoavan, ja silti homma pysyy kontrollissa, ollaan äärimmäisen muusikkouden äärellä. Huikea veto Kämäräiseltä.

Myös festivaalin työn sankari, harmonikkamestari Veli Kujala vieraili hämmentämässä Zappa-soppaa.

Setti painottui laulubiiseihin, ja onpa vaikea keksiä kuka muu Suomessa pystyisi tämän materiaalin tasalle kuin Antti Koivula. Viiksiniekka jaksoi viuhtoa pitkän keikan seremoniamestarina, hyödynsi laitoja myöten isoa äänialaansa. Vaikeusasteita melodioissa totisesti riitti hänelläkin, ja sanoja, sanoja, niitä oli miljoonia, ja niin vain säilyi tolkku kaikessa.

Zappan musiikki nuorten helsinkiläisten tapaan tarjoiltuna oli alusta keskivaiheille vaikeata ja hankalaa ja hupihauskaa, lopussa vähän hitimpää ja edelleen täysin hulvatonta kamaa: iskusävelmät Camarillo brillo, Montana ja Peaches en regalia takasivat keikalle riemukkaan finaalin.

 

Lauantai 21.4.
UMO Jazz Orchestra
Pipoka & Sam Huber
The Northern Governors

Kirmo Lintinen, Mikko Heiniön Nonno-pianokonserton solisti. Kuva: Maarit Kytöharju.

UMOn nykymusiikkia ja jazzia yhdistänyt konsertti oli hengeltään raskaanpuoleinen, ja tunnelma kohosikin Tullikamarin salissa hitaasti. Myös nykymusiikkiyleisö näköjään riemastuu eniten kevennyksistä, joten alun laahustuksen jälkeen tulleet repäisyt olivat tervetulleita.

Yritin miettiä miksi koin niin vaikeaksi kuunnella Outi Tarkiaisen sävellystä Metsän hiljaisuuteen. Selitykseksi itselleni keksin tämän: laulun käyttö soittimena on ihan ok, ja oudotkin intervallihyppelyt käyvät silloin kun kyse on sanattomasta laulusta. Silloin kun lauletaan sanoilla, ja takana on selkeästi teksti (tässä tapauksessa Eeva-Lisa Mannerin ja Sirkka Turkan runot), jota on tarkoitus kommunikoida, laululinjat ihan oikeasti vaatisivat edes rungoksi ”luonnollista” liikettä. Ihmistenväliseen kommunikaatioon suhteuttuina Tarkiaisen Aili Ikoselle säveltämät melodiat (anti-melodiat?) olisivat jotakin aivan friikkiä.

Psykologista vaikeutta liittyi myös siihen ristiriitaan että samaan aikaan kun laululinjat olivat täynnä outoja ratkaisuja, orkesterinhallinta oli huomattavan hyväksyttävää ja konventionaalikorvalle käypää.

Peppe Jalavan värikkäästi kiertoradallaan poukkoillut Pluto ei vielä täysin rentouttanut yleisöä, mutta Aili Ikosen toinen laulubiisi, Paroni Paakkunaisen Ingria sekä etenkin Paakkunaisen sovittama Einojuhani Rautavaaran Hypyt (Pelimannit-sarjasta) sen tekivät.

Näin UMOn ilta oli katettu pääteokselle, Mikko Heiniön Nonno-pianokonsertolle. Se oli painavaa, mutta samalla valloittavaa musiikkia, joka huuhtoi mielen tyhjäksi ja olon auvoisaksi. Ennen sukellusta muistan hämärästi ehtineeni ajatella, että nykytaidemusiikki ja avantgardejazz lähestyvät jatkuvasti toisiaan, ja on jo runsaasti elinvoimaista musiikkia, jossa on turha miettiä kummalla puolella rajaa ollaan. Ja vaikka esityskoneisto ei ole yhtä kuin musiikki, sillä on sittenkin aina vaikuksensa säveltäjään.

Käsiohjelmassa Heiniö kertoo nuoruuden jälkeen vieraantuneensa rytmimusiikista, vain etäinen ihailu jazzia kohtaan jäi jäljelle. Tässä UMO-tilauksessa hänen oli silti alunperin tarkoitus kiertää jazz kaukaa, mutta niin vain bigbandin soundi vei mennessään. Ei Heiniö ole kuitenkaan alkanut jazzsäveltäjäksi, teoksen vahvuus on juuri siinä miten jazz ja ei-jazz ovat koko ajan yhtä aikaa läsnä, syntyy viehkoa vierautta. Ulkopuoliset näkökulmat ovat kaikessa kulttuurissa arvokkaita ja valaisevia, mahdollistavat uuden synnyn vanhojen konventioiden pohjalta vaikkei mitään vallankumousta puuhattaisikaan.

 

Pipokan ja Sam Huberin kumppanuus on yllättävä ja toimiva. Kuva: Maarit Kytöharju.

Lauantai-illan viihdyttävän taiteen huipentuma oli Pipoka-yhtyeen ja Sam Huberin yhteinen rento veto Klubilla. Pipokan oma tuore kiertue jäi valitettavasti kokematta, mutta aiempien keikkojen perusteella todettakoon että onhan tämä vallan hulvaton kombo. Se on jalostunut muotoonsa pitemmän ajan kuluessa, ja tuskin kukaan olisi suoraan tullutkaan ajatelleeksi, että perustetaanpas sellainen bändi, jossa soivat kimpassa harmonikka, tuuba ja ukulele tahi akustinen kitara.

Vaan onnekkailla muodonmuutoksilla ja sattumillakin on aina ollut musiikinhistoriassa osansa. Pipokan synty ja olemassaolo tekevät minut onnelliseksi.

Veli Kujala liikkuu nykyään rennosti kokeillen kaikkien musiikkien alueilla. Biennalessa hän ehti Zappa-vierailun lisäksi soittaa myös soolokonsertin Finlaysonin kirkossa. Pipokassa Kujalan harmonikka keskustelee hyvinkin avoimin mielin Jarmo Julkusen kitaran ja Petri Keskitalon tuuban kanssa.

Konserttisali-Pipoka muuntui yölliselle klubille viimeisen päälle sopivaksi esiintyjäksi Sam Huberin mukaantulon myötä. Huberista olen kuullut paljon hyvää, mutta koskapa mies ei ole paljoakaan kehäkolmosen ulkopuolella keikkaillut, tämä oli ensikohtaaminen konsertissa. Fanitus alkoi välittömästi. Mikä muhkea ääni, mikä rentous, luonteva yleisön huomiointi ja pettämätön tyylitaju.

Koosteessa mm. Beatlesin I want to hold your hand ja muutamat tinaturnerit saivat hillittömän kohtelun Pipokalta ja Huber viimeisteli huikean kokonaisuuden kabareeotteellaan.

Osmo Ikosen tiukka bassottelu oli The Northern Governorsin svengin tae. Kuva: Maarit Kytöharju.

Siinä missä Huber hoiti viihdyttäjän pestinsä tyylikkäästi, luonteva suhtautuminen yleisöön oli hakusessa The Northern Governors -yhtyeen keikalla. Kalevi Louhivuori on loistava trumpetisti, ja tulee vielä tekemään huikean kansainvälisen uran, mutta funkretkueen seremoniamestarin tehtävät eivät hänelle oikein istu.

Kävin tämän superyhtyeeksi mainostetun souljazzfunkkaavan bändin katsastamassa edellisellä viikolla Jyväskylässä, ja nyt oli noin 400 kertaa kovempi meno. Iso ryhmä lähtee näköjään siitä, että kaikkia muusikoita ei kuitenkaan saada aina keikalle, tuuraajien käyttö on lähtökohta. Jyväskylän ja Tampereen keikkojen välillä oli eroa kolmen muusikon verran, ja naislaulajakin oli jäänyt matkasta.

Ei kannattaisi lähteä tuurauslinjalle, ei ollenkaan. Ei vaikka Jyväskylässä ne tuuraajat olivat yksilöinä erinomaisia, Tampereen keikalla näet huomasi että vakiotyypit saivat huomattavasti tiukemmen paketin aikaan. Nyt se ainoa ”vieras” soittaja oli rumpali Mikko Kaakkuriniemi, ja hän nyt ei mitään komppia heikennä.

Jyväskylään verrattuna Osmo Ikonen toi huomattavasti lisää lauluvoimaa (ja sitä paitsi on aina hienoa nähtävää kun basisti pystyy pomppimaan ja soittamaan tiukasti yhtä aikaa). Bändi sai nuorisovoittoisen yleisön hienosti mukaan, ja keikkakäytössä biisit ovat ihan jotain muuta kuin vaisulla levyllä. TNG on oikeasti kova funk-kone, höpöhöpöspiikkien ja turhanaikaisen yleisönkosiskelun poissilpomista vaille oikea superryhmä.